Ehtaa elokuuta

Syysomenat ovat ainakin pari viikkoa myöhässä. Ruuhka puussa?

Oookei. Nyt saattoi tulla blogihistorian lukemattomin kuukausi. En tiedä mitä tälle elokuulle tapahtui, mutta se meni noin kahdessa viikossa, eivätkä nekään viikot olleet kummosia mitä lukemiseen tulee. Voiko olla mahdollista, että kirjojen ja blogin ulkopuolella on... elämää?

Spekulaatiot sikseen. On tässä jotain luettukin. Blogiin asti tosin ehti vain kahdeksan elokuun kirjaa.

Luettu ja blogattu:

Anne Holt: 1222
Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita
Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa
Jan Salminen: Äidinmaa
Andrzej Sapkowski: Haltiain verta
Jane Austen ja Eräs Toinen: Tavat ja tunteet
Duong Thu Huong: Beyond Illusions
Luojola & Sipiläinen (toim.) Kumman rakas

Näistä herkuista herkuin taisi olla Sapkowskin Haltiain verta, mutta Kalle Haatasen Ei voisi on hyvänä kakkosena. Harvoin filosofia on niin hauskaa että hihittää pitää. Teepäs Kalle Kantille sama kuin Nietzschelle tässä...

Luettu muttei blogattu:

Agatha Christie (1959, alkuperäinen 1926). Roger Ackroydin murha. Salla bloggasi äskettäin Peter Bayardin tätä romaania syväluotaavasta kirjasta, ja Bayardin ajatus, että Murhassa esiintyvä Caroline on Neiti Marplen esiaste, kiinnosti kovin... Piti äkkiä hakea alahyllyltä oma vanha painokseni Murhasta. Tämä on minusta edelleen yksi juonidekkarin helmiä, mutta huomioni kiinnittyi nyt enimmäkseen tuohon vanhempien naimattomien naisten identiteettikysymykseen. Caroline - neiti Marple? Ei. Ei kai. Pakko lukea se Bayardkin vielä!

Antti Leino (2012). Sosiaalinen netti ja menestyvän pk-yrityksen mahdollisuudet. Tämä pitäisi ehkä listata pikaluetuksi eikä luetuksi; suurin osa asiasta oli niin tuttua, etten onnistunut keskittymään. Soisaalinen oli kuitenkin selkeästi parempi käytännön opas pienelle yritykselle kuin vuosi sitten lukemani Yhteisöllinen media. Vähän toisteinenhan tämä oli, mutta Leino perustelee sen alussa hyvin: kiireisen yrittäjän ei tarvitse lukea koko opusta, koska perusasiat selviävät melkein joka luvusta. Yksi oikolukukerta lisää olisi ollut hyvästä, mutta annan ontuvat omistuspäätteet anteeksi, sillä opin muutaman uuden jutun. Leinon oma blogi on täällä.

Kaari Utrio (1972). Pirita, Karjalan tytär. Lohtuluin tusinan kirjan loukussa tämän vanhan tutun utrion. Sankaritar Pirita on minusta ehkä vähäeleisimpiä ja henkilönä uskottavimpia kirjailijan kaartista... luopiomunkin tytär päätyy pikkuorjaksi pajarin taloon Novgorodiin. Juoni ei uskottavuuksia sure vaan loikehtii ilman kummempaa selittelyä yhteensattumalta toiselle. Lopppujen lopuksi tärkeimmille henkilöille käy jokseenkin hyvin. Pidän Piritassa ajankuvasta ja päähenkilöstä. Kirjana tämä on viihteellisempi kuin Katariina-sarjan kirjat ja pikkuisen ryppyotsainen vaikkapa hersyvään Henriettaan verrattuna. Populaaria huvitti parrakkaiden pajarien seksikkyys kirjassa.

Seppo Jokinen (2003). Vilpittömässä mielessä. Tämä Koskis-kirja on minusta yksi parhaista teemojensa puolesta. Tampereella selvitetään kurdinaisen kuolemaa ja pahoinpitelyjen sarjaa. Kumpikin tapaus juontuu pohjimmiltaan ihmisen ikävään toisen luo; yksin jäämisen pelko vai rakkausko oli takana, sitä saa miettiä kukin tykönään. Oman kiinnostavan sivujuonteensa tapaukseen tuo Luttinen, onneton alainen, jota Koskinen alkaa johtaa oikein tosissaan. Ritva Sorvalin arvio on hieno.

Seppo Jokinen (2004). Suurta pahaa. Huikea kidnappausdraama! Paloittelumurha! Huvittaisi tällaisten sijoittaminen Tampereelle, ellei näitä oikeasti olisi jo Suomessakin nähty. Tykkäsin; etenkin irtosormi kirjastossa kaikkine merkityksineen kutkutti. Pientä sarjaväsymystä on silti ilmassa; taitaa olla aika pitää breikki ennen seuraava Koskissettiä. Kirja on hieno mutta lukija tarvitsee tauon nauttiakseen taas Koskisen naisongelmista täysillä. Avola on arvioinut oikein Hesarissa.

Jane Johnson (2009). Neidonryöstö. En keksi parhaalla tahdollakaan muuta sanottavaa tästä kirjasta kuin että opin tästä uuden historiallisen tosiasian: maurit ovat tehneet ryöstöretkiä Englannin rannikolle 1600-luvulla ja kaapanneet sieltä ihmisiä orjuuteen. Kappas. Luulin että vain viikingit. Oppia ikä kaikki. Muuten tämä oli minusta poikkeuksellisen mitäänsanomaton hömpähtävä historiallinen mössö. Blaah. Luin kun se oli siinä edessä eikä mikään huvittanut. Ehkä en vaan ollut oikeissa fiiliksissä. Ei ole romanttinen olo kun mies on karannut kavereidensa kanssa golfreissulle. Yksin kotona sopisi paremmin?

Henning Mankell (2008, alkuperäinen 1994) Hymyilevä mies. Kuuntelin tämän CD-levyiltä äänikirjana. Taitaa olla toinen Wallanderini ja se edellinenkin oli äänikirja. Hymyilevässä miehessä Wallander selvittää kahden lakimiehen murhaa ja jäljet vievät liikemiespiireihin. En muista mitä edellisen Wallander-dekkairn kohdalla ajattelin, mutta nyt hämmästelin herran persoonaasta syntyvää kuvaa. Kaveri tuntuu olevan harvinaisen vieras itselleen. Hän yllättyy jostain ja samalla huomaa odottaneensa juuri sitä koko ajan. Hän tietää olevansa hölmö tehdessään jotain hölmöä, ajattelee että ei pitäisi tehdä näin hölmöjä, ja sitten menee ja tekee sen. Enpä tiedä. Toisaalta pidin Mankellin tyylistä, toisaalta Wallander tuntui väliin raivostuttavan umpimieliseltä ja kompleksien riivaamalta. Kaikkiaan ok äänikirja kuitenkin, ei liian vauhdikas eikä liian hidas. Juuri kun alkoi vähän tuntua tylsältä, Mankell panikin ilotulituksen pystyyn.

Lisäksi sain kuunneltua loppuun (rummunpärinää!) kuuluisan Millenium-trilogian osan kaksi eli Tyttö joka leikki tulella. Säästelen juttua siitä Norkun e-kirjaviikolle, sillä tämän kirjan valikoituminen kuunteluun oli selkästi formaatista kiinni.

Kesken jäi:

Uskallanko sanoa? Emily Brontën Humiseva harju. Olen nyt yrittänyt a) äänikirjana b) englanninkielisenä e-kirjana c) suomenkielisenä pokkarina. Lopulta katsoin Pihiltä naiselta saamani elokuvan (kiitos! leffa oli hyvä!) siinä toivossa, että intoutuisin sen avulla lukemaan romaaninkin loppuun... mutta ei. Viimeinenkin motivaation ripe haihtui kun tiesin mitä lopussa tapahtuu. Minusta Harju oli tylsä, kerronnaltaan ylikiemurainen ja täynnä epämiellyttäviä ihmisiä. Anteeksi. Tajuan, että monien mielestä tämä on hieno rakkausromaani. En vain tajua miksi. Kirjan lukemista harkitsevan kannattaakin vilkaista vaikkapa Leenan huomattavasti positiivisempaa mielipidettä.

Kuukauden hakusana:

Ei mitään kilpailua tässä kuussa: ehdottomasti käsittämättömin on haku

Joensuun k-rauta on valittu kaksi kertaa suomen parhaaksi k-raudaksi

Lämpimät onnittelut Joensuun K-raudan henkilökunnalle!

Kumman rakas ja post-it -lappuja ja hyvän mielen kirjoja

Kuva/kansi: Osuuskumma/Tuuli Hypén

Nettishoppailin itselleni tämän kotimaisen spefiantologian osapuilleen heti kun siitä kuulin. Osuuskumma, joka Kumman rakkaan on kustantanut, ansaitsee pisteitä jo pelkästään hienolla nimellään. Harvoin ovat kustantamot näin osuvasti omanlaisiaan, Osuuskumma kun on kummallisen julkaisemiseen keskittyvä osuuskunta. Tykkään firman ideasta. Peukut.

Entäs sitten itse antologia? Niin kuin antologiat yleensä. Kyllä ja ei, mutta ehkä enemmän kyllä kuin ei. Olen niin onneton novellinlukija ja muutenkin aika nirppanokkainen yleisvalittaja, etten voi täysillä kehua varmaan mitään antologiaa ikinä. Rakkaankin 14 novellin joukkoon mahtuu sellaisia, että olisivat jääneet lehdestä luettuna kesken.

Niin se vain on, yksi tykkää äidistä ja toinen merivuokosta.

Olen tänään liian hyvällä tuulella kitistäkseni minua vähemmän miellyttäneistä novelleista. Sen sijaan kehaisen muutamaa. Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus oli galaktista ryminää sopivan ironiseen tyyliin. Ehta pohojolaanen uhoo teki sankari Zargynista mukavasti kotoisan petikaverin minulle. Aleksi Kuution Raskas isä oli, noh, vähän raskas, mutta myös vakuutti jollain tasolla. Antti Riimuvuoren Nettideitti oli oikea kunnon perinteinen scifinovelli, loppukeikauksineen kaikkineen. Maria Carolen Pahanilmanlintu olisi parantunut pienellä lyhentämisellä, mutta tykkäsin henkilöiden vaivihkaisuudesta. Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle tarjosi hyvää hehkua.

Parhaat tunnelmapisteet vei kuitenkin M. G. Soikkelin Se mikä luonnostaan lankeaa. Tämä oli niitä novelleja, joista en ole oikein varma mitä tapahtui, en edes kahdella lukemisella, mutta se ei pahemmin vaivaa. Tämäkin olisi varmaan parantunut adjektiiveja karsimalla, mutta päähenkilöiden kohtaamisessa oli sitä jotain...

Hän katsoi naista tarkemmin. Tällä oli hyvän kristityn siloposket ja verettömät stigmat korvanipukoissa. Joka kerta kun nainen hymyili, syntyi yksi kiinalainen lisää. (s. 138)

Epäröiden lisään vielä loppukaneetiksi, että olihan siellä niitä editointikompurointeja jokunen, Tompasta tuli välillä Santtu ja sellaista pientä... mutta sattuu niitä lapsuksia isommillekin kustantamoille. Tsemppiä vain osuuskummalaisille. Kyseenalaista kirjallisuutta tarvitaan ja tässä kokoelmassa näkyy rakkaus lajiin eikä vain lajien rakkaudet.

Taru Luojola ja Tarja Sipiläinen, toim. (2012). Kumman rakas. Osuuskumma. 978-952-6642-00-0.

Kurkkaa muita arvioita Jorilta, Morrelta ja Kirjavinkkien Mikolta.

***

Ja sitten iso, keltainen kiitos:

Sain tuollaisen erittäin hyvin nykyiseen elämänmenooni istuvan Post it -tunnustuksen Johnnylta, Kirahvilta, Erjalta ja Morrelta. Kiitoshalit teille, kamut! Tunnustuksen säännöthän menevät että

1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Olen iloinen. Lappu kopioitu. Viisi suosikki... höh, niitä on ainakin viisikymmentä. Ja melkein kaikki ovat jo oman lappunsa saaneet. Lappusaasteen uhallakin muistan nyt

kaukaa bloggaavaa tarueläintä

tuoretta kirjabloggaajaa, joka tykkää Utriosta

kirjaläpän ja mutuhutun kuningatarta

suorasanaista maailmannaista ja

virkkua blogikaksikkoa.

Ja jos ei huvita jakaa eteenpäin - nou hätä. Kerrankos sitä post it -lappu putoaa ja unohtuu.

Morre tosin laittoi omaansa tukevan kiinnikkeen. Pitäisi listata kymmenen hyvän mielen kirjaa. Miksikäs ei, tänään onnistuu kaikki! Jätän vain listaamatta ne sata muuta... Kas tässä Morre, sekalaisessa järjestyksessä:

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään? Koska tämä on rakkain kuvakirja.

Michael Foley: The Age of Absurdity. Koska temperament is what you are - but character is what you do.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. Koska siinä on Darcy.

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen. Koska se tuli nyt ensimmäisenä niistä mieleen.

Graig Thompson: Habibi. Koska rakkaus on hyvästä.

George R. R. Martin: Game of Thrones. Koska siinä kaikki Starkit ovat vielä hengissä.

Joan Slonczewski: A Door into Ocean. Koska rohkeudesta tulee hyvä mieli.

Veikko Huovinen: Kylän koirat. Koska Huovisen kanssa maailma on pohjimmiltaan hyvä.

Mika Waltari: Sinuhe. Koska suuri on kaunista ja olemme vanhoja kavereita.

Leena Krohn: Tainaron. Koska pieni on kaunista ja Tainaron tuoksuu omenalta.

Mitkä ovat sinun hyvän mielen kirjojasi? Tunnusta kymmenen omassa blogissasi tai kerro kommenttina ensimmäinen mieleen juolahtava. Tämä torstai on toivoa täynnä! (Ai niin, Steinbeck. Mitenkäs unohdin sen Hyvien ihmisten juhlan...) 

Beyond Illusions

Vähän nuhruinen pokkari on matkustellut.

Booksy proudly presents: uutena luku-urakkana Vietnam. Tiedossa on Vietnamiin liittyviä töitä, joten haluaisin päästä edes himpun verran kärryille maasta ja kulttuurista. Tähän mennessä Vietnam-kuvaani ovat muokanneet amerikkalaiset elokuvat ja pari kahvipöytäkeskustelua, eikä perusta tunnu riittävältä.

Onneksi on vastaus kaikkeen. Kirjat.

Kyselin jo toukokuussa maata tuntevalta työkaverilta lainaksi vietnamilaista kirjallisuutta. Pian pöydältäni löytyi Beyond Illusions. Ensimmäinen lukuyritys keskeytyi parin sivun jälkeen, sillä romaani antoi alkuun puhtaan aviokriiseilyn vaikutelman. Lykkään mielelläni sellaisia aina kun suinkin mahdollista. Miten alut ovatkin niin jumalattoman tärkeitä?

Nyt kun elokuussa palasin asiaan ja keskityin, kirja osoittautui kiehtovaksi lukukokemukseksi.

Aviokriisistä toki on kyse. Siitäkin. Kirjan tarina alkaa, kun vaimo, äiti ja opettaja Linh tajuaa, että ei enää rakasta tai kunnioita miestään. Ennen niin idealistinen mies, Nguyen, on myynyt itsensä korruptoituneen hallinnon palvelukseen. Pariskunnan hajoavan avioliiton raunioille ilmestyy myös toinen mies, selvästi vanhempi Tran Phuong, jonka sankarilliseen suoraselkäisyyteen Linh uskoo, vaikka mies onkin tahollaan naimisissa. Vaikuttaako Linhiin Tran Phuongin maine säveltäjänä? Ympäristö ei erodraamaa sulata. Linhniä hyljeksitään eikä pieni tytärkään sopeudu uuteen tilanteeseen.

Äkkiseltään kuvattuna Illusionsin asetelma kuulostaa nimenomaan aviokriiseilyltä. Tylsää. Paitsi eipäs olekaan, sillä aviokriisillä on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus. Huong käyttää pientä perhettä linssinä, jonka läpi tutkitaan järjestelmän toimivuutta ja valtaapitävien etiikkaa. Kääntäjän jälkisanojen perusteella kirjan hahmojen on katsottu edustavan melko suoraan tiettyjä ihmisryhmiä; etenkin säveltäjä Tran Phuong muistuttaa paikallisia kulttuuripiirejä myllertäneitä opportunisteja.

Beyond Illusions on julkaistu 1987 eivätkä puolueen merkkihenkilöt siitä juuri nauttineet. Huong kuitenkin jatkoi kriittisen kaunokirjallisuuden kirjoittamista ja lensi ulos puolueesta vuonna 1989. Kotimaassa kirjailija on edelleen ilmeisesti enemmän tai vähemmän pannassa.

Sisällöllisesti kiinnostavaksi kirjan teki minulle, miljöön lisäksi, keskeisen kolmikon moraalinen konflikti. Kun oma etu ja ihanteet ovat vastakkain, mitä teet? Huongin kuvauksesta päätellen hyvä veli -verkostot ovat Vietnamin sosialismiversiossa olleet hyvin keskeisiä ainakin 80-luvulla. Linhnin, Tran Phuongin ja Nguyen hapuilu kohti omia ratkaisujaan on kuvattu hyvin. Vaikutelma on inhimillinen ja uskottava.

Minkälaisen käsityksen Vietnamista noin muuten saa kirjasta? Aika konservatiiviseksi paikaksi kuvittelisi tämän perusteella, jonkinlaisessa sosialistisen realismin hengessä. Samalla ihmisissä on lämpöä ja välittömyyttä, kanssakäyminen on avointa ja kohteliasta. Ajattelumalleissa on silti paljon sellaista, joka tuntuu yksinkertaisesti vieraalta. Pitääpä lukea lisää.

Tekstinä Illusions oli välillä sekin vähän vieraan kuuloista. Kun on tottunut lukemaan englanniksi vain englanniksi kirjoitettuja kirjoja, tulee tätä lukiessa väkisinkin mietittyä, mikä on alkukielen rakenteiden ja kulttuurisen tärkeysjärjestyksen vaikutus tekstiin. Ovatko lauseet ja ilmaisut tällaisia siksi, että Huong kirjoittaa näin - vai siksi että vietnamin kieli toimii näin? Puhutaanko ihon laadusta paljon siksi, että se on tärkeä osa vietnamilaista kauneusihannetta - vai siksi että Huong sitä haluaa korostaa? En osaa edes veikata.

[--] Her shabby clothes clashed with her beauty. Yet she had never breathed a word about a single yearning, even a hankering for a pair of shoes, or a flowered blouse, or a stylish pair of pants. Their life of deprivation and their poor diet had left her skin sallow and discolored. Nguyen had seen it most clearly when she had been pregnant with Huong Ly, and one day he decided that he couldn't bear it any longer. He couldn't afford to keep writing articles that never made it past the censor. [--] (s. 13)

Tämän jutun kirjoittamisessa ilmeni muuten hassu pieni ongelma. Jo kirjaa lukiessani ihmettelin useiden hahmojen samaa nimeä ja ponnistelin pysyäkseni kärryillä etu- ja sukunimistä. Wikipedia tiesikin kertoa, että vietnamilaiset nimet ovat aika erikoisia suomalaisesta vinkkelistä katsottuna. Sukunimi on ensin mutta etunimeä käytetään, usein tittelin kanssa. 14 sukunimeä kattaa 99% väestä. Ja lisää vaikeuksia: kun sukunimi tavallisesti kirjoitetaan ensin, onko se kirjoitettu ensin myös kirjan kannessa? Ilmeisesti. Jos siis haluan laittaa kirjailijan listaani sukunimen perusteella, hän on ilmeisesti Duong (Meikäläinen), Thu Huong (Maija) eikä jotain muuta.* Korjatkaa jos meni pieleen.

Totean lopuksi, että tämä oli minulle ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Eksoottinen ja asetelmiltaan taidokas teos.

Otan muuten innolla vastaan vinkkejä jatkosta. Mitä pitäisi lukea Vietnamista? Sekä Vietnamiin sijoittuvat kirjat että vietnamilaisten kirjoittamat kirjat kiinnostavat. Tiedättekö jotain suomennettua? Ojentakaapa avuliaat näppinne ja naputelkaa vihjeitä!

Duong Thu Huong (2003, alkuperäinen 1987). Beyond Illusions. Picador. Kääntäneet englanniksi Nina McPherson ja Phan Huy Duong.

Arvioita:
Kirkus reviews
The New York Times

*Tässä puhun kirjailijasta nimellä Huong, koska etuliite Thu kuulemma pudotetaan puhuttelussa pois. Ja koska The New York Times teki niin. 

Tavat ja tunteet

Vakiintuneen Jane Austen -fanin on vähän noloa myöntää tämä, mutta oikeastaan vasta viimeisen parin vuoden aikana olen kunnolla tajunnut, että Austenilta on julkaistu muutakin kuin hänen varsinaiset kuusi romaaniaan. Elämänkerroissa varhaiset ja keskeneräiset työt ovat toki vilahdelleet, mutta silti olen vuosikausia onnistunut täysin ohittamaan ne potentiaalisena luettavana.

Löysin itse Lady Susanin sähkökirjojen ihmeellisestä maailmasta viime vuonna. Ketjukolaaja kirjoitti äskettäin 2007 suomennetusta kirjekertomuskokoelmasta Uskollinen ystävänne. Ja simsalabim, kun käväisin kirjastossa, odotti hyllyssä kuin minulle esiin laitettuna Tavat ja tunteet.

Kirjan työnimenä oli The Watsons kun Jane Austen kirjoitti ensimmäiset viisi lukua Tavoista ja tunteista. Kuka on laati loput 21, sitä en osaa sanoa, sillä kirjoittaja on häveliäästi jättänyt nimensä pois. Loppusanoista selviää vain, että kyseessä ei ole Catherine Austen, Jane Austenin veljentytär, joka ensimmäisenä tuotti tästä romaanista kokonaisen version. Myöhempiä tekijöitä on useampiakin, mutta en aio ryhty arvailemaan sitä oikeaa.

Jos rupeaisin oikein tosissani Googlella puuhaan, kaipa tuon saisi selville... mutta miksi vaivautua? Tavat ja tunteet nimittäin oli valitettavan keskinkertainen historiallinen romanssi, jota vähän hapero käännös vielä heikensi. Vaikka henkilöhahmoissa on tiettyä austenilaista syvyyttä, on heidän tunteidensa esilletuominen toteutettu suhteessa kömpelösti ja nokkelaa ironiaa on varsin vähän; huumori on alleviivatumpaa kuin Austenilta odottaisi.

Stantonin köyhähkön pappisperheen tyttäristä nuorin, Emma, on kasvanut varakkaamman tätinsä kodissa ja saanut sisaruksiaan hienostuneemman kasvatuksen. Kun täti menee uusiin naimisiin, Emma joutuu palaamaan varattomana isänsä kotiin, tuntemattomien sisarten luokse ja itselleen vieraaseen kylään. Häntä piirittää pian paikkakunnan parhaimmisto. Mutta kannattaako ottaa aatelismiestä jos ei itse kuulu suureen sukuun?

Asetelma on erinomaisen uskollinen alkuperäiselle mallille eikä ihmekään. Ensimmäiset viisi lukua esittelevät keskeiset henkilöt ja asettavat heidät paikoilleen. Hyve ja pahe, syntyperäinen asema ja vaatimaton alemmuus, hienostuneisuus ja rahvaanomaisuus, kaikki tutut piirteet löytyvät täältäkin. Rakastavaisten perheissä ja asemissa on paljon sellaista, joka muistuttaa mm. Järki ja tunteet -romaanista  ja Ylpeydestä ja ennakkoluuulosta.

Kirjallisen jatkajan tehtäväksi on jäänyt karusellin pyörittäminen oikeaan, onnelliseen loppuun asti Austenin asetelman pohjalta. Ja kyllähän Tavoissa ja tunteissa pyörii, luultavasti paljolti siten kuin Austen oli ajatellutkin, ainakin naimakauppojen osalta. Mutta fiilis ei ole aito. Jokin tökkii. Jos en tietäisi tekijästä, morkkaisin luultavasti nuoruudentyöksi ja haukkuisin käännöstä. Se tuntuu kömpelöltä, kuten usein vanhat käännökset nykyään tuntuvatkin. Ei Austenin englantia kai helppo ole suomentaa, mutta sana sanalta -tekniikka tuottaa jähmeää tekstiä.

[--] neiti Carr valitti katkerasti tanssiaisten jälkeisen märän aamun tylsyyttä ja ikävyyttä. Hänellä ei ollut sen paremmin kykyjä kuin taipumuksiakaan peittää pettymyksen tunnettaan siitä, ettei hän nyt voinut keskittyä halveksivaan juoruiluun joistakin edellisen illan vieraista. Hänen ystävättärensä olisi epäilemättä ryhtynyt hänen kanssaan tähän puuhaan, ellei Emma olisi ollut läsnä. Lopulta lordi Osbornen tulo paikalle herätti hänet tästä kärttyisästä pahantuulenpuuskasta. Mutta neiti Carr yritti turhaan olla vilkas ja miellyttävä. Lordi Osborne ei edes huomannut sitä vaan istui neiti Osbornelle ompelevan Emman viereen ja ryhtyi ihailemaan tämän työtä. (s. 177) 

En voi oikein tätä suositella. Austenin nimestä syntyy ainakin meikäläiselle sellaisia odotuksia, että niitä ei ihan mikä tahansa tuote täytä. En ole varma miksi ylipäänsä kirjoitin koko kirjasta - ehkä sanoakseni oikein painokkaasti, että kannattaa lukea niitä varsinaisia Austenin romaaneja. Niitä, jotka hän kirjoitti kokonaan itse, ja viimeisteli, ja antoi eläessään julkaistavaksi.

Minä ainakin pysyttäydyn jatkossa niissä. Puristisnobiausteniitti ja ylpeä siitä.

Jane Austen ja "Eräs Toinen" (1988). Tavat ja tunteet. Karisto. Suomentanut Ritva Mäkelä. ISBN 951-23-2548-9.

Haltiain verta - Noituri (3)

Kuva: WSOY

Olen jo ehtinyt ihastella ensimmäisen ja toisen osan. Ei varmaan yllätä, että kolmaskin kolahti. Sapkowski kirjoittaa aikuista ja fiksua fantasiaa.

Haltiain verta nostaa keskinäyttämölle noituri Geraltin edellisessä osassa pelastaman Ciri-prinsessan, jonka kohtalona on ilmeisesti olla muiden kohtalo. Tytön haluavat kaikki, kuolleena tai elävänä, sillä hän on sekä kukistetun Cintran että vahvojen taikavoimien perillinen. Kelpo naimakauppa siis, tai erinomainen työkalu. Arvokas resurssi pitää turvata omaan hallintaan tai vähintään pitää varmistaa, etteivät viholliset häntä saa. Samaan aikaan Ciri opettelee hallitsemaan itse itseään.

En osaa laittaa näitä Noituri-kirjoja varsinaiseeen paremmuusjärjestykseen, mutta jos ykkönen oli pikkuisen haastava rakenteensa tähden, toinen oli yksinkertaisempi, ja tämä kolmas kaikkein helppolukuisin. Haltiain verta on melko suoraa romaanikerrontaa, eikä juurikaan poukkoile. Vain minimimäärä tyylikästä siirtymää ajassa ja paikassa. Tapahtumat on fokusoitu yhteen tarinalinjaan selkeämmin kuin aiemmissa kirjoissa.

Huumoria on ehkä vähän vähemmän - tai sitten huomasin sitä vähemmän - mutta se on edelleen terävää ja aidosti komediallista. Lukija saa itse löytää ja nauraa kihertää. Ylipäänsä pidän kovasti Sapkowskin vivahteikkaista yksityiskohdista, siitä että torilla myydään känsävoidetta, ja hampaidenpoistoa tuntihinnalla.

Myös Geraltin ja velhonaisten suhteet ovat mukavan inhimillisiä ja mutkikkuudessaan uskottavia. Ei mitään saippuaoopperadraamaa, mutta olosuhteita ja solmuja. Kaipausta, katumusta, toivoa ja pelkoa.

Sitä paitsi, Geralt saattaa olla sympaattisin miekanheiluttaja ikinä. Vaikkapa Tolkienin traagiseen Aragorniin verrattuna noituri Geralt on inhimillinen ja vaatimaton ja mukavalla tavalla epätäydellinen. Sapkowskin maailmassa on mahdollista olla humaani tappokone. Noituri pitää vaarin rajoistaan eikä tapa älyllisiä olentoja, mitä nyt itsepuolustukseksi tai vahingossa vähän... Haltiain veressä yksi kiinnostava teema onkin vastakkainasettelu noiturien edustaman puolueettomuuspolitiikan ja Cirin kantaaottavamman asenteen välillä. Eikö riitä että tapaa hirviöitä? Entä milloin ihminen voidaan laskea hirviöksi? Entä epäihminen?

Ciri on syntynyt omaan taisteluunsa. Pitääkö sama paikkansa jokaisen kohdalla? Jos ihmiset, haltijat, kääpiöt ja muut otukset eivät onnistu elämään yhdessä, on syntyminen pian kuolemansyntiä noiturien maailmassa. Kuulostaa tutulta.

Joissain kohdissa ajattelin, että tunteita, varsinkin Cirin pelkoa, dramatisoidaan liikaa. Makuasia varmaankin. Useimpien kirjojen kohdalla en viitsisi edes mainita, mutta Sapkowskin teksti, Kärkkäisen kauniin sujuvasti kääntämänä, on enimmäkseen niin tyylikästä, että subwooferin todella kuulee kun lyödään päälle... kontrasti älykkääseen dialogiin on selkeä. Otan näytteeksi mieluummin mielestäni fiksun kohdan:

"Tiesin ettet ymmärtäisi." 

"En tosiaankaan ymmärrä. En tule koskaan ymmärtämään. Mutta tiedän, mistä on kysymys. Teidän isot asianne, teidän taistelunne maailman pelastamiseksi.... Teidän päämäääränne, joka pyhittää keinot... Höristä korviasi, Filippa. Kuuletko nuo äänet, tuon metelin? Siellä kollit taistelevat isosta asiasta. Siitä, kuka pääsee yksinoikeudella hallitsemaan jotain roskaläjää. Kyse ei ole mistään pikkujutusta, vaan siellä veri lentää ja turkit pöllyävät. Siellä käydään sotaa. Mutta minua nuo molemmat sodat, kattien ja sinun, kiinnostavat täsmälleen yhtä vähän." (s. 295). 

Haltiain verta oli erinomainen kirja, luettava-kerralla-loppuun -lajia. Suurin harmistus on, että seuraavaa osaa pitää taas odottaa, ja että Veren loppu oli niin selvästi seuraavan osan pohjustamista. Vähän enemmän ratkaisuja olisin toivonut.

Andrzej Sapkowski (2012). Haltiain verta. Noituri 3. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-39023-8.

Arvioita:
Juho Kuorikoski Pohjalaisessa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Mikko Kirjavinkeissä
Johnny Puolisilmä-blogissa

Äidinmaa

Kuva: Tammi

Tästä romaanista kirjoittelen poikkeuksellisen hämmentyneessä tilassa. Lukuelämys oli skitsofreeninen. Toisaalta ihailin ja toisaalta teki mieli paiskoa seinään. Äidinmaan kohdalla en osaa erottaa omia lähtökohtiani lukukokemuksesta; en osaa sanoa, onko vika kirjassa vai sitä pitelevässä naisessa.

Nimenomaan naisessa. Tässä sitä naisihminen puntaroi miehen kirjoittamaa kuvausta raa'asti miehiä sortavasta naisten yhteiskunnasta. Sanon mitä tahansa, on sanomiseni sukupuolittunut kannanotto, tai ainakin voi näyttää sellaiselta, ja niin on jos siltä näyttää, sanoo vanha viisaus, joten mitäs nyt tehdään?

Suhtautukaa ainakin lörpötykseeni tavallistakin kyynisemmin.

Äidinmaa on kuluvan vuosisadan loppupuolelle sijoittuva dystopia. Miehistä on tullut pelkkiä koiraita, hyväksikäytettyä ja alistettua orjatyövoimaa, jota ankara akkavalta sortaa, pieksee, raiskaa ja tappaa. Jumalatarta palvovat, heteroseksuaalisuuden ja yksiavioisen homoseksuaalisuudenkin torjuvat heimonaiset eivät hyväksy yksityisomistusta, peilejä tai vapaata tiedonkulkua. Raivotautinen terrori saa rauhassa kukoistaa suljetussa maassa, sillä kansainvälinen yhteisö ei uskalla puuttua Äidinmaan elämään suuren pommin pelosssa.

Tarinassa seurataan Anna-Liisan ja Benjaminin vaiheita. Anna-Liisa on salaa pariseksuaalisuuteen taipuvainen vartija ja entinen tutkija. Hän tietää Äidinmaan taustoista enemmän kuin moni muu ikätoverinsa. Työkseen hän valvoo koiraita, usein juuri vanhaa Benjaminia, joka muistaa vielä varhaislapsuudestaan isän. Benjamin kaipaa kadonnutta Railoa, nuorta miestä, johon hänen isyyden kaipuunsa purkautuu.

Koin uskottavuuden ongelmaksi Äidinmaan kanssa. Kun lukee fantasiaa ja avaruusoopperoita ei pitäisi kai valittaa uskottavuudesta, mutta sijoittamalla Äidinmaan suht' lähelle ajassa ja paikassa, ankkuroimalla sen selkästi reaalitodellisuuteen, Salminen avaa oven myös uskottavuuspohdiskelulle. Esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjaan tai Maarit Verrosen Karsintavaiheeseen verrattuna Äidinmaa ei vakuuta.

Vaikka ekokatastrofiin on äärimmäisen helppo uskoa, ja talouden ja yhteiskunnan muodostaman järjestelmän romahtamiseen samoin, on vaikea kuvitella tällaista seksuaalisten ja sukupuoliroolien kääntymistä päälaelleen näin lyhyellä tähtäimellä. Se ei vain fyysisesti onnistuisi. Vaikka Salminen väläyttelee ovelia polkuja moiseen tilanteeseen päätymiseksi, en taida vielä ryhtyä kokoamaan äitien neuvostoa suurlakkoa ja vallankaappausta varten. Olen nähnyt miehiä ja olen nähnyt naisia ja miehet ovat isompia. Ei, ei mene läpi.

Margaret Atwoodin Orjattaresi, joka kuvaa jokseenkin päinvastaista tilannetta, on välittömästi uskottavampi, sillä siinä totalitaarinen sorto nousee selkeästi jo olemassa olevista valtarakenteista. Asevoimat ja fundamentalistiset uskonnot ovat vahvasti miesvaltaisia ja hierarkkisia perustoja, joille naista alistava, totalitaarinen järjestys voisi syntyä.

Ups, on jo syntynytkin, yhdessä sun toisessa paikassa. Miesten naisiin kohdistamasta instutionalisoidusta sorrosta ja raiskauksista löytyy pilvin pimein esimerkkejä sekä historiasta että nykyhetkestä. Patriarkaatilla pyyhkii hyvin, mutta mistä löytyvät vastaavat esimerkit matriarkaalisista sortoyhteisöistä? Olen kuullut huhuttavan jostain alkuasukasheimosta joskus jossain... Pentele, kyllä naisten harjoittamalle miesten yhteiskunnalliselle alistamiselle pitäisi saada paremmat pr-ihmiset!

En väitä, etteivätkö naiset kykenisi kaikenlaiseen pahuuteen, julmuuteen ja vallan väärinkäyttöön. Kykeneväthän miehetkin hyvyyteen, lempeyteen ja eettiseen toimintaan. Mutta en vaan onnistu uskomaan naisten sortotoimiin Äidinmaassa kuvatulla tavalla. Brantenbergin Egalian tyttärissä, joka on rempseä käänteisroolileikki ja sellaisena purevasti feministinen teksti, uskottavuuskysymys on sivuutettu etäännyttämällä kummallinen Egalia jonnekin kauas. Äidinmaan kanssa pitäisi leikkiä, että näin kävisi täällä meillä. Ihan pian. Ei. Ei vaikka yliopistojen opiskelijoista onkin enemmistö naisia.

Ei Salminen varmaan ajattelekaan, että Äidinmaa käsitettäisiin vakavaksi skenaarioksi. Toivottavasti. Mutta miten tätä sitten pitäisi lukea jos kyseessä ei ole Pelastakaa miehet -manifesti? Ehkä ajatuksena on, että pitäisi ylipäätään kyseenalaistaa sukupuolittunut ajattelu ja kaikenlainen ihmisten seksuaalisuuteen kohdistuva normittaminen. Ehkä tämä onkin radikaalia liberaalifeminismiä puhtaimmillaan. Naisillakin on oikeus esiintyä sortajina ja raiskaajina kirjallisuudessa?

Tuo ei nyt kuulostanut oikein fiksulta, mutta menköön. Jokin luontainen vastenmielisyys tuohon Äidinmaan asetelmaan minulla nousi päällimmäiseksi lukiessani ja näemmä tässä jutussakin. Tunnereaktioni epäilemättä todistaa, että johonkin kipeään paikkaan Salminen tällä osui.

Äidinmaassa ei minusta ole kyse siitä miten valta korruptoi (myös naiset) ja tilaisuus tekee (myös naisista) sortajia; sitä teemaa varten ei olisi tarvittu sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Tavallinen työpaikka riittäisi. Tai jos haluaa tulevaisuuden kauhuja katsastaa, voihan sitä kansaa alistaa monenlaiseen totalitarismiin... Kyse on siis myös sukupuolesta.

Olisipas aika raikasta jos voisimme jättää toistemme sukuelimet ja seksielämän kokonaan sivuun yhteiskunnallisesta keskustelusta... Se, mitä kaksi (tai useampia) aikuisia ihmisiä missäkin makuuhuoneessa puuhaa, ei ratkaise maailman ongelmia, auttaa vain unohtamaan ne hetkeksi.

Minua Äidinmaa siis ahdisti ja hiersi ja kiukuttikin. Kaipa minä ajattelin että hei, me naiset emme ole ansainneet tätä! meitä voi luokkana syyllistää kieroutuneista perhehelveteistä ja epäreiluudesta huoltajuuskysymyksissä ja kosmetiikan koe-eläimistä ja vaikka mistä! mutta ei systemaattisesta miesten syrjinnästä! 

Tulinko tuossa todistaneeksi, että uskon kirjalliseen perisyntiin? Jos jotkut miehet ovat todistettavasti sovistisia alistajia, saa fiktiivisesti tehdä koko sukupuolesta sortajia... mutta ei toisin päin. Krhm. Myönnän että logiikkani ontuu. Tässä tasa-arvoasiassa tulee itse kukin helposti syyllistyneeksi kategorian perusteella tuomitsemiseen. Se on vähän niin kuin driving while black jenkkilässä.

Huh, tuli pitkä selitys mutta reiluuden vuoksi ehkä tarpeen! Sillä vaikka olen pitkän linjan dystopia-herkuttelija, en välttämättä ole puolueeton Äidinmaan uskottavuutta moittiessani. Kenties maun pilaakin takapihaltani leviävä palavien rintaliivien katku. Saatan tuomita perusteella writing while male.

Kirjallisessa mielessä Äidinmaa oli näet minusta taitavasti rakennettua kerrontaa. Se onnistui kiehtomaan. Kuten yllä olevasta voi päätellä, mutisin itsekseni vastalauseita puolen kirjaa. Provosoiduin kun provosoitiin. Silti tarina kuitenkin koukutti eikä tullut mitään kiusausta jättää kesken.

Toki paketti olisi voinut olla tiiviimpi. Tyylillisesti Salmisen teksti on turhan rehevää minun makuuni. Välillä on siinä ja siinä, ettei kielikuva kompastu adjektiiviraameihinsa, onneksi enimmäkseen ei. Ja intohimon palolla on puolensakin. Otan loppuun tekstinäytteeksi kohdan, joka kolahti mukavasti näin Haatasen kirjan perään:

Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti. 

Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? [--] (s. 253)

Salmisen seuraavaa kirjaa odotan mielenkiinnolla. Äidinmaassa on hurjuutta ja energiaa, vaikka se minussa saikin näemmä aikaan jonkinlaisen primitiivireaktion. Toista miehillä-on-kurjaa -kirjaa en kyllä viitsisi lukea, mutta pidin Äidimaan vision suuruusluokasta. Ei mitään näpertelyä, tämä. En tykännyt. Mutta ihailin jotenkin.

Jan Salminen (2012). Äidinmaa. Tammi. ISBN 978-951-31-6656-4.

Arvioita:
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Helena Ruuska Helsingin Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Minna Ilselässä
Linnea Kujerruksia-blogissa

Ei voisi vähempää kiinnostaa: Kirjoituksia nihilismistä

Kuva/kansi: Atena/Susanna Raunio

Luettuani jonkin aikaa sitten kokoelman Mitä essee tarkoittaa? innostuin ostelemaan vähän esseitä kotiinkin, mukaan lukien yhdestä kirjablogista bongaamani Ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta kesäkaudella on näemmä ollut eskapistinen meno päällä. Esseet ovat jääneet ajateltua vähemmälle.

Tämän yhden esseehkön kirjan sentään luin.

Esseen määritteleminen on muuten perkeleellistä touhua. Essee pakenee määreitä ja kirjoittajat ilmeisesti esseemäärettä, kun niin moni esseemäinen teksti ei sitten olekaan essee. Tälläinen vatustelu on harmillista. Minusta esseen lupaavimmat ulkoiset tuntomerkit ovat a) asteriskit tekstin loikkakohdissa ja b) sana "esseitä" painettuna johonkin lähettyville, esimerkisi kansilehteen.

Joten ei, nämä eivät sitten ole esseitä, sovitaan niin. Kannessa essee on korvattu lässysti kirjoituksella ja sisällä kirjoitelmien nimi onkin luku.  Eikä sieltä löydä asteriskejakaan. Ne on korvattu pikkuruisilla kolmijalkaisilla ehkä-telkkarin kuvilla, jotka esiintyvät kolme kappaleen riveissä, ihan niin kuin esseissä asteriskit.

Mutta nämä siis eivät kai ole esseitä, eivätkä pikkukuvat missään tapauksessa asteriskeja. Itse asiassa, kun ensimmäisen kerran näin ne, en tajunnut niiden olevan minitelkkareita. Jos ne ovat niitä. Luulin niiden olevan verta tihkuvia neliöitä, mahdollisesti jonkin geometrisen sodan siviiliuhreja.

Syytän assosiaatiosta sanaa nihilismi. Olen normaali ihminen enkä useinkaan näe naapuripihalla zombeja tai mansikkahillossa aivonkappaleita. Mutta nihilismin pohtiminen saa helposti aikaan zombieapokalyptisen mielentilan, jossa kuolema alkaa kuulostaa järkevältä ja kohtuulliselta ratkaisulta kaiken sietämättömään merkityksettömyyteen. Kaikki me kumminkin kuolemme, kuten Haatanenkin todistaa.

Nihilismi, niin. Haatanen kirjoittaa hauskasti ja kiinnostavasti siitä, miksi olen aivan väärässä yhdistäessäni nihilismin Nietzscheen ja ihmisvihaan, tai jos en nyt aivan väärässä, ainakin vähän lapsellinen ja opintoni unohtanut. Mutta en ole ainoa, nihilismille annetaan nykypäivänä kummallisia merkityksiä suhteessa sanan nietzcheläiseen intentioon. Johtuu varmaan siitä, että harvalla on halua ja virtaa ja raivokkuutta perehtyä herroihin Nietzsche ja Heidegger, niin kuin ilmeisesti pitäisi nihilisimin syvintä olemusta ymmärtääkseen.

Normaalieläjän nihilistikäsitys rakentuu urheiluselostuksien (saksalaiset palloilijat syyllistyvät nihilistiseen puolustukseen) ja historiallisten romaanien (nihilistit yrittävät koko ajan tappaa tsaarin) varaan. Puhumattakaan kaikenlaisten youtube-wannabe-nihilistien veriteoista, jotka pannaan filosofivainaiden syyksi.

Yksi Haatasen pointti onkin, että Nietzscheä kohdellaan tässä kaikessa Aivan Väärin. Nietzschen yli-ihminen on esteetikko, jota banaalit joukkomurhat ällöttäisivät tyhjänpäiväisyydessään. Aito nihilisti kohtaa kaiken merkityksettömyyden traagisella rohkeudella ja jumalaisella tyylillä. Kuolevaisia ollaan, eikä elämälläkään ole niin väliä, mutta ei kai tässä mauttomuuksiinkaan tarvitse sortua?

Olkoon turhuutemme eleganttia: viiltävää, sydäntäsärkevää, kaunista ja totta.

Joo. En usko että Haatanen tarkoittaa tässä Flow-festareita tai joukkovaellusta Louvreen. Tai ehkä jollain ironisella tavalla tarkoittaakin. Nietzsche ehkä ei. Mutta onko kukaan koskaan ikinä saanut selvää siitä mitä Nietzsche tarkoittaa? Enpä usko. Tarkoitus vaihtelee liiaksi. Juju taitaakin olla enemmän siinä esteettisessä nautinnossa, jota Nietzsche-koukkuun jääneet saavat nautiskellessaan mestarin tekstejä ja tuottaessaan omia tulkintojaan. Ja niitä me toisen asteen sanajuopot sitten naukkailemme.

Erinomaisen hyvän filosofiapöhnän näistä Haatasen kirjoituksista vetää. Kuin olisi lukioon palannut. Sain aikoinaan oikean mielen sähköiskun Neil Postmanin kirjasta Viihdytämme itsemme hengiltä (jonka Haatanen muuten haukkuu pataluhaksi) ja pahan kankkusen Nietzschen Zarathustrasta (jonka haukkuisin itse jos osaisin, mutten ymmärtänyt siitä juuri mitään). Nyt, kun olen urheiluhullu enkä enää lueskele filosofiaa aamuunkoittoon, Haatasen Ei voisi vähempää oli viihdyttävä, virkistävä ja sopivasti provosoiva kirja. En osaa arvioida hänen nihilisimitulkintojensa oikeellisuutta. Mutta mitä sitten? Oikeastaan kaikki on aika tyhjänpäiväistä, ja jos Haatasen tulkinta oli minusta tyylikäs ja hauska, ei voisi vähempää kiinnostaa sen filosofinen puhtaus.

Haatasen myötä tuli myös jonkinasteinen halu tarttua vihdoin Hanna Arendtin kirjaan Vita Activa, jonka Ei voisi vähempää myös ottaa painiin. Täällä meillä Vita, raasu parka, on saanut olla ihan rauhassa hyllyllä kohta kaksi vuotta, odottamassa sopivan filosofista mielentilaa. Alkaa jo epäilyttää. Ehkä en edes ostanut sitä luettavaksi; kenties minussakin piilee Haatasen mainitsema sivistysporvarin ideaali, jota yritän ilmentää nykynihilistisesti shoppailemalla.

Ei voi voittaa. Tämäkin kirjoitus alkaa pitkittyessään haiskahtaa ironialta. Lopetan ajoissa, tai ainakin melkein. Loppuun pitää vielä todeta, että vaikka Haatasen sävy on ehkä ajoittain kakaramainen, hänen kirjoitustyylinsä on helppolukuista ja ilmaisuvoimaista. Tästä kirjasta varmaan selviytyy vaikkei olisi eläissään edes sylkäissyt Nietzscheen tai Heideggeriin päin. Jori tosin oli osittain eri mieltä, joten paras kun luet itse ja päätät sitten.

Minusta Ei voisi vähempää on terävää ja intohimoista tekstiä. Kyllä hyvä argumentti vaan on kuumaa luettavaa! Katsokaapa vaikka:

[--] Jos elämä todellakin on näin turhaa, totaalista hukkaan heittoa, se on ihanaa, ylimääräistä ja nautittavaksi annettua. Täälläololla ei ole mitään merkitystä, ja minä rakastan sitä! 

Gimme more! Britney Spears, Marika-fucking-Fingerroos, Ike Kanerva, Kimi Räikkösen tuskin ymmärrettävä pingviinimäinen puheääni, brittijalkapalloilijoiden vaimot, TV-shop, Nelosen 4D-reality-dokumentit, MOT:n yritteliäs vakava journalismi, Antiikkia, antiikkia!, Uutisvuodon läpeensä väljähtänyt formaatti, joka olisi pitänyt tajuta lopettaa vuosia sitten, Dan Brownin kirjat, uskoon tulemiset, Mannerheim oli homo -keskustelut, Johanna Tukiainen. Lisää, lisää, lisää! (s. 82)

Ei voisi vähempää oli niin tehokas, että saatuani sen loppuun oli vain kaksi vaihtoehtoa. Lukea heti lisää filosofiaa tai katsoa tämä.

Kalle Haatanen (2008). Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä. Atena. ISBN 978-951-796-536-1.

Arvoita:
Johan Lahdenperä Hesarissa
Putte Wilhelmsson Turun Sanomissa
Tommi Melender Antiaikalainen-blogissa

Matkalaiset

Kuva: Karisto. Hieno kansi, mutta kirjaston tarra peittää tekijän nimen.

Anu Holopaisen varsin suositun Syysmaa-sarjan viimeinen osa on ilmestynyt heinäkuussa. Aiemmista osista kirjoittelinkin jo kesäkuussa. Tämän viimeisen, Matkalaiset, olin ovelasti ennakkovarannut kirjastosta, joten sain sen pikavauhtia ja luinkin yhtä pikaisesti. Heinäkuussa vain oli liiaksi kiireitä - piti maksimoida hiilijalanjälki ja minimoida pankkitilin saldo* - joten juttu jäi silloin väliin.

Matkalaiset jatkaa Syysmaan tyyliä. Joka kirjassa on ollut uusia henkilöpainotuksia, uusia paikkoja ja uusia juonikuvioita. Toisteisuudesta sarjaa ei voi todellakaan syyttää, sillä aina tehdään iso loikka yllättävään suuntaan. Matkalaisissa sarjan vanha kaarti on enimmän aikaa taka-alalla, vaikka Zaran kohdalla nähdäänkin kiinnostavia käänteitä.

Kerronta keskittyy enemmän Yvanaan, Viinikauppiaasta tuttuun tyttölapseen, joka on nyt nuori nainen aikuisuutta tavoittamassa. Yvana pyrkimys itsenäistymiseen johtaa hänet vaaratilanteisiin, ja hänen vanha vaivansa pääsee valloilleen. Olen vihdoin tajunnut, mikä se Yvanan saama tartunta on: se on kollektiivisen idin tulehdus. Säännöllistä lääkitystä tarvitaan, ja kun se puuttuu, seurauksena on lopulta koko Syysmaan kannalta vaarallinen asetelma.

Kirjan teemoiksi mainitaan takakannessa naisen asema ja ihmisten välinen tasa-arvo. Kyllähän nekin siellä ovat - Syysmaassa kun ollaan - mutta minusta tässä oli enemmän kyse vastuun ottamisesta. Missä vaiheessa ihmisen pitää ottaa vastuu omista teoistaan? Kuinka pitkälle voi mennä siksi, että on tullut itse kohdelluksi väärin? Saako lapsena laiminlyöty lyödä itse laimin? Saako kiusattu aikuisena kiusata muita? Missä pisteessä pitäisi itse kunkin lakata syyttämästä kurjaa kohtaloaan omien tekojensa seurauksista?

Toisin sanoen, kun kasvaa aikuiseksi, pitää lakata vinkumasta. Kohdata elämänsä sellaisena kuin se on. Ottaa vastuu omasta tulevaisuudestaan ja omista tekemisistään. Lakata syyttelemästä olosuhteita ja äitiä.

Joo, tosiaan, pitää itsekin tehdä tuo tässä joku päivä!

Matkalaiset on melkeinpä muita sarjan osia rankempi tapahtumien suhteen, sillä Holopainen ei säästele hahmojaan kamaliltakaan tilanteilta. Mutta on Matkalaisissa lämpimiäkin elementtejä. Tavallaan asetelmat kiertyvät takaisin sarjan lähtöpisteeseen, sillä alkuperäisistä Welman tytöistä viimeinenkin saa aikuistumismatkansa loppuun. Myös Adairan ja kumppanien suuri taistelu, kamppailu naisten tasa-arvoisemman aseman puolesta, on jossain mielessä lähtöpisteessään, sillä vanhat puut hallitsevat yhä. Mutta myrskytuulet soivat latvoissa. Kuka tietää mitä vielä tapahtuu...

Lopussa on haikeutta, hyväksymistä, toiveikkuuttakin; jatkuvuutta ja lopullisuutta yhtä aikaa. Rakenteesta en oikein pitänyt. Etenkin alkupuolella nököteltiin aika pitkään tilanteissa, jotka loppua ajatellen olivat sitten minusta toissijaisia. Mutta teksti on helppolukuista selkosuomea, ei hierrä eikä raavi.

Yvanan mieliala tuntui kohentuvan, kun he olivat saaneet välimatkaa itsensä ja kotiluolan välille. Tyttö katsoi ympäröivää metsää onnellinen hymy kasvoillaan ja nosti kädet lanteilleen. Jo pelkkä ele vahvisti Marrkahille, että kotiin he eivät enää palaisi, tuli mitä tuli. 

- Ajattele, olemme vapaita! 

- Vapaita mistä? Marrkah kysyi aivan vilpittömästi. (s. 17)

Taisin edellisten osien kohdalla tuumia, että Syysmaa olisi osuvimmillaan noin 13-17 -vuotiaille. Matkalaisissa on pari kohtaa, joiden tähden piti hetken raapia päätä... onko tämä liian kovaa? Mutta ei, ei ole. Toki lukijan ikä on aina suhteellinen kysymys, mutta nykyiset yläkoulu- ja lukioikäiset ovat uskoakseni noin keskimäärin aika kovissa liemissä keitettyjä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei nuorille kirjoitettaessa ole syytä lisätä erityisiä pehmusteita tai turvakaaria. Väkivaltaa on. Kyllä sitä saa siis esittääkin. Jos nuorten kirjallisuudesta editoi pois kaiken pahan, siitä tulee irrelevanttia.

Minusta Matkalaiset on Syysmaan arvoinen päätösosa.

Anu Holopainen (2012). Matkalaiset. Syysmaa 6. Karisto. ISBN 978-951-23-5601-0.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassaan
Jonna Kirjakaapin avain -blogissa

*Viittaa automatkailuun kotimaassa. Voisivat keksiä moottorin, joka polttaa suoraan seteleitä. Säästyisi tankkaamisen vaiva.

Järjen ja tunteen tarinoita

Tee ja kahvi -maalaus, Neiti A. Koska palautin jo kirjat.

Enni Mustosen kirjasarja Järjen ja tunteen tarinoita on jotenkin päässyt livahtamaan kokonaisena 101 naisten kirjan listalleni. Jos ensimmäinen olisi osoittautunut kammotukseksi, olisin toki kuitannut sarjan sillä - mutta ei, pidin Nimettömistä äänikirjana melko tavalla, ja upottauduinkin sarjaan melkein koko kesäksi.

Ensimmäisessä neljässä kirjassa on kaksi kertojaa, Hilma ja Anna Sofia. Samanikäisten nuorten naisten elämät virtaavat rinnan ja kietoutuvat toisiinsa. Molemmat ovat fiksuja tahtonaisia, vaikka luonteet ja lähtökohdat ovatkin erilaiset. Toinen on torpan tytär maalta, kirjasarjan alussa piikana apteekkarskalla, toinen pappilan neiti, sivistyneesti köyhä.

Nimettömät.
Ensimmäisessä osassa eletään 1890-lukua. Hilma tulee neiti Augusta Ahlstedtin huusholliin piiaksi ja samaan taloon lähetetään myös Anna. Yksi hoitaa taloutta ja toinen tankkaa saksaa tyttökoulussa. Vuosisadan viimeiset vuodet Helsingissä ovat molemmille kukkeimman nuoruuden aikaa. Hilman kautta päästään vilkaisemaan työväenluokan arkea, Anna Sofian kokemukset valaisevat kieliriitoja ja kulttuurielämää.

Mustasukkaiset.
Nyt päästään vuosisadan vaihteeseen. Bobrikovia vihataan ja Nikolai II:n aikeita äimistellään. Sortovuosien poliittinen myllerrys tunkeutuu neiti Ahlstedtin taloonkin; sekä Hilma että Anna Sofia joutuvat ottamaan kantaa suureen adressiin. Myös rakkauselämässä on haasteita. Yhden aviomies on ryyppäävä vätys ja toisen romansseista ei tule valmista.

Lipunkantajat.
Tämä romaani on leimallisesti politiikkaan enemmän keskittyvä: suurlakon jännittävät hetket jättävät romanttisemmat ongelmat kirkkaasti kakkossijalle ainakin minun luennassani, vaikka sekä Hilman että Anna Sofian mieskuvioissa on tarkennusta tekeillä. Työväestön ja sivistyneistön tilanteiden erot alkavat kuplia kiinnostavasti pintaan. Ensimmäiset vaalit jännittävät.

Sidotut.
Vallankumouksia tapahtuu sisäisesti ja ulkoisesti. Hilma menee Amerikkaan ja Anna Sofia menee naimisiin. Kummankaan retki ei oikein täytä odotuksia. Kirjan loppupuolella eletään jo kansalaissodan aikaa. Vaikka päähenkilöt kuuluvat eri puolueisiin, on molemmille tärkeintä rauha ja vapaus; maltilliset äänet vain tuppaavat hukkumaan ajan pauhuun.

Parittomat.
Oikein järkytyin tajutessani, että nyt on hypätty osapuilleen nykypäivään. Sen siitä saa kun ei lue niitä takakansia laatikoistakaan... Nyt Anna Sofia ja Hilma ovat pukanneet ruohoa jo iät ajat. Parittomissa setvitään heidän myöhempien jälkeläistensä elämää. Pienen alkuäimistelyn jälkeen pidin tästäkin kirjasta. Mukavaa luomudraamaa, kuin chick littiä kumisaappaissa. Fanny-täti, jonka syntymää taisin juuri edellisellä viikolla ehtiä todistamaan Sidotuissa, on nyt kirpakka vanhus, jonka kertomusten kautta kuullaan myös jotain Anna Sofian ja Hilman vaiheista. Mutta. En luule, että olisin juuri tästä kirjasta kostunut, ellen olisi lukenut edellisiä osia - varmaan se olisi vaikuttanut hajanaiselta ja kömpelöltä. Ei siis mielestäni erityisen itsenäinen teos.

Oman mausteensa kirjasarjalle antoi, että tapahtumapaikat Helsingissä olivat niin kirkkaana mielessä... juuri näillä kauppatorin, Espan ja Mariankadun kulmilla on tullut pyörittyä tänäkin kesänä.

Ainakin pari ihmistä on sanonut, että tämä Mustosen sarja on tuntunut ontolta siksi, että se toistaa  Koskivuori-sarjan teemoja ja kuvioita. Voipi olla. Minulle tämä oli ensimmäinen kokemukseni Mustosen kirjoista, ja olin tyytyväinen: sopivasti rouhevaa ja luontevaa tekstiä äänikirjaksi. Historiallinen miljöö kiinnosti. Pidin myös murteen käytöstä ja arjen luontevista yksityiskohdista. Esimerkiksi se, miten paljon köyhempi Hilma kiinnittää huomiota ruokaan verrattuna varakkaampaan Anna Sofiaan, oli mielestäni toimivaa.

Juonenkäänteissä on, etenkin poliittisen osallistumisen suhteen ja etenkin Lipunkantajissa, pientä epäuskottavuutta. Kaikkiaan Mustonen kuvittaa minusta silti historiaa hyvin ja todentuntuisesti. Pidän myös siitä, että Mustosen naiset eivät ole huokailevia rakkausobjekteja. Oikeastaan Mustonen hairahtuu suoraan sentimentaalisuuteen niin harvoin, että kun se tapahtuu, särö on selvä. Mustasukkaisissa tuli minusta ärsyttävin esimerkki; siinä maisteriksi asti kouluttautunut Anna Sofia ei muka ole miettinyt sitä, että perisi varakkaan tätinsä. Höpöhöpö. Ei edes totaalisen haaveellinen runotyttö olisi voinut olla ajattelematta asiaa. Miten sitä on ajatellut ja missä sävyssä, se on asia erikseen, mutta yllätyksenä mahdollisuus ei voi tulla kenellekään, jolla on edes kaksi aivosolua samassa kallokopassa.

Kovia sanoja yhdestä kohtauksesta, mutta laitankin ne tuohon korostaakseni, että Järjen ja tunteen tarinoita on muuten ollut varsin realistisen ja järkevän oloista ihmiskuvaukseltaan. Tämä on arkista historiaa, naisten historiaa, ja käsitettävässä muodossa... Pidin erityisesti Hilman kertojaäänestä.

Tai kuka tietää, ehkä kaiken takana on lukija. Erja Manto! (Kuvitelkaa tähän palvovia eleitä.) En nyt päästä itseäni enempää hehkuttamaan, mutta oikeasti: on hermolepoa kuunnella Erja Mantoa. Varmaan kuuntelisin hänen lukemanaan vaikkapa Valtiontalouden tarkastusviraston raporttia väylähankkeiden budjetoinnista. Ehkä. Haastan kokeilemaan.

Vielä Mustosen sarjaan palatakseni: pidin muuten kirjojen nimistä. Ne ovat nokkelia mutta eivät sietämättömän nokkelia.

Enni Mustonen. Järjen ja tunteen tarinoita. Otavan äänikirja. Lukija Erja Manto.
2006 (alkuperäinen 2004) Nimettömät. ISBN 951-1-21103-X.
2006 (alkuperäinen 2005) Mustasukkaiset. ISBN 951-1-21102-1.
2007 (alkupeärinen 2006) Lipunkantajat. ISBN 951-1-21738-1.
2008 (alkuperäinen 2007) Sidotut. ISBN 951-1-22637-6.
2009 (alkuperäinen 2008) Parittomat. ISBN 978-951-1-23649-8.

Muutamia haja-arvioita:
Marjis on lukenut Nimettömät, Amma sen ja Mustasukkaiset, Sanelma Lipunkantajat.

1222

Kuva/kansi: Gummerus/Jenni Noponen

Anne Holtin dekkari 1222 löytyy 101 naisten kirjan listaltani. Ihan ei tämän vuoden puolella taida lista loppua, mutta edistyn sentään! Yhden toisenkin kohdan voisin jo ruksia luetuksi. Kunhan ehdin. Töihinpaluu on mukavaa, mutta... noh. Työlästä.

1222 on varmasti listani helpoimmasta ja selkeimmästä päästä. Tämä on selkeä klassinen dekkari, jossa on paljon tuttuja aineksia. Lumimyrsky eristää joukon junamatkustajia kaukaiseen tunturihotelliin. Mukana on eläkkeelle joutunut, peruskiukkuinen poliisi Hanne. Hänen vastahakoista apuaan tarvitaan, kun matkustajia alkaa löytyä kuolleena. Lumi kasautuu ikkunoita vasten. Pelokkaan joukon keskuudessa tunteet kärjistyvät ja sivistyksen kuori rakoilee.

Holt on tässä dekkarissa yhdistänyt minusta nokkelasti klassista ja modernia. Tunturihotelli on kuin Agatha Christien pieni saari Kymmenessä pienessä neekeripojassa - vai mikä sen nimi nykyään olikaan? Lisäksi tarinaan ujuttautuu skandinaaviseen dekkariperinteeseen yhdistettyä vaikeiden teemojen aukomista. Holt heittää kuvioon omat pienet kierteensä tarkastelemalla mm. liikuntakyvyttömän avuttomuutta ja hyvinvointivaltion kansalaisten itsestäänselvyyksiä.

Kitkerä Hanne on sopivasti kärttyinen kertoja ja klaustrofobinen tunnelma toimii. Eristetyssä hotellissa ei ole käytössä normaaleja rikostutkinnan keinoja, eikä verkkoyhteyskään oikein pelitä. Joudutaan siis turvautumaan pieniin harmaisiin aivosoluihin. Holt on nähnyt vaivaa rakentaessaan eristyksen. Ennen kevään Norjan reissuani olisin ehkä epäillyt tunturiumpiota, mutta ne vuoret ja tunnelit nähtyäni uskon ihan mitä vain!

Dekkarina, siis sellaisena aivopalapelinä, jossa yrittää arvailla murhaajaa, en itse juuri saanut tästä huvia. Epäiltyjä oli aivan liikaa minulle. Ei siis ollut syyllisestä edes kunnon arvausta, mutta eipä tuo haitannut. Tykkäsin kovastikin, tähän kesään tällainen vähän jäätävä viihde istui oikein hyvin.

Muitakin Hanne Wilhelmsen -sarjan dekkareita taidan vielä etsiä käsiini... vaikka tämä ei ehkä ollut paras mahdollinen ensimmäinen kirja sarjasta luettavaksi. Wikipedia tietää kertoa, että näitä on suomennettu kahdeksan. Ja tämä oli se kahdeksas. Päähenkilön elämänvaiheet spoilaantuivat siis aika tehokkaasti. Silti Hanne onnistui kiinnostamaan. Mainio erakkorapu naiseksi!

Suhtautumiseni muihin ihmisiin on - miten sen voisi ilmaista - akateemista laatua. En haluaisi olla tekemisissä ihmisten kanssa, ja se tulkitaan helposti kiinnostuksen puutteeksi. Eikä se pidä paikkaansa. Minä olen kiinnostunut ihmisistä. Siksi katson paljon televisiota. Luen kirjoja. Minulla on kadehdittava DVD-kokoelma. Aikoinani olin hyvä rikostutkija. Yksi parhaista, uskallan väittää. Ja se edellyttää pakostakin, että on utelias tietämään muiden kohtalosta, muiden elämästä. 

En vain halua ihmisiä lähelleni. (s. 28)

Laatuisa dekkari, vaikkei ehkä elämää suurempi sentään.

Anne Holt (2008). 1222. Gummerus. Suomentanut Sanna Manninen. ISBN 978-951-20-7725-0.

Arvioita:
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Sonja Lukuhetkissään
Lumikki Luetuissa

Arra

Kuva/kansi: Tammi/Ea Söderberg

Arra on ollut jo pitkään lukulistalla, kuuluuhan se 101 spefin helmeen. Satuin yhdellä kirjastoreissulla tämän sitten bongaamaan ja poimin mukaan.

Sisältö on oli positiivinen yllätys. Vaikka olen viimeisen vuoden parin sisällä kiitettävästi oppinut lukemaan paitsi fantasiaa myös nuorten kirjoja, olen samalla oppinut, että turhan usein joudun jälkimmäisten kanssa toistelemaan itselleni rauhoittavaa mantraa: ommm... muista-että-tämä-on-nuortenkirja... Yliselkeys ja mutkien oikominen voivat hiertää, vaikka olisikin etsinyt kevyempää luettavaa.

Arra on mainio fantasiasatu oikeastaan ilman mitään alleviivatun nuortenkirjamaista, vaikka Arra on ollut vuonna 2009 Finlandia Junior -ehdokkaana. Päähenkilöt toki ovat nuoria, mutta tarina on ikiaikainen; nämä teemat ovat tuttuja tuhannesta sadusta. Arvottomasta tulee arvokas, suurista lahjoista maksetaan suuri hinta, paha saa palkkansa ja niin saa hyväkin. Mutta Turtschaninoff ei siloittele satuaan mitättömäksi. Arran tarinassa nähdään nälkää, koetaan kiusaamista ja saadaan arvostusta vain rahalla. Rankanpuoleinen saduksi siis.

Tunnelma ja tempo ovat hyviä, ja kieli on hienoa olematta kikkailevaa. Näin tämän mielessäni jotenkin Rudolf Koivun kuvittamana; teksti on tyyliteltyä mutta ei vaadi kohtuuttomia edes laiskalta lukijalta. Otan heti alkuun esimerkin.

Arra sulki silmänsä ja yritti muistaa puron laulun. Hän hyräili mielessään sävelmän alkutahteja. Ympäröivä ääni vaimeni hieman. Hän jatkoi edelleen puron laulun säkeitä ja koukeroita, ja vähin erin äänet, meteli ja eläinten mylvintä hälvenivät. Sen sijaan esiin työntyi toinen ääni, ääni, joka sekoittu puron lauluun. Meri! Hän kuuli meren laulun selkeänä ja kirkkaana. Sen sävel kantoi idästä. [--] (s. 70)

Laulu ja äänet ovat keskeisiä Arran tarinassa, sillä Arra on laulajatar; hän kuulee luonnon laulun. Lahjastaan hän on maksanut kalliin hinnan. Suuren sisarrusparven nuorimmainen on huomaamaton, äänetön, sanaton - näkymätön tyttö, vieras ja vaiti. Vasta neitoiässä hän löytää ensimmäisen kerran jonkun, joka kuulee ja näkee hänet, joka puhuttelee häntä. Mutta maa on jo sodan partaalla, eikä turvassa ole sen enempää köyhä kotiorja kuin valtakunnan prinssikään.

Hyvin rakennettu tarina, joka sekoittaa perinteisiin elementteihin moderneja teemoja.

Maria Turtschnaninoff (2010, alkuperäinen 2009). Arra. Tammi. Suomentanut Marja Kyrö. ISBN 978-951-31-5693-0.

Arvioita:
Päivi Taussi Kymen Sanomissa
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Valkoinen kirahvi Opuscolossa