sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Kaikki huono on hyväksi

Tämä kirja lähti joukkoon korkeakoulukirjastolta sattuman kaupalla: etsin jotain ihan muuta ja huomasin hyllyssä. Muistin miten Neil Postmanin kirja Huvitamme itsemme hengiltä teki järisyttävän vaikutuksen lukioikäisenä. Siksi tuntui nyt kiinnostavalta katsastaa vastakkaista argumentointia.
Kiva kirja. Nyt tiedän, että "Äiti, tapoin koko ihmiskunnan viruksellani" ei olekaan merkki arvorappiosta vaan osoitus älyä kehittävän harjoituksen onnistuneesta suorituksesta. Pentujen repiminen irti nettipeleistä on luultavasti mahdotonta joka tapauksessa, joten on lohdullista tietää puuhasteluun liittyvän myös hyötyjä. 
Johnsonin Kaikki huono on hyväksi esittää vakuuttavia perusteluja teesilleen, jonka mukaan nykyinen populaarikulttuuri on mainettaan parempaa. Sitä vain on tapana arvioida vanhempien kulttuurimuotojen ja moraalisten sisältöarvojen ehdoilla, jolloin sen hyvät puolet jäävät huomioimatta. Johnson esittää mm. hienon parodian siitä miten arvioisimme kirjoja viihteen muotona, jos ne keksittäisiin vasta nyt kun pelit, televisio ja netti ovat vakiintuneita osaksia arkeamme. Täytyy myöntää että tämän jälkeen suhtaudun huomattavasti rennommin tytärten pelaamiseen.
Kirja on puheenvuoro ja tyyli on sen mukaista. Heikoin lenkki on Unikeko-metaforan suuri rooli. Niille meistä, jotka emme ole nähneet kyseistä elokuvaa, ajatus ei ihan aukea. Kaikkiaan Johnson ilmaisee itsensä selkeästi. Olen kyllä lennokkaampiakin argumentteja lukenut, mutta teksti ajaa asiansa. 
Toisinaan esitykseni kannalta on mielestäni hyödyllistä kuvitella, että kulttuuri on kuin ihmisen rakentama sääjärjestelmä. Kun lämmintä, kosteaa ilmaa tulee kylmän merialueen ylle, luodaan ympäristö, jossa sumu viihtyy. Sumu ei synny, koska se jotenkin symbolisesti esittää uudelleen lämpimän ilman ja kylmän veden välisen taistelun. Sen sijaan sumun tulo on tämän järjestelmän ja sen sisäisen dynamiikan emergentti eli ilmaantuva ominaisuus. Sama pätee populaarikulttuuriin: tietynlaiset ympäristöt rohkaisevat kognitiivista monimutkaisuutta, toiset taas estävät monimutkaisuutta. Kulttuurinen esine - elokuva tai videopeli - ei ole tämän järjestelmän vertaus, vaan pikemminkin se tuloste tai tulos. [s. 21-22]
Kaikkiaan suositeltava kirja. Johnson toteaa mm. oivaltavasti, että Google on kulttuurimme tapa tietää itsestään. Sain paljon huvia kuvitellessani miten hän olisi käsitellyt naamakirjaa.  
Lopun lukuvinkeistä jäi to do -listalle E.O.Wilsonin Konsilienssi ja Malcolm Gladwellin The Tipping Point. 
Steven Johnson (2005). Kaikki huono on hyväksi. Miten nykyinen populaarikulttuuri tekeekin meistä älykkäämpiä. Helsinki: Terra Cognita. Suomentanut Kimmo Pietiläinen.
Kirjaa käsitteli Tiede-lehti artikkelissaan, joka löytyy täältä.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Hauki salkussa: Päätoimittajan muistikirjasta

Vähän on ehtinyt viime päivinä lukemaan: Tallinnasta palattua piti lähteä Ouluun (onneksi muuten turhalta reissulta tuli erikoinen lukuvinkki) ja työt painavat päälle... huominenkin menee tyttären joukkuetta kuskatessa. 
Mutta se rutinasta.
Tänään aiheena Hauki salkussa: Päätoimittajan muistikirjasta. Hauki on Tapani Ruokasen päiväkirjatyylinen ajankohtaisteos. Kirja on editoitu kooste muistiinpanoja vuoden 2009 maaliskuulta kesäkuulle 2010.  Suomen Kuvalehden päätoimittaja tapaa monenlaisia ihmisiä, kommentoi kohtaamisiaan, puntaroi mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Kirja osui mukaan lähinnä siksi, että kakarana haaveilin journalistin työstä: sisäpiiriläisen näkemys kiinnosti. Lyhytproosan kanssa seikkailu tänä syksynä on saattanut myös vaikuttaa asiaan. Näitä muistiinpanoja lukee samaan tapaan. 
Ruokanen on monessa mielessä suomalaista eliittiä, ja Hauki salkussa avaa mielenkiintoisia näköaloja suomalaisen yhteiskunnan huipulle. Välillä vilaukset ovat vastenmielisiä, välillä inhimillistäviä. Hauki on myös lähes-melkein-osapuilleen saanut vakuuttuneeksi, että pitäisi tilata Suomen Kuvalehti. Ruokanen vilauttaa näppärästi makupaloja toimittajiensa työstä. 
Välillä Ruokasen uskonnollisen vakauksen vahva näkyminen teksteissä ärsyttää. Toden sanoakseni en varmaan olisi tullut Haukea lainanneeksi, jos olisin ennakkoon tiedostanut teologisen sivumaun. Jossain vaiheessa teki jo mieli jättää kesken. Mutta jatkoin, ja loppujen lopuksi olin hyvilläni siitä. Eipä tule liberaalin agnostikon useinkaan uskosta keskusteltua. Niinpä oma arjen kuva uskonnollisista ihmisistä rakentuu erilaisten naispappi- ja homofoobikkojen ahdasmielisten kommenttien kautta. Siinä mielessä Ruokasen rauhallinen ja salliva asenne oli varmaan terveellistä vastalääkettä. Samaa mieltä Ruokasen kanssa ei tarvitse olla mistään, kunhan tunnustaa hänen oikeutensa omaan näkemykseensä. 
Tyyli on ammattimaisen sanankäyttäjän, ja sopii päiväkirjamuotoon. Vaikka yksittäisten muistiinpanojen sisältöä on luultavasti muokattu historiaviitteiden saamiseksi mukaan, uskottavuus säilyy. Ruokanen on nähnyt mitä on nähnyt. Vahva kokemus ja vahva persoona paistavat läpi. 
Olen paikalla Terhokodissa, kun ystävä kuolee. Silmät katsovat jotakin, mikä ei näy. Hengitys lakkaa. Exitus. Sytytämme kynttilän. Lähden huoneesta.
Oven ulkopuolella vastaani tulee karkeakarvainen mäyräkoira. Se katselee minua iloisesti pää kallellaan ja kipittää sitten viereiseen huoneeseen. Saattajia. Terhokodissa on paljon sellaista, mitä ei missään muussa sairaalassa ole.
[s. 180]
Kaikkiaan Hauki on hyvä kollaasi suurta ja pientä Suomesta, yhden mielipiteiden miehen kertomana.  To do -listalle voisi ajatella Ruokasen Ahtisaari-elämänkertaa, sitten kun se ilmestyy. (Niin ja George R.R.Martinin Valtaistuinpeli. Sitä kehui niin odottamaton henkilö, että luettava on.)
Tapani Ruokanen (2010). Hauki salkussa. Päätoimittajan muistikirjasta. Helsinki: Kirjapaja.
Hesarin kommentit löytyvät tästä tupla-arviosta, kirjoittajana Unto Hämäläinen. Päätelkää itse uskotteko yhden mediamegaliitin arvioita toisesta ;-P

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Pudotuspeli

Lomareissulle lähtiessä jäi kotiin keskeneräinen Pudotuspeli, Arne Dahlin A-ryhmä -sarjan toinen osa (ks. myös Kuolinmessu ja Verikyynel). Sain nyt illalla loppuun.
Tässä jännärissä Dahl antaa periksi lähes universaalille ruotsalaisdekkareiden tarpeelle kommentoida yhteiskuntaansa. Kasinotalous ja tekopyhä poliisin virkakoneisto saavat vähän huutia. Juoni nojaa ainakin yhdessä kohdassa huimaan yhteensattuman tapaiseen, joka vähän tahraa muuten toimivaa tarinaa. Kaikkiaan Pudotuspeli on silti kelpo dekkari, joka kertoo A-ryhmän alun tarinan.
Kirjan luettuani jäi päällimmäisenä mieleen kuitenkin täysin tarinaan liittymätön kysymys. Mietin nimittäin vakavissani, kirjoittiko Dahl tämän kronologisesti ensimmäisen tarinan ensin... ja päätti sitten julkaista esikoisena vetävämmän ja verisemmän Verikyynelen?  Terävä veto, jos näin oli. Kuolinmessun jälkeen tuli halu lukea lisää Dahlia, ja Verikyynel olisi varmaan toiminut samoin. Mutta jos olisin lukenut ensimmäisenä Pudotuspelin, en ehkä olisi seuraavalla kirjastoreissulla muistanut kysellä sarjan muiden osien perään. Jostain syystä en pitänyt Pudotuspelin Hjelmistä yhtä paljon kuin Verikyynelen Hjelmistä - ja Norlanderin Tallinnan retki tuntui oudon päälleliimatulta. 
Rahan lisäksi teemana on seksi: sallittu ja kielletty. Dahl leikkii sanoilla ja innostuu välillä koomisiinkin ylilyönteihin.
- Georgen liikeasiat eivät koskaan ole kiinnostaneet minua. Niin kauan kun tilillä on kunnolla rahaa, olen tyytyväinen. Kamalaa, eikö totta? Olen varmasti tyypillinen vihan kohde sellaisille feminismin esitaistelijoille kuin te, neiti Holm. Ei mutta hupsista, nyt näyttää siltä että pikku Philippe valmistautuu toisenlaisiin puuhiin. Oletteko te, neiti Holm, koskaan nähnyt komean, oliivinruskean ranskalaiskangen kohoavan täydellisestä velttoudesta täydelliseen jäykkyyteen, ihmeellisen viipyilevä hitaan, hitaan taloudellisen kasvun minuutti? Takaan että se vaikuttaa ihmisen kykyyn käydä järjellistä keskustelua ruotsalaisen naispoliisin kanssa. Mais Philippe! Calmons! [s. 135]
Arne Dahl (1999). Pudotuspeli. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski.
To do -listalla edelleen pari Dahlia lisää. 
Hesarissa Pudotuspelistä tykättiin enemmän kuin Verikyynelestä: Keijo Kettusen arvio täällä.

Steal across the sky

Syyslomareissulla Helsingissä ja Tallinnassa ei ehtinyt paljon lukea. Kun kirjaston kirjoja ei viitsi matkalle viedä, otin evääksi Nancy Kressin  Steal across the skyn (vielä on jotain jäljellä amazon.co.uk -paketista). Sen sainkin luettua lepotauoilla hotellissa.  
Steal across the sky kertoo muukalaisista, jotka ilmaantuvat aurinkokuntaan ja kertovat katuvansa ihmiskuntaa vastaan tekemäänsä rikosta. Salaperäisinä pystyttelevät muukalaiset myös kutsuvat 21 nettihakemusten perusteella valitsemaansa ihmistä tutkimaan rikoksensa todistusaineistoa. 
Tarina etenee suoraviivaisesti ja ryhdikkäästi. Siinä on vähin mitä hyvältä scifiltä voi odottaa: yksi kantava idea. Idean kertominen pilaisi puoli tarinaa, joten jääköön sanomatta... mutta Kress kyllä kehittää ihan kelpo spekulaation taas kerran, huolimatta joistain ilmeisesti epäuskottavuuksista. Tuntui kuitenkin, että ydinidean seurauksia yhteisössä ei tällä kertaa käsitellä loppuun asti.  Pohdinkin pitkään, oliko kirja tarkoitettu vain osaksi laajempaa kokonaisuutta, ehkä trilogiaa, mutta toisaalta loppu näyttää kattavan suurimman osan avoimista kysymyksistä. Jäin kuitenkin kaipaamaan esim. Beggars-kirjoissa vahvasti esiin tuotua yhteiskunnallista näkökulmaa. 
Myös Steal across the skyn henkilöt jäivät teknisesti taitavista näkökulman vaihdoksista huolimatta jotenkin etäisiksi.  Yksikään ei tuntunut täysin sympaattiselta, ja muutamat suorastaan raivostuttavilta.  Nancy Kress saa kuitenkin idioottihahmoillakin sanottua jotain: typerä Cam ja ahdasmielinen Frank ovat samalla kertovat kyllä vallitsevista arvoista. Jotain tehtyä näissä hahmoissa silti on. 
Kressin tyyli on entisenlaista, ei ylenmääräisen runollista, mutta tarkkaa ja ilmaisuvoimaista. 
Rem Aveo said quietly in Pularit, "You come from a place where such killing does not happen."
"Yes," Cam choked out, even as part of her mind thought,
No. Such killing happened all the time on Earth, she read about it in the flimsies, saw it on the newscasts. Soldiers casually murdered children all the time in Africa, In Asia, In South America. But not in Nebraska, not on Cam's small-town street, not in her sight.
"Where," Rem Avea said skeptically, "can such a place be, if people live there?"
[s. 40]
Olen yleensä pitänyt Kressin kirjoista, ja tykkäsin tästäkin. Mutta en kovin paljon. Jotain jäi puuttumaan, vaikka ydinideassa riittääkin pohtimista. Beggars in Spain pysyy ykkösenä suosikkilistallani. 
Nancy Kress (2009). Steal across the sky. New York: TOR.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Tuhat loistavaa aurinkoa

Siitä on jo muutama vuosi kun tästä kirjasta hehkutettiin Suomessa, mutta jäi aikoinaan jostain syystä väliin. Ehkä hypetys ärsytti tai stereotypiat epäilyttivät? Nähdessäni tämän kirjastossa muistin kuitenkin yhden kaverin kehuneen, ja Tuhat loistavaa aurinkoa lähti matkaan. 
Kirja on sisältönsä puolesta juuri mitä takakansi lupaakin, tarina kahdesta naisesta Afganistanissa noin 60-luvulta 2000-luvulle. Tarinassa näkökulma on tosiaan naisten, yllättävän onnistuneesti mieskirjailijalta. Historiasta ei tehdä pääasiaa, vaan se on traagisuudessaankin osa arkea niin kuin se aina on niille, jotka sitä elävät. Jatkosodan aikaan täällä kai pilkottiin talveksi puita vaikka rintamalta olisi tullut mitä uutisia. Pakko on pakko.
Tuhat loistavaa aurinkoa ei ole mikään elämää suurempi tarina tai edes erityisen loistava kirja. Kävi mielessä, että jos kirja olisi sijoitettu vaikkapa Kreikkaan 600 ekr, se ei olisi ollut yhtä kiinnostava. Kirjan suurin heikkous lukukokemuksena on sen totaalinen totisuus. Stockett pystyi kirjoittamaan vaikeasta asiasta huumoria unohtamatta (The Help).  Mutta ehkä huumori on ylellisyys, johon Afganistanilla ei vielä aikoihin ole varaa.
Koskettava Tuhat loistavaa aurinkoa kuitenkin on. Henkilöt ovat yksiulotteisuudestaan huolimatta ymmärrettäviä. Hosseinin tarina palauttaa inhimillisen tason Afganistanin sekasorron loputtomalta tuntuvaan saagaan. Muistelin tätä lukiessani telkkarista elokuussa tullutta dokumenttia Afganistanin Idols. Katselimme toisen tyttären kanssa ja totesimme, että mielikuvitus ei yksinkertaisesti riitä ymmärtämään. Tuhat loistavaa aurinkoa toi takaisin saman tunnelman. Kirjan naisten sisäisessä maailmassa on kuitenkin niin paljon enemmän tunnistettavaa kuin dokumentin presentoiduissa ihmisissä, että se muistutti vanhasta oivalluksesta: samaa on enemmän kuin erilaista, ja kontekstilla on väliä. Jos Kabulin Mariam olisi syntynyt Suomessa, ehkä hän nuohoaisi musikaalien ensi-illat kaupunginteattereissa ja eroaisi kirkosta homofobiaa protestoidakseen.  
Tuhat loistavaa aurinkoa haastaa kuvauksena, mutta ei juuri tekstinä. Hosseini ei tee lainasanoista itsetarkoitusta eikä muutenkaan konstaile. Tarkka kuvaus riittää.   
Mariam oli oppinut pelkäämään hetkeä, jolloin Rashid iltaisin tuli kotiin. Avaimen kilahdus ja oven narahdus saivat hänen sydämensä hakkaamaan. Vuoteestaan hän kuunteli ensin kantojen kopinaa ja sitten, kun Rashid oli riisunut kenkänsä, jalkojen vaimeaa laahustavaa ääntä. Hän seurasi Rashidin tekemisiä korvillaan: tuolinjalan kirahdusta vasten lattiaa, korituolin valittavaa narahdusta kun hän istuutui, lusikan kolahdusta latasella, veden ryystämistä, sanomalehden rapinaa hänen kääntäessään sivua. [s. 97]
Joka tapauksessa lukemisen arvoinen kirja: omat ongelmat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa taas kerran! 
Khaled Hosseini (2007). Tuhat loistavaa aurinkoa. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Savikurki.
Kirjasta tykättiin mtv3:n lukupiirissä (täällä) ja Laura Tuomelan Kotilieden arvioinnissa (täällä). Morrelta vastarintaa kehuille (täällä) :-)