Apatosauruksen maa

Petri Tammisen Miehen ikävän inspiroimana poimin viime kerralla kirjastosta myös Apatosauruksen maan. Kun kerran lyhytproosalle piti antaa tilaisuus. 

Apatosauruksen maa on kokoelma hullunkurisia pieniä tarinan palasia, jotka melkein - mutta eivät aivan - muodostavat yhteisen kuvan. Osa tarinoista on karheita, osa hilpeitä. Toiset tuntuvat siltä kuin niiden pitäisi jatkua jotenkin, toiset ovat lyhyydessään täydellisiä.  Kieli on konstailematonta. Viettelys syntyy odottamattomista yhdistelmistä, sanoista, jotka ovat hätkähdyttävät viattomasti keskellä lausetta lokotellessaan.

En sano tätä siksi, että usuttaisin teitä tekemään lampunvarjostimia ihmisistä. Se on monella tavalla laitonta ja moraalitonta, ja ongelmallista tekijällekin, mutta en näe mitään syytä olla nauttimatta jo olemassa olevista lampunvarjostimista; nehän eivät enää palaudu ihmisen päälle. [s. 29]

Hauska, välitön kokoelma. To do -listalle ehdottomasti kirjoittajan esikoisromaani Liha tottelee kuria. 

Miina Supinen (2010). Apatosauruksen maa. Helsinki: WSOY.

Matti Mäkelän arvostelun Hesarissa löytyy täältä.

New model army

Viimeisestä amazon.co.uk -lähetyksestä on vielä jokunen kirja odottamassa. Adam Robertsin New model army (ei sukua hevibändille) tosin sai istua hyllyllä jo pidempään, kesästä asti. Joskus sitä kiinnostuu kirjasta verkkokaupassa, mutta kun sen saa, ei olekaan enää sillä tuulella. Kirjaparka jää odottelemaan sään muuttumista.

New model army on kiinnostava, haastavampi kuin luulin. Nimen ja takakannen perusteella ajattelin, että tämä olisi hyvää perusscifiä: huumoria, räminää ja selkeitä arkkityyppejä yhden ison oivalluksen ympärille käärittynä. Se yksi iso oivallus on ajatus aidosti demokraattisesta armeijasta, joka toimii wiki-älyn ohjaamana. 

New model army pitää kyllä sisällään ihan riittämiin toimintaa. Henkilökohtaisesti tykkäsin taistelusta Kingstonin-upon-Thamesin kulmilla - taisi mennä sekin silta, jolta katselin soutukilpailua toissakeväänä. Ja Hampton Court räjäytettiin! *jihaa*

Mutta toiminta on vain yksi taso: kirjan rakenne on ovela ja lukija pääsee toistuvasti nauttimaan retroaktiivisista oivalluksista. Vaihe vaiheelta sitä katsoo taaksepäin ja tuumii: ai sitä se tarkoitti, ai tuon takia hän...  Jopa turhan snobbaileva kerrontatyyli vaikeine sanoineen on loppujen lopuksi perusteltu. 

My target had, as the phrase goes, acquired me. I like that idiom. It comes from the vocabulary of possession, and that's the right way to talk about the selection of a target in battle. You take it; you collect it; it's yours; you take the pride of ownership in it. You don't want to let it go. [s. 32]

New model army pyörittää lukijaa pätevästi useammassakin mielessä. Vaikka loppuratkaisu onkin arvattavissa, ja osa käytetyistä tehokeinosta ärsyttäviä, kirja jättää ihan hyvän maun. Taas kerran scifin puolelta nousee ajattelemisen arvoisia kysymyksiä demokratiasta, tietoisuudesta, ihmisluonnosta.  

To do -listalle: Josiah Oberin Democracy and Knowledge: Innovation and Learning in Classical Athens, koska Roberts kertoo sen inspiroineen tämän kirjan. Täytyy ainakin katsoa onko kovin kallis.

Adam Roberts (2010). New model army. London: Gollancz.

The Help

En ole 100 % uskollinen lähikirjastolle. Flirttailen tielleni osuvien kirjakauppojen kanssa, ja kuukauden parin välein  vietän autuaallisen parituntisen amazon.co.uk:n sivuilla. Viimeksi sieltä osui mukaan The Help, tarina 1960-luvun Missisipistä.

Kirja kuvaa mustien ja valkoisten naisten elämää: miten intiimiä ja samalla etäistä on arki rotuerottelun läpäisemässä Jacksonin kaupungissa. On kuin mustat kotiapulaiset ja heidän valkoiset työnantajansa eläisivät toisiinsa limittyvissä todellisuuksissa, jotka melkein koskettavat toisiaan. Tarinassa kolme naista ottaa riskin, ylittää rajan, tavoitteena muuttaa jotain. Ainakin naisten omakuva muuttuu, ja sen mukana muutakin.

Kun avasin kirjan, pelkäsin ensin etten pystykään lukemaan sitä. Kirjailja käyttää murteellista kieltä kirjoittaessaan kotiapulaisten perspektiivistä. Ensimmäiset sivut piti kaiuttaa sanoja päässä, lukea sisäisesti 'ääneen' että sai kiinni tyylistä.

A big white Cadillac's parked in front a my house. And there be Miss Skeeter in a red dress and red shoes, setting on my front steps like a bullhorn.
I walk real slow through my yard, wondering what it's gone be now. Miss Skeeter stand up, holding her pocketbook tight like it might get snatched. White peoples don't come round my neighborhood less they toting the help to and fro, and that is just fine with me. I spend all day long tending to white peoples. I don't need em looking in on me at home.
"I hope you don't mind me coming by," she say. " I just... I didn't know where else we could talk." [s. 101]

Mutta kun sai kiinni, jäi kiinni. Tätä kirjaa oli vaikea laskea kädestään.   *slurps* 

Tunnelma on vahva, henkilöt kiinnostavia ja juoni monine sivupolkuineen etenee kuin sissi, hiipien ja syöksähdellen. Mahtava kasvutarina, vahva historiallinen romaani, mutta ei tosikkomainen eikä paatoksella kyllästetty.

Kathryn Stockett (2009). The Help. London etc.: Penguin Books.

Mitä onni on

Petri Tammisen uusin, Muita hyviä ominaisuuksia, innoitti hakemaan kasan Tammisia kirjastosta. Tänään oli vuorossa aikajärjestyksessä viimeinen lainaamistani.

Mitä onni on täytti odotukset. En olisi uskonut että kirja voi yhtä aikaa olla täysin masentava ja todella hauska. Päähenkilön onnen etsintä on surkuhupaisaa graalin metsästystä. Kaikkia johtolankoja seurataan ja kaikki ne johtavat harhaan.

Teksti on todella tarkkaa. Kirjan luettuaan tekee mieli selata taaksepäin ja makustella niitä kohtia, joissa koukun puraisun huomasi vasta pienellä viiveellä.

Kun keskiyön jälkeen kävin vuoteeseen, löysin tyynyltäni sydämenmuotoisen lapun. Siihen Liisa oli kirjoittanut: "Rakastan sinua." Pyöriskelin sängyssä ja ajattelin lastenhoitajaa ja Liselottea. Viiden minuutin kuluttua päätin unohtaa molemmat. En jaksanut nousta pesemään itseäni, ja kun yöpöydälläkään ei ollut paperia, pyyhin itseni Liisan askartelemaan sydämeen. Se painoi mieltäni hetken, mutta rentouduin sitten, kun huomasin, kuinka kauniisti ja käytännöllisesti kaikki kävi: Liisa sai ilmaista tunteitaan ja minä sain siistiytyä. [s. 58]

Yksi vakava ongelma tästä Tammis-maahan sukeltamisessa on kyllä seurauksena. Katselen ainakin lähiviikot epäilevin silmin suomalaista mieskuntaa.  Apua - eihän ne voi olla noin itsekeskeisiä oikeasti? Onhan se tehokeino? Joohan? 

To do -listalle: Lue vuoden kuluttua uudestaan Muita hyviä ominaisuuksia. Se voi olla erilainen minulle nyt. 

Petri Tamminen (2008). Mitä onni on. Helsinki: Otava.

Kirsi Pihan blogikirjoitus kirjasta löytyy tästä.

Jäähyväisluento

Randy Pauschin Jäähyväisluento osui silmään kirjastossa poikkeavan kokonsa ja ulkoasunsa takia. Vilkaisin lipareen tekstin vähän huolimattomasti ja lainasin kirjan: ihan sitä se ei ollut  mitä kuvittelin.

Kirjan juju on, että se on kirjaimellisesti jäähyväisluento eräältä Carnagie Mellon yliopiston professorilta. Yleensä jäähyväisluentoja pidetään kyseisessä laitoksessa ilmeisesti idealla, että jokainen kutsuttu puhuja luennoi kuin kyseessä olisi heidän viimeinen luentonsa. Mikä olisi tärkeää, mitä pitäisi saada sanotuksi, kuoleman kynnyksellä? 

Puhuja/kirjoittaja on kuolemassa haimasyöpään. Kirjan perusteella kyseessä on ollut monessa mielessä mahtava tyyppi: älykäs mies, joka on ottanut ilon irti elämästä ja samalla saanut aikaan yhtä ja toista. Kolme lasta ja vaimo ja lukuisat ystävät ja kollegat varmasti surevat. Kirjoittajalle kyseessä on samalla isän testamentti lapsille elämän aikana opitusta. 

Huumoria on, ja monet elämänohjeista ovat fiksuja. Kun on itse onnistunut kehittämään vain kaksi eteenpäin antamisen arvoista elämänohjetta, täytyy ihailla kaveria, jolla on parinsadan sivun edestä sanottavaa aiheesta. Enimmäkseen asiat sanotaan hauskasti tai liikuttavasti.  Syöpähoidot eivät ole olennaisesti vaikuttaneet supervoimiini [s. 193], Pausch toteaa itsekin. Voin uskoa että häntä on pidetty hyvänä puhujana.

Kontekstistaan irrotettuna en antaisi tekstille kummoisia pisteitä. Sisällön puolesta se on amerikkalaisten ajattelutapojen kyllästämä ja sentimentaalinen Näin-elät-hyvin -opas. Aina tekee mieli tuhahdella kun yksittäisestä esimerkistä johdetaan yleisempää merkitystä. Tiedemiehenä Pausch tosin välttää tekemästä sitä suoraan, tyytyy vain kuvailemaan omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. 

Metatarina tekee tästä kirjasta poikkeuksellisen immuunin kritiikille. Se on itsessään julistamansa filosofian paras esimerkki. Jos saan riittävän ennakkovaroituksen, ehkä yritän lukea tämän uudestaan kuolemaani edeltävinä kuukausina. Pelkkä flunssa ei riitä inspiroimaan.

Randy Pausch & Jeffrey Zaslow (2008). Jäähyväisluento. Helsinki: Tammi. Suomentanut Laura Ruuttunen.

Lahdenperä Hesarista arvioi näin.