Koljatti

Viikko sitten tuli ostettua pokkarina Jari Tervon Koljatti. Kesken on pari vähän vaativampaa kirjaa, mutta eilisten juhlien jälkeen poliittinen satiirikin on suorituskyvyn ylälaidoilla. *huoh*

Jari Tervon kirjoista olen joskus pitänyt ja joskus en; niissä on sen verran vaihtelua, ettei vakisuhdetta ole päässyt syntymään. Koljatti ei viime vuonna kohusta huolimatta - tai ehkä sen takia - oikein innostanut. Lehtiotsikoista tuli sellainen tunne, että kyse on pilkasta pilkan vuoksi. Joskus käy rehellisesti sanottuna poliitikkoja sääliksi, vaikka osa kieltämättä kaivaa itse kuoppansa... ei kannata kutsua Hymyä kylään ja sitten ihmetellä jos se muuttuu irvistykseksi.   

Koljatti oli kirjana ehkä vähän parempi kuin odotin. En tosin odottanut paljon. Mutta pitkän ja avuttoman pääministerin vajoaminen hulluuteen on kuvattu nokkelasti, ja ajoittain väkinäisten tölväisyiden lisäksi Koljatissa on paljon aidosti kutkuttavaa huumoria. Absurdit asetelma huvittavat aina, vaikka Koljatissa niihin sekoittuu turhan usein jotain melkein-totta. Silti, jos politiikkaa on seurannut edes puolihuolimattomasti viime vuosikymmeninä, Koljatista saa monet naurut.

Tekstin rytmi tuntuu välillä turhan töksäyttelevältä, mutta juttu luistaa tarkkana ja vetävänä, ei tule halua jättää kesken. Tyylillisesti häiritsevintä kirjassa on, että kertojaääni on aina melko samanlainen. Nuori nainen, Putin ja pääministeri Lahnanen puhuvat samalla sävyllä.

Silloin pistin likoon kaiken pyrkimällä puolueen puheenjohtajaksi. Vaimoni tuki minua hankkeessani purskahtamalla nauruun. Kuljin kentällä, puristin kaksikymmentätuhatta kättä, join miljoona kupillista kahvia, ihastelin tuhat vauvaa, söin perinneruoat, kehuin kansallispuvut. Tanhuamaan en ruvennut, siihen vedin rajan. Olin siihen mennessä toiminut nuhteetta yli kymmenen vuotta puolueen kansanedustajana. Olin raitis, heteroseksuaalinen, perheellinen, melkein uskollinen, olin vastustanut Euroopan unionia, asuin maalla Nurmijärvellä, mutta lähellä valtamediaa, olin puhdas, 197,5 senttimetriä pitkä, urheilullinen, olin rakentanut talon, valmistunut maisteriksi, siittänyt kaksi keskustalaista poikaa. Maahenkisessä katsannossa olin timantti.

Ojensin alkiolaisen sydämeni pamppailevana keskustan rakkaitten puoluesisarten ja rakkaitten puolueveljien käsiin. 

He viskasivat sen roskiin.

Jäin neljänneksi. (s. 71)

Tervon ratkaisu käyttää poliitikoista heidän omia nimiään ei ollut mieleeni, jotenkin vierastan sitä.  Olisiko ollut helpompi julkisenkin sanan nähdä kirjassa ajan ja yhteiskunnan kommentointia, jos ei olisi puhuttu ministereistä ministereiden nimillä? On kuitenkin myönnettävä, että toteutus on nokkela. Aina välilä tarina liippaa hyvin läheltä sellaista mitä voisi pitää oikeasti loukkaavana, mutta siirtyy sitten niin hulluihin kuvioihin, ettei ole ihan helppo protestoida näyttämättä (vielä) naurettavammalta. Tavallaan Koljatti  siis toistaa samaa vallan ja itsekkyyden kuviota, josta se poliitikkoja tuntuu syyttävän. Valtaa kai se on viihdyttäjänkin valta: Tervo käytti tässä omaansa, paikoin myös alhaisesti. Välillä onneksi itseironia pilkahtaa Tervon kuvatessa mediaa. 

Tyylikkyyttä satiirilta ei kai kuulukaan odottaa. Kai Koljatti oli lajityyppinsä edustajaksi ihan kelpo.    

 Jari Tervo (2009). Koljatti. Helsinki: WSOY.

Olipas mielenkiintoinen arvio Majanderilta Hesarissa - häntäkin mietitytti :-)  Liisa Kukkonen Etelä-Saimaassa oli positiivisempi. Jussi Lähde on blogissaan melkeinpä innoissaan. 

Rexi on homo ja opettajat hullui!

Luin ilman suurempaa ennakkoharkintaa Aino Kontulan kirjan Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja, joka on päiväkirjamuotoon kirjoitettu kuvaus seiskaluokkalaisen kouluvuodesta. Elämää suurempi lukukokemus se ei ollut, mutta aihepiiri kiinnostaa sen verran, että piti kirjastolla käydessä lainata myös opettajan näkökulmasta kirjoitettu variaatio teemasta samalta tekijältä: Rexi on homo ja opettajat hullui!

Aihepiirin keskivahva tuntemus taisi olla haitaksi; silmien avaajana peruskoulumaailmaa (vielä) heikommin tunteville Rexi on homo varmaan toimii. Minulle tuli siitä vain lievästi paha olo. Rexin huumori on kuivaa, välillä kirpeän katkeraa. On kuin ei kirjoittajakaan jaksaisi ihan täysillä nauraa. 

Rauha seisoo kateederin edessä nyrpeänä. Hän on saanut omasta mielestään aivan liian huonon numeron, vain seiskan? Rauha, sinä olet jatkuva valittaja! Minun mielestäni seitsemässäkin on yksi liikaa. Et tee kotitehtäviäsi ja mariset tunneilla, ettet muka osaa. Rauha, sinä et viitsi! Rauha, sinä haluat kaiken ilman vaivaa ja ponnisteluja ja minä en pidä sinun nyrpeästi ilmeestäsi, minä ajattelen, mutta en sano sitä, vaan: "Tässä on Rauha kulta koo kevätlukukausi edessä. Sinlla on hyvät mahdollisuudet korjata numeroasi ylöspäin, koska sinä olet älykäs tyttö”, ja hymyilen Rauhalle niin kauniisti kuin ikinä osaan.
Teppo astuu luokkaan ja tervehtii iloisesti: ”Terska! Se on osa miehen sukupuolielintä. Oletko koskaan nähnyt?” En ole kuulevinani.  (s. 33)

Rexi on sekä heikompi että vahvempi teos  aiemmin lukemaani verrattuna, ehkä siksi, että se on päiväkirjan oloinen, ei vain päiväkirjan muotoon kirjoitettu. Rexiin on jäänyt hajanaisuutta ja toistoa. Toisaalta koko lukukokemusta leimaa ajatus, että tässä on takana todellisuus: vaikka teos on fiktiivinen, kirjan on katsottu heijastelevan tekijänsä pitkää kokemusta peruskoulutyöstä.  

Lievästi pettynyt olo tästä jäi. Niin jäi edellisestäkin kirjasta.

Ehkä Harjukaupunki asetti Kirjatoukan esteettisen termostaatin oudoille säädöille... ja nyt täytyy hiljalleen palautua tavallisemmalle tasolle.

Aino Kontula (2006). Rexi on homo ja opettajat hullui! Opettajan päiväkirja. Helsinki: Ajatus Kirjat. 

Hesarin kommentit ovat aika neutraaleja. 

Flow - Elämän virta

Mihaly Csikszentmihalyin lanseeraamasta flow-käsitteestä olen kuullut ensimmäisen kerran jo opiskelijana, joskus dinosaurusten joukkotuhon aikoihin. Flow on kuitenkin ollut niitä kuulupuheiden perusteella tuttuja juttuja - psykologia ei kuulunut opinto-ohjelmaan.... 

...sitä paitsi, kun kirjailijan nimi on Csikszentmihalyi, miten olisin kehdannut ääntää sen kirjastovirkailijalle niinä arempina päivinä? *punastuu*

Onnellisuuden salat ovat olleet mielessä (ja arkuuskin käytön puutteessa rapistunut), joten laitoin alkusyksyllä varauksen sisään Flow - elämän virta -kirjasta. Kun kirjan vihdoin sain, oli muita herkumpia kasapäin hyllyssä. Flow on saanut odottaa jo yhden lainan uusinnan verran. Harjukaupungin jälkeen tuntui oikealta lepuuttaa hetki fiktiosilmää, joten terästäydyin ja tartuin Flow'n paksuun, vaaleanpunaiseen selkään jämäkällä otteella.

Voi itku. Olen ihan turhaan odotuttanut Flow'ta. Jostain syystä kuvittelin, että se olisi perusteellinen, tieteellistyyppinen esitys psykologisesta teoriasta. Ei se ole.  Taustalla jossain on (viitteistä päätellen) tutkimusta, mutta tämä kirja on popularisointia: arroganttia, anekdoottista ja aliarvioivaa. Kirjan olisi mainiosti voinut leikata neljännekseen nykyisestä pituudestaan, ja silti mahduttaa mukaan varsinaisen sisällön. Tai ehkä viidennekseen. 

Oletteko koskaan katsoneet amerikkalaista tee se itse -ohjelmaa? Ensin kerrotaan mitä seuraavaksi aiotaan tehdä, sitten kerrotaan mitä nyt tehdään, sitten kerrotaan mitä juuri tehtiin.  Ihan tätä kaavaa Csikszentmihalyi ei soveltanut, mutta läheltä piti. Maku oli melkein kuin siinä Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta -kirjassa, jonka sain aikoinaan anopilta joululahjaksi. Esimerkit olivat kovin pohjoisamerikkalaisia ja vanhahtavan oloisia. Ihmekös tuo, kun alkuteos on julkaistu USA:ssa 20 vuotta sitten.  

Sattumoisin teos antaa hienon teoreettisen oikeutuksen bloggaamiselle:

Jokin aika sitten oli vielä hyväksyttyä olla harrastajarunoilija tai -esseisti. Nykyisin kirjoittamista pidetään ajantuhlauksena, jos sillä ei ansaitse rahaa (vaikka kuinka vähän). Sitä, että yli kaksikymppinen mies antautuu runojen "rustaamiseen", pidetään suorastaan hävettävänä, elleivät tulokset näy hänen pankkitilillään. Ja ellei henkilö ole erittäin lahjakas, on todella turhaa kirjoittaa suurten ansioiden tai kuuluisuuden toivossa. Mutta koskaan ei ole ajantuhlausta kirjoittaa sisäisistä syistä. Ensinnäkin kirjoittaminen tarjoaa mielelle selkeän ilmaisumuodon. Se tekee mahdolliseksi merkitä tapahtumia ja kokemuksia muistiin niin että ne voidaan helposti palauttaa mieleen ja elää uudelleen tulevaisuudessa. Se on tapa analysoida ja ymmärtää kokemuksia, itsen kanssa tapahtuvaa kommunikointia joka luo järjestystä elämäämme. (s. 194) 

Kommunikoin tässä itselleni, että tyyli ei ollut edukseen ainakaan suomennettuna, ja oikoluku olisi ollut tarpeen. 

Ettei nyt ihan negatiiviseksi menisi, myönnettäköön että perusasiat kirjasta selviävät. Ilon ja mielihyvän erojen tarkastelu on mielekäs. Csikszentmihalyin käsitteet ja reseptit muistuttavat hämmästyttävän paljon Spinozan ajatuksia ilosta. Pietarisen kirjaa Spinozasta ilon filosofina pidin antoisampana kuin Flow'ta, vaikka se olikin raskaampi. 

Ehkä minulla oli liian suuret odotukset, tai sitten en vain kuulunut kohderyhmään. *tavoittelee seuraavaa kirjaa* 

Mihaly Csikszentmihalyi (2005). Flow - Elämän virta. Tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu. Helsinki: Rasalas. Suomentanut Ritva Hellsten. 

Hmmm... Talouselämässä Irmeli Salo näyttää pitäneen kirjasta, ja Esa Saarinen hehkuttaa myös. Olkoon minulle opiksi! 

Harjukaupungin salakäytävät

Tykkäsin kovasti Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjasta. Se tuli kai ostettua jostain conista - en enää muista. Kun seuraamissani kirjablogeissa kehuttiin Jääskeläisen uutta (mm. Marjis, Amma ja Miina Supinen tykkäsivät), laitoin varauksen sisään kirjastoon. Sain sen jo viikko tai pari sitten, mutta olen antanut odottaa - muistan että Lumikko piti lukea kerralla ja keskittyen, joten odottelin sopivaa hetkeä ja mielentilaa.

Odotukset olivat kovat, mutta kyllä Harjukaupungin salakäytävät ne lunasti. Se oli haastava ja ärsyttävä mutta samalla siloisen pehmeä lukukokemus. Tykkään kuin hullu puurosta Jääskeläisen tavasta ujuttaa arkiseen kummallista, siivu kerrallaan, varkain. Juuri tuollaista elämä on... outoa ja ihmeellistä, vaikkei sitä aina huomaa. Olliin ihmisenä en oikein osannut eläytyä, vaikka hänen oivalluksensa tuntuivat monesti omilta.

Oli myös mielenkiintoista nähdä ensimmäisen kerran naamakirjaa käsiteltävän ”kunnolla” kirjassa. Se on elämänmuotomme ilmiönä aidosti kiehtova: moniulotteinen ja vähän pelottavakin, ja Harjukaupungin tarinassa sillä on mielenkiintoinen rooli, se on toden ja tarun ja tehtävänkin väline.

Teksti on taiten tehtyä, asetelmallista mutta ei teennäistä. Kun se osaa, sen osaa!

Pian tuo ihminen heräisi ja pitäisi selviönä sitä että Suomisen perheen elämä jatkuisi muuttumattomana talossa, jossa he olivat eläneet vuosia ja eläisivät jatkossakin, kunnes kuolema heidät lopulta erottaisi. Nainen katsoisi Ollia, mutta näkisi vain joskus muodostamansa muuttumattoman kuvan, sanoisi samat arkiset asiat kuin aina ennenkin, ja hän tietysti vastaisi omilla, yhtä yllätyksettömillä repliikeillään. Molemmat suorittaisivat tutut tehtävänsä ja palaisivat sitten illalla tähän samaan sänkyyn nukkumaan ja odottamaan seuraavaa aamua
Ajatus kauhistutti Ollia, joka juuri nyt retkotti irrallaan omasta elämästään, tuntematta sitä osaksi itseään. Oli kuin jokin mielen osa olisi puutunut yön aikana. (s. 82) 

Kirjan kyberulottuvuudesta en suuremmin innostunut, vaikka tietysti piti käydä lukemassa vaihtoehtoinen loppu *jupisee itsekseen*. Sain rouge-painoksen ja tykkäsin enemmän blancista. 

Jossain vaiheessa voisi lukea uudestaan Lumikon. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen (2010). Harjukaupungin salakäytävät. Jyväskylä: Atena. 

Virallisia arvioita löytyi paljon, tässä Hesarilta (Toni Jerrman) ja Savon Sanomilta (Teppo Kulmala)

Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja!

Neiti B valitsi marsulle ruokaa eläinkaupassa pidemmän kaavan mukaan, joten jouduin odottelemaan naapurissa (kirjakaupassa) ylimääräisen varttitunnin. Pakko mikä pakko. Alekoria penkoessa käsiin jäi Jari Tervon Koljatin lisäksi myös Aino Kontulan yläastekuvaus. Muistin pokkaria pidellessäni, että olin joskus tuhat vuotta sitten kuullut Kontulan esikoisesta (Reksi on on homo ja opettajat hullui) ja aikonut epämääräisesti lukea sen. Aikomukseksi on jäänytkin, mutta nyt ostin vastustamattomalla kahden euron hinnalla tämän uudemman teoksen.  

Neiti A luki kirjan kotona ja kommentoi: ihan hauska mutta aika rankka. Tarkennuksia tivatessa tuli selvennystä: siis sillain vähän masentava. Miten niin? No siis se perhe ja kaikki. 

Piti sitten itsekin lukea. 

Ei eläinkokeita kertoo seitsemättä luokkaa kituuttavan Nikon tarinaa päiväkirjan muodossa.  Isä on kateissa, äiti karkailee risteilyille ja unohtaa ruokahuollon, veli elää pepsimaxilla ja rikkoo koulun ikkunat, naapuri opettaa paistamaan kananmunan. Pääosassa on kuitenkin jättiläiskoulu, sen eläintarhameininki ja ihanan ravitseva, säännöllisesti tarjottava kouluruoka. Vain tilliliha on vastenmielistä, sillä se näyttää räkäklimpeiltä kirjan välissä, ylempiluokkalaiset kun tunkevat annoksensa mopon reppuun. Opetus on puhtaasti taustamelua.

Tietyt maneerit kirjassa ärsyttivät, erityisesti lempinimien jankkaava toistaminen. Elina Elza Puro ja Alexi Rolexi Kari ja Metsämarja Manzikka Aho ja Jussi Muussi Järvi... Ehkä olen vain liian vanha nauttiakseni näistä vitseistä. Päiväkirjamerkintöihin perustuvassa rakenteessa pikkunokkelakin teksti on kuitenkin luettavaa. 

Tiistai, lokakuun 10.
Aleksis Kiven päivä. En tiedä, kuka hän on, mutta koulun lippu ei ole puolitangossa. Hänen täytyi siis elää.  (s. 62) 

Loppujen lopuksi tuumin, että neiti A:n analyysi on osuva. Ei eläinkokeita on ainakin melkein hauska - ei järisyttävä - ja nuorten kirjaksi aika rankka. Mutta toisaalta, eipä taida meikäläinen olla oikea henkilö nuorten kirjojen rankkuutta arvioimaan. *köpittelee keppinsä kanssa pois*  

Laitan Aino Kontulan esikoisen uudestaan to do -listalle. En odota siltä suurempia esteettisiä elämyksiä, mutta aitous ja yläkoulu kiinnostavat. 

Aino Kontula (2007). Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja! Helsinki: Ajatus Kirjat, Gummerus.

Suvi Ahola on arvoinut Hesarissa.