Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ostettu käytettynä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ostettu käytettynä. Näytä kaikki tekstit

lauantai 5. tammikuuta 2013

Liisa Nevalainen: Punainen hattu


Tämä ikivanha murhakirja on tarttunut matkaan ties mistä - olisinkohan kirpparilta joskus napannut? Aloitin vuoteni reippaasti raa'alla murhalla, koska pääkopassani kytee vakaa aikomus puolittaa hyllyssä makaavien lukemattomien kirjojen rivi ennen seuraavaa uudenvuodenkrapulaa. Nyt kun on pieni kirjahylly, täytyy harjoittaa ahkerammin kirjankierrätystä!

Punaisessa hatussa rikoskomisario Antti Karpalon ja hänen Krisse-vaimonsa kesämökin naapurissa tapahtuu raaka murha. Rikos kirpaiseekin tällä kertaa henkilökohtaisesti, sillä Suvilahden kesäpaikka on samalla vaimon suvun vanha tukikohta, eikä uhrikaan ole mikään satunnainen matkailija. Kysymys voi olla rakkausdraamasta, sillä juhannusta juhlii järven rannalla myös Krissen veli kaksine vaimoineen, naissankarina kunnostautuvasta iskelmäprinssistä puhumattakaan. Karpalolla - jota söpösti kutsutaan Marjaksi - on syytä epäillä, että asiaan liittyy huumeiden salakuljetusta. Kuka onkaan salaperäinen nainen punaisessa hatussa?

Olen ennenkin lukenut Nevalaisen rikoskomisario Antti Karpalon tutkimuksista ja tykännyt, sellaisella haalella tavalla, joka ei aja oitis etsimään seuraavaa kun edellinen on saatu loppuun mutta houkuttaa tarttumaan jos tarjolle osuu. Punainen hattu sattui olemaan minulle uusi. Tai ainakin luulen niin. Ehkä olen tämän joskus muinaisuuden hämärässä lukenut.... ja unohtanut lukeneeni. Punaisen hatun kohdalla nimittäin (tähän rummunpärinää) arvasin murhaajan oikein! Kerralla! Tämä on niin harvinainen ilmiö, että väkisinkin epäilen syyksi tukahdutettuja muistoja.

Lukukokemuksena Punainen hattu oli minulle kevyt, nostalginen ja vähän teennäinen. Nevalainen on rakentanut klassisen mosaiikin, jossa mahdollisia murhaajia ja motiiveja on laaja, melodramaattinen ja rajattu joukko. Vähän eksoottiselta se tuntuu, suomalaiseen järvimaisemaan sijoitettuna. Nostalgiaa tuo erityisesti tekniikan parasta ennen -päiväys. Punaisen hatun juonessa pitäisi muuttaa yhtä ja toista jos haluaisi sijoittaa sen nykypäivään, niin paljon vaikuttaa informaatioteknologia. Mutta ei ikä dekkaria pilaa, ei ainakaan jos lukija ei ole liian nuori muistamaan noita esihistoriallisia aikoja.

Tiedättehän: puhelimet olivat johdoilla kiinni seinissä ja lehden toimitukseen lähetettiin juttuja postilla. Kirjekuorissa.

Teksti - ja ihmiskuva - ovat nekin pikkuriikkisen rupsahtaneet vuosien myötä. Arkkityyppejä arkipuuhissaan, enimmäkseen. Kas tässä lukunäytteeksi perinteinen rasavilli poikatyttö ja maalaisemäntä-äiti:
- Voi juku. Liisa katsoi äitiään ihaillen.  - Se on sitten tomera täti tuo meidän äitee. Hän virnisti, iski kantapäänsä hevosen kylkiin ja mennä karautti tiehensä. 
Emäntä pudisteli päätään. 
- Voi hyvä tavaton tuota tyttöä... mitähän siitäkin tulee? Jestas, hän parahti äkkiä. - Ne rievät! Hän sieppasi pyykkikorinsa ja kiiruhti sisälle. (s. 22) 
Kaikkiaan tämä on sellaista klassista suomalaista dekkarimeininkiä. Jos pitää Tenhusesta ja varhaisesta Pakkasesta, pitää luultavasti Nevalaisestakin, ainakin haaleasti. Minun väsyneeseen uudenvuodenpäivääni Hattu istui mainiosti... vaikka oikeastaan tunnelmaan olisi päässyt parhaiten juhannuksena jollain sopivalla mökillä.

Liisa Nevalainen (1979). Punainen hattu. Uusi Kirjakerho. 951-54-0191-7.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Punahilkka


Jenni julisti tämän Märta Tikkasen kimppalukuviikonlopuksi. Olin kirjailijavalintaa itsekin äänestämällä tekemässä, joten en voinut jättää väliinkään ja tartuin eilen hädissäni Punahilkkaan. Tikkasen Miestä ei voi raiskata näet olisi 101 naisten kirjan listallani, mutta unohdin varautua ajoissa. Onneksi tämä Punahilkka on tullut joskus hommattua kirjaston poistomyynnistä.

Harvoin on kuulkaas saanut 50 sentillä näin paljon kirjaa. Tämä oli ensimmäinen Märta Tikkaselta lukemani teos. Olen ihan puulla päähän lyöty. Tikkasen tyyli on niin kiinnostava ja niin vangitseva, että Punahilkan aiheen pohjimmaisesta tylsyydestä huolimatta olen ihan myyty. Vau ja huh.

Punahilkka syväluotaa äidin ja tyttären ja isän suhteita huiman hienosti, ja kääntää samalla peilin tiukassa kurvissa seuraavaan sukupolveen. Punahilkka ei kohtaa Sutta sattumalta. Ei, hän juoksee itse metsään etsimään omaa petoaan, omaa kansallisrunoilijaansa. Ja Susi löytyy - mutta lukijalle ei olekaan selvää kuka syö kenet. Punahilkka-Märta ottaa oman tilansa yöstä eikä päästä irti rakkaudesta, ei vaikka Susi rimpuilee.

Minulla on epämääräinen mielikuva, että Märta Tikkasen kirjoissa olisi paljon omaelämänkerrallisuutta. Jos näin on, ehkä tuo Punahilkan Susi sitten on Henrik Tikkanen. Tietämättömyys saattaa olla tässä kohtaa hyvästä; eivätpähän vaivaa kirjan ulkopuolelta mukaan ujuttautuvat assosiaatiot.

Huikean hieno kirja. Blogia seuranneet tietävät, että ihmissuhdetillitys ei itsessään riitä innostamaan meikäläistä, mutta Tikkanen sai sinänsä yksinkertaiseen vatvomiseen niin hyvän rytmin ja kierteen, että unohdin mennä nukkumaan. Kaadoin kolmannenkin punaviinilasillisen ja luin kirjan loppuun, enkä tiedä kumpi meni pahemmin päähän.

Tarina on välillä itsestäänselvä eikä oikeastaan mene mihinkään, ja toistoakin on, mutta Tikkasen kieli on jotenkin niin omaleimaista ja... noh, vakuuttavaa... että kirjaa ei osannut jättää kesken.

Tietysti tuo "ei mene mihinkään" ja "itsestäänselvä" on vähän henkilökohtainen juttu. Jos olisin lukenut tämän ilmestymisvuonna 1986, ajattelisin varmaan toisin; nyt äitiyden ja puolisouden (Onko tuollaista sanaa? Pitäisi ainakin olla.) kiemuroissa on enää vähän sellaista, joka aidosti yllättäisi. Mitä en ole nähnyt tai kokenut, osaan jo kuvitella, kiitos vain. Punahilkan vahvuus onkin kielessä ja rytmissä ja intensiteetissä. Tähän tekstiin, joka on jotain proosan ja runon rajamailta, jää kiinni. Se antaa tilaa oivaltaa mutta kuljettaa samalla vahvasti mukana, Tikkasen valitsemalla polulla.

Otetaanpa esimerkki, lyhyt pätkä, joka on aseteltu omalle sivulleen.
Oli kerran poika, Harry nimeltään, pikkukoulussa hän tempaisi punaisen hiippalakin Punahilkan päästä, paiskasi sen maahan, polki sitä ja hypi sen päällä, potkaisi sen likavesilätäkköön, nauroi Punahilkalle ja meni tiehensä. 
Ymmärräthän sinä pikku ystävä, sanoi Punahilkan äiti, että se poika on rakastunut sinuun, muutoin hä ei ollenkaan välittäisi liata sinun punaista hilkkaasi. (s. 219)
Miten sitä joku osaakin kahdella lyhyellä kappaleella sanoa noin paljon äidistä ja tyttärestä ja siitä minkälainen tyttären avioliitosta tulee ja miksi? Menee kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Täytyy myös kaksin käsin kehua Eila Pennasen suomennosta, joka on niin luonteva ja varma, ettei sitä olisi suomennokseksi tajunnutkaan.

Äidit ja vaimot ja vihaiset naiset, nuoret hilkkapäät metsän reunassa - lukekaa ihmeessä! Ja voisi tämä olla silmiä avaava lukukokemus myös petoeläimille.

Märta Tikkanen (1986). Punahilkka. Tammi. Suomentanut Eila Pennanen.

Arvioita en tähän hätään löytänyt, mutta Jennin kimppalukukeskustelua pääsee seuraamaan täällä.




keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Myrskyn silmään


Paikkailen toukokuun yhtä laiminlyöntiä: unohdin kokonaan, että tämä Will Eisnerin sarjakuvan merkkipaaluihin kuuluva teos tuli luettua toukokuussa. Innostuin hankkimaan tämän käytettynä netistä Sallan jutun jälkeen.

Heh, pidän blogia muistaakseni mitä luen, mutta ilmeisesti seuraavaksi pitää olla lista, että muistaisin kirjoittaa blogiin mitä luen... pitääpä olla vähän tarkempi tässä kuussa luonnosteni kanssa!

Myrskyn silmään on eräänlainen kahden sukupolven sukukronikka. Se jäljittää Eisnerin oman perheen tarinaa. Kehyskertomuksessa amerikkalainen Eisner on matkalla alokasleirille vuonna 1942. Takaumissa palataan hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa, mutta myös hänen isänsä nuoruusvuosiin Wienissä, ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin vuosiin. Wien nähdään Eisnerin isän kertomusten kautta.

Tämä on hieno sarjakuva monella tasolla. Ensinnäkin Eisner rakentaa hienoa psykologista kuvaa perheestään. Etenkin vanhempiensa tutkijana hän on lempeän, suorastaan hellän ironinen mutta myös viiltävästi uskottava. Vertaan mielessäni Spiegelman Mausin isää tähän Eisnerin isään (ja Maus oli minusta briljantti!) ja pakko on myöntää, että Eisner vie isäpisteet. No, Mausin teemat ovat toisin painottuneet, joten vertailu on tässä suhteessa epäreilu.

Toiseksi, juutalaisvastaisuus ja ylipäänsä "kansojen sulatusuunin" etninen aluskarva paljastuvat Eisnerin nuoruuden New Jerseyn ja Bronxin vuosissa tyylikkäästi. Juutalaisuus tai juutalaisuusvastaisuus ovat, ziljoonasta aihepiiriin liittyvästä kirjasta ja elokuvasta huolimatta, jotenkin jääneet vähän vieraiksi minulle.

(Ehkä siksi etten tietääkseni tunne yhtään juutalaista? Vasta Etelä-Pohjanmaalle muutettuani tutustuin kulttuuriin, jossa on oikein ja asiallista kysyä suoraan ja tarpeen vaatiessa toistuvasti mistä joku on kotoisin ja kenen sukua... Eipä minulle olisi vaikkapa opiskeluaikoinani juolahtanut pieneen mieleenkään udella kenenkään kaverin tai tuttavan sukujuuria.

Mutta Eisner onnistui asettamaan juutalaisten sosiaalisen dissauksen minullekin ymmärrettävään kontekstiin. Tunnistan muinaisilta vaihto-oppilasajoilta taipumuksen luokitella ihmisiä eurooppalaisen alkuperämaan perusteella kolmanteen ja neljänteen polveen, sillä se hämmensi minua suomalaisteininä. Miten poikakaverini Mikey voi olla portugalilainen kun hän asuu kadun toisella puolella täällä Adamsvillessa ja on syntynyt USA:ssa? No mutta tietenkin, hänen isänsä ja äitinsä vanhemmat ovat Portugalista lähtöisin! Ja katolilaisia! Kyllä ne tiedetään...)

Eisner on aina juutalainen; tulee aina olemaan. Halusi hän tai ei, se piirre leimaa muiden suhtautumista häneen ja hänen suhtautumistaan muihin, silloinkin kun häntä ei edes juutalaiseksi tiedetä.

Kolmanneksi ansioksi täytyy nostaa albumin kerronnallinen raikkaus ja hieno piirrosjälki. Eisner tekee yksinkertaista ja selkää kuvaa, joka ei väsytä tai vie liiaksi huomiota tarinasta, mutta josta tuntuu löytyvän jotain katsottavaa uudestaankin lukiessa. (Kyllä: tämä oli niitä albumeita, jotka lukee kaksi tai kolme kertaa peräkkäin. Yhdellä kerralla pitää saada tietää mitä tapahtui, toisella kerralla voi keskittyä kuviin paremmin.)

Neljänneksi sanon lyhyesti: huumori on vähäeleistä ja toimivaa.

Teos on nyt reilut parikymmentä vuotta vanha, ja Eisnerin mallia sarjakuvaromaanin saralla on seurannut vuosien mittaan moni. Mutta ainakin tämä teos on kestänyt aikaa erittäin hyvin.

Päätän juttuni kerrankin oikein isoon kuvaan, jotta saan demottua mitä tarkoitan... Tässä alla olevassa kuvassa Eisner on siis matkalla sotaan ja muistelee mennyttä. Tavallaan tässä on vain yksi ruutu, mutta tavallaan viisi; Eisner on kuvassa kahdesti, hänen isänsä kolmesti ja äitinsä neljästi.


Ainoa valituksen aiheeni on oikeastaan, että tarina olisi saanut olla vielä pidempi. Ei ihme että on olemassa "Eisner Award" - jonka on voittanut mm. Fables!

Toivottavasti saan joskus käsiini Eisnerin Contract with God -sarjakuvaromaanin.

Will Eisner (1991). Myrskyn silmään. Jalava. Suomentanut Soile Kaukoranta, tekstannut Jari Rasi.

Arvioita:
Enpäs laitakaan arvioita vaan linkitän tähän Jussi Karjalaisen Hesarissa ilmestyneeseen muistokirjoitukseen.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Pahan tytär

Kuva: Myllylahti
Päätin jokunen kuukausi sitten, että kaikki Hilkka Ravilon kirjat on luettava, mutta en rynnännyt hankkimaan koko satsia kerralla, vaan olen tyytynyt vähän kerrassaan nautiskelemaan näitä. Terävä ja armoton Ravilo silloin tällöin ryydittää mukavasti muuten aika pehmoisia kesälukemisia.

Pahan tytär on ovela nimi tälle kirjalle. Päähenkilö Marleena on äitinsä inhoamana kasvanut lahjakas tyttö, joka päätyy melkoisiin pahuuksiin itsekin. Äiti vihaa tytärtään, koska pitää tätä paholaisen sikiönä, oman syntinsä ilmentymänä. Mutta onko Marleena pahan isän paha tytär vai pahan äidin pahaksi vääntämä? Vai onko paha ollenkaan? Marleena ei oikeastaan kovin pahalta tuntunut, mutta hänellä on railakas tapa ratkoa ongelmiaan.

Ongelmia aiheuttavat miehet, kuten tapana on. Mutta eipä elämänoloissa ole muutenkaan hurraamista kun on syntynyt suutarintyttäreksi suopahasen laitaan. Kuvataiteellinen lahjakkuus antaa iloa ja välillä tuloakin. Vaan tekipä Marleena mitä vain, yrittää olla niin kuin odotetaan, onnea ei suoda. Lopulta oma luottamus ihmisiin on jo niin karrelle palanut, ettei hyvä pysy hyppysissä silloinkaan kun sitä olisi tarjolla.

Pahan tyttärestä tulee ympäristön kuvauksen puolesta välillä mieleen Yö yllä viljan, sillä tässäkin kirjassa sotien jälkeinen työläiselämä näkyy ja tuntuu. Ravilon luokkaretkellä ei niin vain noustakaan: saa olla kiitollinen jos pysyy hengissä. Kovin kaukaisilta tuntuvat sosioekonomisen aseman pohdiskelut siellä missä alusvaatteet ovat ylellisyyttä eikä kouluun tarvitse kengättömän talvella lähteä.
Palvelijat eivät naimisiin mentyään saaneet jäädä entiseen työpaikkaansa, nehän tekisivät sitten työnantajan katon alla sitä, mistä syntyisi kakaroita ja mihin ne kakarat laitettaisiin. Kirstin väittäessä herrasväen lisääntyvän samalla tavalla Lahja sanoi, että kun rikkaat naivat silkkilakanoiden välissä, eivät siinä yhtyneet pelkät kehot, siinä yhtyivät kokonaiset suvut ja rahalla pyhitetyt perinteet. Ja ettei ylhäisö uskonut palvelusväellä olevan tunteita, ainoastaan lisääntymiseen tarvittavat himot. Sitä sanoessaan Lahja painoi päänsä alas ja Kirsti näki sen silmien kostuvan. Sitten Lahja niisti nenänsä ja sanoi, ettei piian naimisiinmeno suorastaan syntiä ollut, mutta oli heti alkuun totuttava siihen, ettei ruoka työmiehen kanssa eläessä ollut enää paahtopaistia ja rapukohokasta eikä asunto itsestäänselvyys. (s. 98-99)
Kiinnostavaa tässä kirjassa oli myös monipuolinen mieskuva. Tyttärestä löytyi vähän joka lajin tallaajaa, hyvästä huolehtivasta miehestä rassukoihin ja hulivileihin. Pahan tytär oli minusta myös hallitumpi kokonaisuus kuin vaikkapa Muovikassimies. Fiilis ei ehkä ole yhtä raivokas kuin Yössä tai Mesimarjassa, mutta jännitettä riittää silti. Ravilo osaa jotenkin pudotella rajuimpiakin asioita rauhallisesti tulemaan, ilman melodraamaa. Toteavasta tyylistä huolimatta, tai kenties sen tähden, Ravilon tragediat ovat poikkeuksellisen uskottavia, silloinkin kun aiheet ovat uskomattomia. Tai ainakin sellaisia ettei niitä haluaisi uskoa.

Minulle Pahan tytär oli siinä mielessä vaikea kirja, etten osannut oikein kuvitella tuota Marleenan äidin ajatusmaailmaa. Siitä oli kiinnostava lukea - mutta eläytymään en pystynyt. Uskonnollisesti kajahtanut lastaan vihaava äiti naputtaa varmaan jotain rajoitinta vasten. Hyvä näin!

Hilkka Ravilo (2005). Pahan tytär. Suomussalmi: Myllahti Oy.

Arvioita:
Ankin kirjablogi

maanantai 30. toukokuuta 2011

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni


Tämän Ravilon romaanin ostin Antikka.netin kautta pian luettuani ensimmäisen raviloni, Yö yllä viljan. Olen vähän säästellyt tätä, mutta nyt annoin periksi kiusaukselle; Kowalin pehmoisen Shadesin jälkeen teki mieli jotain karumpaa.

Mesimarjalla on äärimmäisen rankka aihe - insestinen, pedofiilinen perhehelvetti - mutta taas sai todeta, että Ravilo kirjoittaa hengästyttävän hyvin. Ravilon kirjoissa hiki haisee ja paska tarttuu. Sanoinkuvaamattomista kauheuksista on tässäkin kyse, mutta mistään Shriverin hienostuneen analyyttisesta otteesta ei tarvitse puhuakaan. Silti rumuus ei tässäkään kirjassa tunnu itsetarkoitukselliselta. Kaikki kirjan henkilöt ovat kuin hoitamattomia avohaavoja; mätä houkuttaa kärpäsiä. Kai sen saa sanoa.

Tarinan keskeinen aviopari, Seppo ja Soilikki, on kotoisin körttipitäjästä. Soilikki on paikkakunnan pastorin tytärpuoli, Sepon äiti pappilan piika. Lapset kasvavat yhdessä ja toisiinsa kiinni. Molemmat lähtevät kotipitäjästä pääkaupunkiin ja jättävät taakseen lapsuuden maisemat. Mutta Seppo ei unohda Soilikkia eikä Soilikki Seppoa.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua tapaamme Sepon ja Soilikin toisiaan raatelevana avioparina. Sepon kautta päästään kurkistamaan nelikymppisen puutteessa elävän miehen mieleen. Huh. Ravilon visio miehen mielestä on niin surullinen, että tekisi mieli lukea Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia uudestaan, ihan varmuuden vuoksi. Ravilo kirjoittaa niin saumattoman uskottavasti, että tulee tarve vakuuttua vaihtoehtoisten näkemysten olemassaolosta. En halua katsella miehiä Seppo mielessäni!

Dekkariksi en pysty tätä luokittelemaan, vaikka yksi tarkoitushakuinen kuolemantapaus kirjasta löytyykin. Tämä on inhimillisyyden likakaivoja luotaavaa fiktiota, mutta ei minusta dekkarikirjallisuutta. Seksuaalisuuden ja pedofilian käsittelyn lisäksi Mesimarjani nostaa esille uskonnollisuuden ikävämpiä lieveilmöitä kuten suvaitsemattomuutta. Lisäksi yhteiskunnallinen luokkajako korostuu asetelmissa. Ravilo saa miettimään missä määrin luokat oikeasti ovat taakse jäänyttä elämää. Alla lainattu ajoittunee 50-60 -lukujen taitteeseen.
Elina Rantanen veti tytön lähelleen salatakseen ilmeensä, sanoi herrajumalan ympärilleen vilkaisten, talutti tytön makuuhuoneeseen ja suljettuaan oven takanaan otti syliinsä tuudittaakseen. Miten tätä kysyisi? Miksei tällaisesta ollut kukaan koskaan puhunut? Mitä tämä oikein oli? Eihän se voinut olla mahdollistakaan, että aikuinen mies ja lapsi joka oli alle kymmenen... oliko semmoisesta ikinä kuultu.
Illalla pastorin lähdettyä seurakuntataloon pitämään hartaushetkeä jota Sääskivedellä kutsuttiin seuroiksi ruustinna soitti äidilleen, joka sanoi Elinalla aina olleen taipumusta liioitteluun: ei lapsen puheita kannattanut niin vakavasti ottaa. Ruustinna väitti ettei lapsi osaa kertoa sellaista mitä ei ole itse kokenut ja hänen äitinsä ehdotti Seppoa. Jospa lapset olivat leikkineet sellaista, ei Elina varmaan tiennytkään, millaisia leikkejä ne saattoivat leikkiä ja eikös se ollut sen kotiapulaisen avioton poika, mistä tiesi millaiset perintötekijät sellainen oli äidiltään saanut.
"Äiti", ruustinnan tuskaili, "tämä Maija on ollut neljäntoista, kun hänet on raiskattu ja hän tuli siitä raskaaksi. Eihän nelitoistavuotias voi kovin paheelllinen olla!"
"Voi voi sinua Elina rukka, sinä sitten jaksat olla sinisilmäinen. Piiat ovat epäsiveellisiä jo syntyessään ja poika on perinyt huonot taipumuksensa äidiltään. Ja mistä sinä tuon raiskausjutun kuulit?"
"Maija itse kertoi."
"Hyvä tavaton sinun kanssasi. Uskot piian tarinoita! Etkö muista millaisia piikoja meillä oli? Yksi laittoi hirvittävän suolaista ruokaa ja yksi ei tiennyt mitä paperiveitsellä tehdään! Yksi vaati sunnuntai-iltapäiviä vapaaksi! Ja aina piti vahtia, etteivät tuo miehiä keittiöön!" (s. 90-91)
Masentavinta on, että ihan samantasoista logiikkaa käytetään nykyäänkin aika ajoin, tosin eri ihmisryhmistä; piikoja kun ei nykyään ole sorsittavana. Mutta nyt on saatu Suomeen maahanmuuttajia! Vaikkapa venäläisen aksentin perusteella voi tehdä vaikka minkälaisia johtopäätöksiä ihmisen moraalista ja aikomuksista. Pedofilian suhteen uskon kyllä nykyajan olevan valveutuneempaa.

Susa mainitsi taannoin, että Mesimarjani, pulmuni, pääskyni on kaunis kirjan nimi. Kirja ei ole kaunis. Mutta vaikuttava se on. Ravilo on valinnut melodramaattisen liioittelun taktiikakseen, eikä Mesimarja ole samalla tavalla uskottava kuin vaikkapa  Björkin Posliini, jossa lukija täyttää itse aukkopaikat. Silti Mesimarjan kamaluudessa on tiettyä kurjuuden oopperan loistoa; se on liioittelussaan unohtumaton lukukokemus.

Hilkka Ravilo (1997). Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Jyväskylä: Atena.

Kustantajalta ei verkkosivua enää löydy, mutta alkuluvun pääsee lukemaan täältä, Hesarin sivuilta.

Arvioita:

Suvi Ahola Hesarissa
Kirsi Kirjanurkassaan

perjantai 27. toukokuuta 2011

Paholaisen höyhen

Kuva/kansi: WSOY/Kirsikka Mänty
Tämä Minette Waltersin kirja on ostettu jo iät ajat sitten, harvinaisen divarireissun yhteydessä. Samalla kierroksella tarttuivat mukaan mm. Kaima ja pari muutakin kirjaa. Kun käy harvoin divareissa, pitää käydessä ostaa paljon kirjoja, kun kerran tilaisuus on. Ja jos käy usein, on usein tilaisuus löytää ostettavaa. Ei voi voittaa.. tai ehkä pitäisi sanoa, ei voi hävitä?

Paholaisen höyhen tuli pienen tauon jälkeen jatkamaan jo syksyllä alkanutta Minette Walters -putkea. Ei mahda mitään, hyvä oli tämäkin! Sotakirjeenvaihtaja Connie joutuu Bagdadissa kaapatuksi ja vetäytyy maaseudun näennäiseen rauhaan nuolemaan haavojaan. Ystävystyminen juron Jessin kanssa auttaa paranemisen alkuun, ja Connie miettii pitäisikö hänen paljastaa totuus: kaappauksessa ei ollutkaan kyse tavallisesta terrorisimista. Jo aiemmissa asemapaikoissaan Connie on päässyt sadistisen murhaajan jäljille; nyt hän alkaa pelätä, ettei syrjäinen vuokratalo Winterbournen laaksossa ole tarpeeksi hyvä kätkeytymispaikka. Ja mitä ihmettä oikein tapahtui talon omistajalle, nyt vanhainkotiin kärrätylle Lilylle? Kuten juuri esillä olleessa Eppu Nuotion Paineessa, tässäkin romaanissa seurataan useampaa tarinaa. Höyhen tosin onnistuu paremmin pitämään molemmat tasapainoisesti kiinnostavina. Välillä yksi tarina on lähempänä, välillä toinen.

Päähenkilö Connie ei, traagisesta tilanteestaan huolimatta, hersytä minulta samanlaisia sympatioita kuin vaikkapa Kuvanveistäjän Rosalind tai Mielen häiriöiden George. Vasta loppupuolella aloin oikeastaan pitää Conniesta. Ehkä se johtuu Connien tiukasta oman itsensä hallinnasta. Silloinkin kun hän on paniikissa, saa vaikutelman hallitusta ihmisestä, loogisuudesta. Ehkä kerronta ensimmäisessä persoonassa tekee hädästä jotenkin etäännytettyä, silloin kun kertoja keskittyy siihen mitä tekee, eikä siihen mitä tuntee? Ainakin yhdistettynä käännöskieleen syntyy kontrolloitu tunnelma. Äh. Ehkä kyse on vain siitä missä mielenvireessä mitäkin kirjaa luen

Tässä näytteessä Connie tapaa ensimmäistä kertaa Jessin ja Jessin koirat:
[--] Hänellä oli farkut ja miesten paita, joka oli liian iso hänen kapealle varrelleen, ja hänen oudon litteät piirteensä ja taakse suittu tumma tukka saivat minut pitämään häntä keskenkasvuisena koulupoikana. Nainen ei varmaan painanut neljääkummentäviittä kiloa. Yksikin mastiffi olisi voinut rusentaa hänet hengiltä vain asettumalla makaamaan hänen päälleen.
"Pidä kädet paikallaan", hän sanoi terävästi. "Lintumaiset liikkeet innostavat niitä."
Nainen napsautti sormiaan, ja koirat asettuivat hänen eteensä pää painuksissa.
"Näytät ihan Madeleinelta", nainen sanoi. "Oletteko te sukua?"
En yhtään tajunnut, mistä hän puhui, enkä välittänytkään, sillä en pystynyt vetämään henkeä. Kyykistyin pää takakenossa ja haukoin happea, mutta sain vain koirat murisemaan taas. Siinä vaiheessa luovutin ja konttasin Minin avoimelle ovelle. Sukelsin sisään, vedin oven kiinni, lukitsin sen ja nojauduin sitten taaksepäin ja yritin epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihini. (s. 37-38)
OTT: Varmaan on vaikea kääntää englannista suomeksi, kun joutuu miettimään onko she suomeksi hän vai nainen. Ihan sama miten valitsee, aina menee väärin. Eipä silti, vähän aikaa sitten huomasin yhtä suomalaisen kirjailijan kirjaa lukiessani, että sielläkin nainen sitä ja nainen tätä... Huoh. Kaipa se tarttuu. Minusta sana nainen subjektina olisi syytä säästää tilanteisiin, joissa sukupuolta halutaan erityisesti korostaa.

Mutta sitten kehumista: Waltersin tapa käyttää dokumentteja kerrontaa ryydittämässä oli mielestäni tässä kirjassa loistava. Suurimman osan ajasta Connie on äänessä minä-kertojana, mutta väliin asetellut sähköpostit ja muistikirjakatkelmat vievät tarinaa terävästi eteenpäin. Ne eivät tosiaan ole mitään sivun täytettä, vaan aidosti oleellinen osa arvoitusta. Loppuratkaisukin oli hyvä... tosin en ole ihan 100 % varma mikä se oli. Vain 99 % varma. Silti ei ole pettynyt olo. Pienet puutteet paikkaa runsain mitoin hyvä tarinan rakentelu ja epäsuora kannanotto naisen rooliin uhrina.

Kyllä Walters vaan on kovan luokan ammattilainen.

Vielä lopuksi uusi ilmaus: paholaisen höyhen tulee turkin kielestä ja tarkoittaa naista, joka on tahtomattaan sukupuolisen halun kohde.

Minette Walters (2006). Paholaisen höyhen. Helsinki: WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.

Arvioita:
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Mette Luetut-blogissa

torstai 19. toukokuuta 2011

The Eyre Affair


Kolme kirjaa on kesken, mutta ensimmäiseksi maaliin pääsi nyt Jasper Fforden The Eyre Affair. Inspiraatio kirjan hankkimiseen tuli Taikakirjaimista, nyt päädyin sitä lukemaan puhtaasta scifin nälästä. Yliannostus raakaa realisimia edellisen kirjan kanssa kenties?

Realismista The Eyre Affairia ei voi syyttää; se on hilpeä ja vallaton vaihtoehtoinen maailma, jossa kirjatoukka varmaan tuntisi olonsa kotoisaksi. Kirjallisuudella on Fforden Englannissa selvästi suurempi rooli kuin kotimaailmankaikkeudessamme. Muutakin erilaista on elämänmenossa. Fforden luoman maailman säännöt ovat siinä määrin hulppeita, että melkein kirjan voisi luokitella fantasiaksi. Mutta se on fantasiaa scifi-traditiossa; enemmän sellaista ajassa-voi-matkustaa tai avaruusalus-laskeutui-takapihalleni fantasiaa. Miekkoja ei näy eikä magiaa, mutta jotkin kirjan keksinnöistä kyllä täyttävät taian perusmääritelmän (ks. Clarken lait)
[--] The laboratory looked similar to the last time I had seen it in terms of untidiness and the general bric-à-brac, but the contraptions were different. I had learned from my mother's many letters that Mycroft had invented a method for sending pizzas by fax and a 2B pencil with a built-in spell-checker, but what he was currently working on, I had no idea.
'Did the memory erasure device work, Uncle?'
'The what?'
'The memory erasure device. You were testing it when I last saw you.'
'Don't know what you're talking about, dear girl. [--] (s. 95-96)
Ja niin edelleen. The Eyre Affair kertoo kirjallisuuspoliisin agentista nimeltä Thursday Next, joka on aikaansaava ja itsenäinen nainen, salaa vähän pehmo sisältä. Thursday yrittää pelastaa kirjallisuuden klassikoita niiden integriteettiä uhkaavalta mestaririkolliselta. Erityiseen vaaraan joutuvat Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin hahmot, mutta Thursday ei luovuta ja onnistuu itsensä Mr. Rochesterin avulla pelastamaan Jane Eyren. Ihan ennallaan ei suuri romaani seikkailun jälkeen kuitenkaan ole.

Juoni on melkoista kohellusta, sillä superrikollisella on ilmeisiä supervoimia, ja Thursdayn joukkueessa pelaa vampyyrinmetsästäjiä, aikakarkumatkalla oleva isä ja tekstinäytteessäni vilahtava keksijä-setä, puhumattakaan erinäisistä Suuren Pahan Yhtiön agenteista ja raivokkaan intohimoisesti kirjallisuuteen suhtautuvasta yleisöstä. Fforden kirjassa sekavuus ei kuitenkaan pahemmin haittaa, sillä se pelaa kerroksittaisilla kirjallisuusviitteillä ja brittiläisellä huumorilla. Lähisukua ovat Rob Grant ja Simon Hawke, ja varmaan myös Terry Pratchett, päätellen Neiti B:n ääneen lukemista katkelmista.

Kirjallisuuden ystävällä on väkisinkin pikkuisen hauskaa tämän kanssa. Irrallisena huomiona mietin, onko Jasper Fforden mahtanut lukea Fredrik Pohlin novellikokoelman Turn Left at Thursday. Vai onko hänen sankarittarensa nimi sukua R.A.Heinleinin Friday-nimiselle agenttitytölle? Tämä ja tuhat muuta mahdollista kirjallisuuslinkkiä pulpahtivat mieleen kun hykertelin japanilaisten Eyre-turistien, John Miltonin kaimojen kokoontumisten, Bacon-lähetyssaarnaajien ja Brontë for the People -liikkeen kanssa.

Voi kunpa voisi Suomessakin nousta vastaavia kansanliikkeitä! Canthia kansalle - Kivi kunniaan! Eyre Affair'ia voikin lukea myös satiirin näkökulmasta; korvaamalla todellisen maailman todelliset järjettömyydet (ks. esim. Koreat) kuvitteellisilla järjettömyyksillä (Krimin sota jatkuu yhä) Fforde pitää kunniassa satiirin perinteitä. Kirjallinen elämys tämä ei ole - sen enempää kuin hyvä juomalaulu on musiikkielämys - mutta hauskaa saa pitää.

Jasper Fforde (2001). The Eyre Affair. London: Hodder & Stoughton.

Arvioita:
Steven Silver Sfsite.comissa
Susan Scribner The Romance Readerissa

P.S. Kurkkaa myös Thursday Nextin omia kotisivuja täällä.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Kaima

Kansi/tekijä: Tammi/Tuija Kuusela
Helmikuussa kävin Neitien kanssa Seinäjoella divarissa, ja innostuin neljän kirjan verran. Yksi hankinnoista oli Lahirin Kaima. Jokin blogijuttu tai keskustelu (en saa päähäni mikä) oli palauttanut mieleeni Lahirin, jonka novellikokoelmasta Interpreter of Maladies pidin kovasti joskus kauan, kauan sitten.

Ostopäätökseen vaikutti myös kirjasarja. En muista koskaan ajatelleeni Keltaisen Kirjaston kirjojen kanssa, että käännös olisi kökköä tai kirja keppoinen. Melkoinen laatutakuu siis! Seuratessani blogien erilaisia jännittäviä haasteita (joihin en koskaan uskalla lähteä mukaan *uikuttaa pöydän alla*) on käynyt omakin haaste mielessä: mitäs jos lukisikin Tammen Keltaisen Kirjaston alusta loppuun. Joskus, jollain aikavälillä... Edessä olisi todella huima urakka: pikainen laskelma osoittaa, että tähän mennessä olen lukenut vähemmän kuin 10 % keltaisista kirjoista. Ja joukossa on Joycen Odysseus. Grh. Ehkä ei sittenkään. Ehkä otankin haasteeksi vaikka nostaa lukuasteen viiteenkymmeneen prosenttiin - silloin voisi jättää itselleen vastenmieliset kirjailijat väliin. Mietin vielä.

Takaisin aiheeseen: Kaima kertoo Gogol Gangulista, bengalilaisten vanhempien Yhdysvalloissa syntyneestä pojasta ja tämän perheestä. Bengalilaisen perinteen mukaan lapsella on kaksi nimeä, kotinimi ja virallinen nimi. Poikalapsi, joka syntyessään saa kotinimen Gogol, ei myöhemmin haluakaan virallista koulunimeä. Aikuistuttuaan hän sitten haluaa minkä tahansa muun nimen. Gogolin vanhemmat ovat Yhdysvaltoihin muutettuaan yrittäneet pysyä bengalilaisina, mutta omaksuneet hiljalleen lastensa vaatimuksesta amerikkalaisia tapoja; Gogol puolestaan tuntee itsensä ympäristöönsä kuulumattomaksi ja yrittää luoda nahkansa, muuttua toiseksi nimensä muuttamalla.
"Minä en tajua. Miten te saatoitte antaa minulle nimen niin kummallisen tyypin mukaan? Kukaan ei ota minua vakavasti", Gogol sanoi.
"Kuka? Ketkä eivät ota sinua vakavasti?" isä halusi tietää. Hän nosti sormensa lautaselta ja katsoi Gogoliin.
"Ihmiset", hän valehteli vanhemmilleen. Sillä isän sanoissa oli perää, ainoa henkilö joka ei ottanut häntä vakavasti, ainoa ihminen joka kidutti häntä, ainoa ihminen joka oli kroonisesti tietoinen ja kiusaantunut nimestä, ainoa joka jatkuvasti asetti sen kyseenalaiseksi ja toivoi että se olisi toinen, oli hän itse. Ja silti hän jatkoi, sanoi että heidän pitäisi olla iloisia jos hänen virallinen nimensä olisi bengalilainen eikä venäläinen.
"Paha sanoa, Gogol", äiti sanoi pudistaen päätään. "Tiedä hänestä." Hän nousi ylös korjatakseen astiat pöydästä. Sonia häipyi vähin äänin omaan huoneeseensa. Gogol jäi pöytään isänsä kanssa. He istuivat siinä yhdessä kuunnellen kun äiti kaapi astioita ja altaaseen valui vettä. 
"Muuta se sitten", isä sanoi hetken päästä hiljaa. (s. 148) 
Tulen muistamaan Kaiman kirjana itsensä ja taustansa hyväksymisestä. Gogol saa nimensä isänsä lempikirjailijan mukaan, isänsä koettelemuksista selviämisen symbolina. Ironista kyllä, Gogol tulkitsee nimensä aivan toisin kuin vanhemmat ovat sen tarkoittaneet. Nimi ja tausta näyttäytyvät Gogolille erilaisina kuin hänen vanhemmilleen, sillä kulttuurin juopa on syvä. Tarinan edetessä jo kolmikymppinen Gogol tuntuu pääsevän hiljalleen sinuiksi itsensä ja taustansa kanssa. Muukalaisuus jatkuu, mutta sen kanssa voi elää.

Gogolin ja hänen vanhempiensa lisäksi kiinnostavia hahmoja on kirjassa monta: sisar Sonia, deshi-tyttö Moushumi, newyorkilainen Maxine. Lisäksi Uuteen Englantiin syntyvä bengalilainen yhteisö perinteineen ja sitoumuksineen nousee kirjassa tärkeäksi. Se on pala Kalkuttaa kaukana kotoa, eksynyt ihmisyyden sirpale, sekaidentiteetin omaavien ihmisten liittouma. Lahiri tuo mukavasti esille erilaisia intialaisia perinnäistapoja, jotka tosiaan huikeasti erovat länsimaisista käytännöistä.

En ole varma ymmärränkö kirjan "oikein". Minusta ydinviesti on nimessä Kaima. Lahiri tarkastelee sitä, miten ihminen asettaa odotuksia itselleen, ja muut ihmiselle, 'annettujen' ominaisuuksien kuten nimen ja syntyperän perusteella. Gogol on vieras perheelleen ja perinteelleen, mutta sitä kautta myös itselleen. Jotta voisi olla oma itsensä, täytyy ensin päättää kuka ei ole. Kaimassa konteksti on vahvasti amerikkalaistuneiden intialaisten identiteettiin kytkeytyvä, mutta ristiriita lienee universaali.

Kaima on ollut kesken jo jonkin aikaa, mutta ei siksi että se olisi raskas tai ikävää luettavaa - Lahirin tyyli vain on minulle sen verran vaativaa, että tarvitsen rauhallista lukuaikaa hänen tekstiään varten. Kappaleet ovat pitkiä, lauseet usein niukan tarkkoja; teksti kerjää keskittymistä.

Natustelin kirjaa lukiessani myös mielihyvällä Uuden Englannin tunnelmia. Lahiri on kasvanut Rhode Islandilla, jossa itsekin vietin nuorena vuoden, samoihin aikoihin kun Gogol kävi koulunsa Massachusetts'n puolella. Lahirin eleetön kuvaus elämästä pohjoisissa osavaltioissa huokuu tuttuutta, myös nuoruuden identiteettikamppailun osalta. Ja kyllä, muukalaisuus tosiaan periytyy: Rhode Islandilla vaikkapa portugalilaissyntyisten lapset ovat perusjenkkien puheissa portugalilaisia vielä kolmanteen USA:ssa syntyneeseen polveen.

Kaikkiaan pidin Kaimasta, mutten ihan seonnut onnesta tätä lukiessani. Interpreter jättikin aikanaan niin huikean vaikutelman, että sitä olisi vaikea ylittää.

Jhumpa Lahiri (2005). Kaima. Helsinki: Tammi. Suomentanut Kersti Juva.

P.S. Voitin äskettäin Mari A.:n arvonnassa toisenkin Lahirin romaanin, joten kaksoisidentiteetin kanssa kamppailu varmaan jatkuu!

Arvioita:
Tommi Aitio Hesarissa
Kirsi Reinikka Kiiltomadossa

Blogeissa tätä ovat lukeneet ainakin:
Zephyr (alkukielellä)

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Rakkaus ratkaisee

Kirja poseeraa vaikeassa valossa.
Tämä olikin jännittävä kirja, koska se oli ihka ensimmäinen hankintani Antikka.netistä. Bongasin arvion Eleanor Porterin kirjasta Rakkaus ratkaisee Meten blogista ja jostain mystisestä syystä tämä kirja oli pakko saada. Ehkä Polyanna-nostalgia vaikutti, ehkä keski-ikäinen romanssi houkutti - joka tapauksessa tein tästä testitapauksen. Tilaus tuli kotiin hujauksessa ja kohtuuhinnalla.

Rakkaus ratkaisee kertoo monimiljonääristä, joka päättää selvittää etukäteen minkälaisiin käsiin hänen rahansa kuoleman jälkeen joutuisivat. Rintaperillisiä ei harmaantuvalla poikamiehellä ole, joten hänpä lähteekin tutustumaan kaukaisiin serkkuihinsa salanimen turvin. Jotta sukulaisten rahansietokyvyistä saataisiin realistinen kuva, järjestetään vielä ennakkoperintönä muhkea summa kullekin serkulle. Vain neljäs serkku, avioliiton kautta sukuun kuuluva Maggie, jää ilman. Herra Smithin salanimellä sukulaisiaan tarkkaileva miljonääri saa pian huomata, että rahaton Maggie on ainoa, joka selviytyisi varakkuudesta kunnialla. Kaikkien taiteenlajin sääntöjen mukaisesti mies lahjoittaakin lopulta Maggielle sydämensä (ja kätensä, ja omaisuutensa).

Tekstinäyte kohdasta, jossa saita Jane-serkku koittaa kestää äkillisen vaurauden ongelmat:
- No miksi et sitten muuta? Onhan sinulla rahaa.
- Ky-yllä, onhan minulla, mutta se maksaa niin paljon, Maggie. Etkö ymmärrä? Se ei maksa ainoastaan itse noita rahoja, vaan myöskin ne korot, jotka kerääntyisivät noista rahoista. Kuulehan Maggie, en ole milloinkaan aavistanutkaan sellaista. Hänen kasvonsa tulivat eloisiksi ja onnellisen näköisiksi. - En ole milloinkaan ennen tiennyt, kuinka paljon rahaa, puhdasta rahaa, saattaa ansaita, vaikkei omistaja tekisi mitään muuta kuin istuu ja katselee. Se on viehättävintä mitä milloinkaan olen kokenut. Laskin hiljattain, kuinka paljon omistaisimme, jollemme käyttäisi yhtäkään senttiä kymmeneen vuoteen - nimittäin siitä lahjoituksesta.
- Mutta hyvänen aika, rouva! herra Smith huudahti. - Ettekö te aio käyttää rahoja kymmeneen vuoteen!
Jane-rouva vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa muuttuivat taas tuskallisen näköisiksi.
- Totta kai. Me olemme jo nyt käyttäneet hyvän joukon. (s. 137)
Porterilla on perinteikkään romanssin lisäksi kirjassaan ihan pätevä sanomakin: raha on kuin terävä veitsi, hyödyllinen tai vaarallinen käyttäjänsä taidon mukaan. Siinä missä yksi veistää pajupillin, toinen leikkaa itseltään peukalon. Jos sokerinen opetus ei ärsytä, Rakkaus ratkaisee on mukavan ennalta-arvattava ja viidyttävä vanhanajan rakkausromaani.

Yksi kirjan sivuojuonteista muuten käsittelee miljonäärin lahjoituksesta vaurastuneiden perheiden lapsia ja heidän aviohuoliaan. Janen Mellicent-tytär ei aiemmin kelvannut varakkaan perheen miniäksi, mutta muuttuukin rahakkaana kiinnostavaksi. Onneksi Mellicent saa kunnon miehen, ja Maggiekin on rakastunut herra 'Smithiin' ennen kuin tiesi hänet miljonääriksi. Aivan - piittaamattomuus rahasta on aidon rakkauden varma tuntomerkki.

Rakkaus ratkaisee (alkukielellä Oh Money, Money!) ilmestyi 1917, karkeasti ottaen samoihin aikoihin kuin Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! ja noin sata vuotta Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen. Mietin tätä lukiessani, että ajatukset avioliitosta ja sen ehdoista ovat oikeastaan muuttuneet varsin vähän 1800-luvun ja 1900-luvun alun välillä. Aikalaisista sen sijaan suomalainen Valtonen korostaa Porteria enemmän yhteiskuntaluokkaan liittyviä kysymyksiä. Valtosen Suomessa kivuttiin ylempään aviokelvollisuuden kastiin kouluttautumalla ja vaatteita vaihtamalla, Porterin Yhdysvalloissa rikastumalla. Köyhä konttoristi Varpu Vapaa salaa syntyperänsä. Austenin Englannissa väliä on syntyperällä ja varallisuudella, jotka tosin molemmat yleensä näkyvät koulutuksessakin. Austen melkein myöntääkin suoraan, että rahalla on merkitystä; hänen romanttisuutensa rajoittuu siihen, että raha ei yksin saa ratkaista asiaa.

Joka tapauksessa ero 2000-luvun alussa kirjoitettuihin suomalaisiin rakkausromaaneihin on aika huikea. Ovatko suhteellisen tasa-arvoisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneet naiset moisten kysymysten yläpuolella? Vai ovatko varallisuuden ja koulutustason asiat meille jotenkin itsestään selviä ja silti tabuja, niin kuin puheesta kuultavat yhteiskuntaluokat ovat nykyenglantilaisille tai kastit intialaisille? Sanotaan ettei kala ole tietoinen vedestä... hmm. Seuraavan kerran kun luen suomalaista viihderomaania, otankin tämän raha-asian erityistarkkailuun.

Eleanor H. Porter (1991, alkuperäinen 1917). Rakkaus ratkaisee. Hämeenlinna: Karisto. Suomentanut Aino Tuomikoski.

P.S. Tämä lämminhenkinen ja puhtoinen romanssi löytyy englanniksi sähköisenä projekti Gutenbergiltä, ihan ilman sitä pahaa rahaa!

lauantai 12. helmikuuta 2011

Rakas Henrietta

Kirjaston poistomyynti iski salakavalasti viime viikolla. Kotihylly sai kuusi uutta vakiasukkia tavallisen vierailijakuorman lisäksi. Yksi hankinnoista (50 senttiä!?) oli Kaari Utrion Rakas Henrietta. Narkissoksen jälkeen teki mieli jotain suoraviivaisen hauskaa, joten upposin Utrioon.

Kirjan asetelmat ovat melko perinteisiä. Kreivittäret pyörähtelevät kotiljonkia Seurahuoneen tanssiaisissa 1840-luvun Helsingissä. Säädystä ja sopivaisuudesta pidetään tarkkaa lukua. Päähenkilö Henrietta on hyvää sukua, varakas ja kauniskin, mutta silti kauhean kohtalon kynnyksellä: ikää on jo kaksikymmentäneljä, eikä sopivaa sulhasta ole löytynyt. Arvostaan tietoiselle Henrietalle ei kelpaa kuka tahansa, eikä arempi uskaltaisi kosiakaan. Mutta vuosien karttuessa on tyhjänpäiväinen tanssiaistouhu alkanut tympiä. Toisin kuin ystävättärensä Sophie, Henrietta ei silti tunnista arvojensa onttoutta tai tiedosta mahdollisuutta toimia toisin.

Kirjan nimeen Rakas Henrietta sisältyy piiloviesti. Tarinan mittaan Henrietta näet havahtuu huomaamaan, että lähipiiri paremminkin pelkää kuin rakastaa häntä. Teräväkielinen Henrietta kun on aina varma itsestään ja aina oikeassa - helpompaa siis tehdä niin kuin Henrietta tahtoo. Romanttisen rakkaustarinan parhaiden perinteiden mukaan Henrietta loppujen lopuksi saa miehen, joka ihailee hänen luonnettaan. Rakkauden saralla koetut nöyryytykset kasvattavat myös Henrietan huomaamaan, että omista arvoistaan voi itsekin päättää; ei aina ole pakko tehdä niin kuin hienoa on. Ylpeä Henrietta oppii tuntemaan itsensä ja näkemään, ettei onni synny säännöistä.

Henrietassa Utrion huumori on paljaammin esillä kuin monessa muussa hänen kirjassaan; tämä on tapakomediaa parhaimmillaan. Austeninin aikalaisironiaan ei voi menneisyyteen kurkottava kirjailija yltää, mutta hyvin onnistuu Utrio kaivamaan esiin ne piirteet, joiden suhteen 70-luku ja 1840-luku muistuttavat toisiaan. Tekopyhyys ja itsekkyys ovat ilmeisen ajatonta tavaraa huumorin markkinoilla.

Sattumoisin kirjan miljööseen liittyi muutama ihan itsekkäästi kiinnostava yksityiskohta. Kirjassa nimittäin vietetään suurin elein Helsingin yliopiston 200-vuotisjuhlaa ja sen kohokohtana nautitaan juhlallisesta promootioaktista kaikkine muodollisuuksineen. Mikä massiivinen pysyvyys on instituutioilla! Olin ensimmäisen vuoden opiskelija kun Helsingin yliopisto vietti 350-vuotisjuhliaan ja siinä oli kieltämättä tiettyä historiallista tuntua. Lisäksi lähiyliopistossa Vaasassa vietetään promootiota tänä keväänä.

Akateemisten juhlien ja kirjallisuuden rakastajien kunniaksi valitsenkin näytteeksi tämän vähemmän romanttisen katkelman promootiojuhlan alusta:
Fredrik Cygnaeus oli kirjoittanut juhlaa varten runon Tervehdys nuorille maistereille 1840. Se oli jaettu yleisölle, ja Henrietta oli tutkinut sitä epäilevästi. Hänestä se näytti innostavalta mutta kummalliselta.
- Henrietta, mitä tämä tarkoitttaa? Mitä hän tahtoo sanoa? Sophie kumartui kuiskaamaan ennen juhlallisuuksien alkua. 
- Minä luulen, että hän sanoo rakastavansa isänmaata, Henrietta kuiskasi vastaan. - Mutta en ole varma. Hän saattaa tietenkin rakastaa Runebergia ja Kalevalaa. Niin, hän näyttää tästä päätellen rakastavan myös luonnonlakeja, Henrietta kohautti hämmentyneenä olkapäitään. - Ja Snellmania ja itseään. (s. 183)
Yritin uteliaisuudesta googlata esille runon, jota Henrietta näin purevasti tulkitsi, mutta ihan kaikkea ei netistäkään löydy. Kirjallisen trivian yleensä ehtymätön lähde Suomen kirjallisuus I-VIII kuittaa kysymyksen toteamalla, että monet Cygnaeuksen runoista olivat "akateemisten juhlatilaisuuksien johdosta sepitettyjä tilapäistuotteita". Rakastan Utrion tapaa kutoa tarinoihinsa näitä faktapohjaisia detaljeja. Historioitsijan osaaminen näkyy teksteissä.

Tämän jälkeen tekisi kovasti mieli lukea uudestaan Utrion paljon myöhemmin kirjoittama Ruma Kreivitär; muistelen että siinä on samantapainen vanhapiika 1800-luvun Helsingissä -kuvio. Löytyisi omasta hyllystä... Miten on kirjailijan tulkinta ajasta ja sen ihmisistä muuttunut 30 vuodessa?

Kaari Utrio (1977). Rakas Henrietta. Helsinki: Suuri Suomalainen Kirjakerho.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Mette Luetut-blogissa
Morren maailmassa