Jo Baker: Longbournin talossa

Kuva: Tammi

Pongasin kirjablogeista taas vähän erilaisen version rakkaasta Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Onhan näitä jo nähty: viime vuosina on tullut luettua esimerkiksi sama tarina Darcyn näkökulmasta ja dekkarimuotoinen kertomus Elizabethin ja Darcyn avioliiton myöhemmistä vaiheista. Jo Bakerin idea on kuitenkin jotain ihan muuta. Nyt Bennetin perheen elämää tarkastellaankin palvelusväen näkökulmasta... paitsi että palvelusväen näkökulmasta kyse on tietenkin heidän omasta elämästään. Pieninkin piikanen on oman tarinansa päähenkilö.

Vaikka Longbournin talossa käyttää Austenin miljöötä ja tarinaa kehyksenään, se on oikeastaan aika itsenäinen historiallinen romaani. Päähenkilöitä ovat palvelustyttö Sarah ja uusi miespalvelija James, joiden välillä pian kipinöi. Ylpeydestä tuttu rouva Hill saa aivan uusia ulottuvuuksia. Bennetin tytärten naimapuuhat ovat nekin toki tärkeitä - riippuuhan palveluskunnan kohtalo Longbournin tulevasta isännästä ja emännästä.

[-- ] Kaikki olivat kokoontuneet ulkoportaille ottamaan vastaan miestä, joka olisi tulevaisuudessa heidän isäntänsä, jos he vain saisivat hänet ymmärtämään sen välttämättömyyden. Sarah oli kuvitellut herra Collinsin niin jyrkäksi ja vaativaksi, että hänen oli vaikea sovittaa kuvitelmaansa siihen pehmeään, pulskan näköiseen mieheen, joka laskeutui alas vuokravaunuista, kumarteli kömpelösti Bennetin perheelle, sitten herra ja rouva Hillille, Sarahille, Jamesille ja jopa Pollylle, joka toljotti häntä suu selällään. 

Sarah pukkasi Pollya kylkeen. "Niiaa. Ja suu kiinni." (s. 132)

Austen-fanille Longbournin talossa ossa raikas lisä muttei mitenkään välttämätön luettava. Minua se huvitti ja viihdytti, yhtä turhantuntuista jaksoa lukuunottamatta.

Olen usein ajatellut kiitollisuudella sitä tosiasiaa, että elän hyvinvointivaltion ja kodinkoneiden aikaa; Longbourn muistuttaa konkreettisesti elämän tosiasioista noina mukamas-niin-romanttisina päivinä. Austen itse ottaa purevasti kantaa hyväosaisten elämän absurdeihin ja ahtaisiin lakeihin, mutta Baker levittää tarkasteltavaksi sen vielä kurjemman puolen, jota varakkaampien ei liene ollut noina aikoina lupa edes ääneen pohtia. Bennetin siskosten hillitty käyskentely puutarhassa edellytti sitä, että muut nuoret naiset raatoivat aamusta iltaan kovassa työssä. Torpparien jälkeläinen pussaa pesutornia tämän luettuaan.

Kielellisesti Longbourn ei hätkäytä suuntaan eikä toiseen. Suomennos on pätevän oloinen ja kelpaa hyvin Kersti Juvan uuden Ylpeys-suomennoksen rinnalle. Vain makea "sienikakku" särähti... oletettavasti kyseessä oli sponge cake eli eräänlainen kuivakakku.

Bakerin lähtökohdat Austenin kierrätykselle ovat paremmat kuin useimpien yrittäjien. Alkuperäinen teos kertoo niin vähän palveluskunnasta, että tilaa jää mielikuvituksellisillekin ratkaisuille. Osa ratkaisuista on ehkä vähän, noh, mielikuvituksellisia, mutta kokonaisuutena ottaen Baker pysyttelee mukavasti kohtuuden rajoissa.  Kirjasta saa myös vaikutelman, että Baker on oikeasti ottanut selvää Austenin ajan palvelusväen mitoituksista ja mahdollisuuksista.

Pitääpä perehtyä Bakerin muuhun tuotantoon. Näin pätevää kierrätyskirjallisuutta aikaansaava kirjailija on toisenkin vilkaisun arvoinen. Kummitusjuttu The Telling näytti äkkiseltään kiinnostavalta.


Jo Baker (2014). Longbournin talossa. Suomentanut Helene Bützow. Tammi.978-951-31-7642-6.

Arvioita:
Hanna Kirjainten virrassa -blogista piti mutta taisi tympääntyä samaan harharetkeen kuin minäkin...
Vinttikamarin Ahmulle tämä oli positiivinen yllätys
Tuulevi piti sotaulottuvuudesta

Tarquin Hall: Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus

Kuva: Gummerus

Maaliskuussa on ollut blogissa hiljaista. Ei siksi että murjottaisin; ei vain ole ollut mahdollisuuksia lukea, eikä siis tarvetta päivittääkään. Vanhan laulun sanoin, mä joka päivä töitä teen... olisi varmaan pitänyt ennakoida paremmin ja ennen kaikkia työskennellä tehokkaammin tammi-helmikuussa. Nyt on olo kuin Neiti A:n edesmenneellä hamsterilla, joka ahkerasti kaivoi-kaivoi-kaivoi-kaivoi parkettilattiaa suuremmin edistymättä.

Kirjojakin on kesken melkoinen pino. Ensimmäisenä sain loppuun nyt Nauruun kuolleen miehen tapauksen, jonka myötä pääsin taas käväisemään Delhissä. Intialla on oma erityinen fiiliksensä, kirjoissa ja käytännössä. Tarquin Hallin kirjat ovat toistaiseksi osoittautuneet hyvin toimiviksi pikavisiittivälineiksi. Keskiluokkainen Delhi suomalaisittain eksoottisine tapoineen ja rituaaleineen on sekä riemastuttavan vieras että pohjimmiltaan turvallisen tuttu; hyvä ruoka, teinikapina ja hyväuskoisuus ovat universaaleja ilmiötä kun taas teepojat, naurujooga ja hellästi kankaasen kääritty televisio (jottei se pölyttyisi) ovat vähän oudompia.

Otetaanpa näytteeksi Vish Purin liiketoiminnan esittelyä:

[--] Mitä yksityisimmät etsivät eli vilkasta aikaa. Toimisto oli tässä kuussa käsitellyt jo seitsemän avioliittotutkimusta, joiden yhteydessä oli pitänyt selvittää sovittuihin avioliittoihin tarkoitettujen morsianten ja sulhasten taustat ja luonteet. Vakuutusyhtiö oli palkannut yrityksen selvittämään, oliko muuan rouva Aastha Jain, 74, kuollut luonnollisesti vuosittaisella pyhiinvaellusmatkallaan Gangotriin (yksityisetsivä oli löytänyt naisen elossa ja terveenä Goasta, jossa tämä eli salanimen turvin). Puri oli myös selvittänyt ripeästi herra Satish Sinhan isän epätavallisen sieppauksen. Vanhempi Sinha oli syntynyt uudelleen apinaksi, ja yksityisetsivä oli löytänyt hänet seuraamalla paikallisen banaani-wallahin parasta asiakasta tämän kotiin. (s. 33)

Kesän lukumaratonin Kadonneen palvelijattaren tapauksesta tuttu Vish Puri selvittää tällä kertaa näyttävää murhaa. Gurunmurtaja tri Suresh Jha kuolee naurukerhon kokouksessa miekaniskuun. Itse Kali-jumalatar on silminnäkijöiden mukaan syypää, ja tapaus on jopa tallentunut videolle. Jumalten viha ei riitä Purille selitykseksi. Tutkimuksissa tulee taas kerran todistettua, että hengellinen, poliittinen ja taloudellinen valta viihtyvät hyvin yhdessä, eikä Puri ihan vähällä pääse näitä pesäkkeitä tonkiessaan. Onneksi tällä hyvän ruoan päälle ymmärtävällä etsivällä on apunaan mitä mainioin avustajakaarti ja turvanaan oma veitsenterävä älynsä. Myös Purin vaimo ja äiti ehtivät kirjan mittaan selvittää oman arvoituksensa.

En edes yrittänyt itse arvailla oikeita vastauksia.. ja hyvä niin: pieleen olisi mennyt.

Vaikka toden sanoakseni luin tätä kirjaa puhtaasti viihtymismielessä (ja viihdyinkin mainiosti), juolahti jälkeenpäin mieleeni, että hauskuuden ja jännityksen  ohella Hall tarjoilee myös eräänlaista kannanottoa. Murhatuksi joutuva Jha on rationalismin esitaistelija ja huijari-gurujen kampittaja. Puri, joka itse hädän tullen turvautuu temppeliin, ei hyväksy hengellisiä hyväksikäyttäjiä. Hallin romaanissa uskonto ja sen traditiot nähdään hyvinä voimina mutta uskonnon käyttäminen vallan tavoitteluun tuomitaan; guru-kultin toimintamalli vertautuu maolaiseen hierarkkiseen terroriin. Molemmissa on kyse henkilökohtaisesta vallankäytöstä johonkin suureen ajatukseen vedoten.

Pidän Hallin inhimillisestä otteesta. Se tekee (minulle) käsittämättömästä kulttuurista jotenkin lähestyttävämmän. Vaikka tyyli on kovin erilainen, on Vish Purin tutkimuksissa Intiassa jotain samaa kuin Mma Ramotswen Botswanan seikkailuissa. Kai se on tuo lämminhenkinen sävy.

Ikään kuin ihmiset olisivat, kaikesta huolimatta, loppujen lopuksi hyviä. Enimmäkseen.

Tarquin Hall (2013). Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus. Suomentanut Tero Valkonen. Gummerus. 978-951-20-8938-3.


Arvioita:

Mari A piti kirjan leppoisasta tunnelmasta, vaikka se olikin melkein liian leppoisa
Amma nautti miljööstä mutta lukee jatkossa dekkarinälkään jotain muuta
Hah! Norkullekin tuli Mma Ramotswe mieleen!

Hei vaan helmikuun herkuille!

Helmikuun herkkuihin kuului myös yllärilounas työpaikalla: kollega tarjosi blinivohveleita!

Kuvitan kertomusta helmikuun kirjaherkuista väläyksellä toisenlaisesta herkuttelusta - saimme nimittäin työpaikalla yllättäen superlounasta. Vinkiksi kotikokeille: blinejä voi tehdä vohvelipannulla ja sairaan hyvää tulee.

Kirjoista... tähän kuukauteen on kuulunut nostalgiatrippejä mutta myös kaikenlaista uutta. Jännäripuolella ykköseksi menee Keplerin Nukkumatti, vaikka uusi islantilaistuttavuus Indriadson jäi hänkin pysyvästi lukulistalle. Hitaan kiiruhtamisen erikoispalkinto menee Linnuntielle, joka alkuvaikeuksien jälkeen osoittautui vallan mainioksi. Ennestään tuttujen joukosta Kingin Duma Key osui niin että kolahti. Kuukauden paras uutuus oli ehdottomasti Rauhalan Taivaslaulu, joka väläytti tuntemattomia mielenmaisemia mutta palautti myös mieleen vanhoja aikoja ja ajatuksia.

Luettu ja blogattu:

Hilkka Ravilo: Terhi (tammikuulta)
Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka
Lars Kepler: Nukkumatti
David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar
Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore
Stephen King: Duma Key

Luettu muttei blogattu:

Kaari Utrio (2007). Ilkeät sisarpuolet. Kirjastosta. Muuten vaan. Taas. Jotenkin Kaari Utrion kirjojen lukeminen on meikäläisellä aina niin liipasimella, ettei tarvita kuin pikkuriikkinen sysäys jostain suunnasta. Ehkä tällä kertaa siksi, että Taika kirjoitti Oppineesta neidistä. Tai vaan siksi että näin tämän kirjastossa. Etsiskelin Waltaria mutta Utrio tuli. Ilkeistä sisarpuolista, jossa muuten vilahtelevat sivuhenkilöinä mm. Runeberg ja hänen tuleva vaimonsa Fredrika, on tykännyt myös Salla.

Arnaldur Indridason (2008). Talvikaupunki. Kirjastosta.
Arnaldur Indridason (2009). Hyytävä kylmyys. Kirjastosta.
En nyt äkkiseltään muista missä ja keneltä kuulin tästä islantilaiskirjailijasta, mutta tavallisin epäilty dekkaririntamalla olisi Kirsi, jonka Kirjanurkassa on ainakin Indridasonista kirjoitettu. Talvikaupungin ja Hyytävän kylmyyden nappasin kun ne näppärästi olivat saatavilla, mutta luulen melkein, että muitakin sarjan osia pitää alkaa stalkata. Rikospoliisi Erlendurin persoonallisuudessa on jotain kiehtovaa; Indridason ei kirjoita häntä niin läpeensä auki, ettei lukijalle jäisi pähkäilemistä. Lisäksi kirjoissa on, parhaaseen skandinaaviseen tapaan, jokin muukin ulottuvuus kuin murha. Talvikaupungissa selvitetään traagista kymmenvuotiaan pojan murhaa ja pohditaan samalla maahanmuuttoa. Kylmyydessä etsitään itsemurhan syitä mutta myös tutkitaan ihmisen häikäilemättämyyttä ja kulttuuria, jossa katoaminen on tavallista.

Philippa Gregory (2013). The White Princess. E-kirja, itse ostin. Pitkästä aikaa palasin Tudor-maniaani ja luin tämän viimeisimmän osan Gregoryn Ruusujen sotaa käsittelevästä sarjasta. Nyt onkin jo edetty Tudor-dynastian päiviin; valkoinen prinsessa on Yorkin Elizabeth, Edward IV:n tytär ja Henrik VIII:n äiti. Jo aiemmissa osissa tavattu Elizabeth on nyt kertojana ja kuvaa avioliittoaan Henrik VII:n kanssa. Kirjan parasta antia olikin minulle Gregoryn erilainen tulokulma Henrik VII:een, johon olin tätä ennen tutustunut lähinnä sivuhahmona kuuluisan kuuden vaimon Harryn tarinassa. Gregory tuo mainiosti esille kaksijakoisen psykologisen tilanteen, johon kapinallinen vallantavoittelija joutuu valtakunnan voitettuaan; hänen on loppuikänsä kukistettava kapinallisia vallantavoittelijoita, oman nuoren minänsä kuvajaisia. Norkku totesi kirjan toisteiseksi (totta!) mutta minulle se lunasti hyvin paikkansa sarjassa. Olen jo ehtinyt paatua Gregoryn tyyliin.

Stephen King (2006). Lisey's Story. Omasta hyllystä. Duma Keyn jälkeen teki mieleni vielä jatkaa samoilua Kingin maisemissa, joten otin esille tämän toisen melko keski-ikäiseen ajatusmaailmaan sijoittuvan romaanin. Lisey's kertoo kirjailijan leskestä, joka pari vuotta miehensä kuoleman jälkeen etsii tietään miehen sisäiseen maailmaan ja samalla itseensä. Sairas sisar ja miehen kirjallista jäämistöä jahtaava vaarallinen kahjo vauhdittavat matkaa. Mielenkiintoisen moniulotteinen kirja tämäkin; matka avioliittoon ja lapsuuteen ja yksinäisyyteen. Elävän naisen ja hänen kuolleen miehensä rakkaustarina; kuvaus siitä miten polkua taivalletaan eteenpäin ilman sitä tuttua kumppania. Lisey's ei kuitenkaan kolahtanut minulle niin hyvin kuin Duma, ei edes tällä toisella lukukerralla, ehkä siksi että Lisey's on Dumaan verrattuna vähän ryppyotsainen. Lisey on päähenkilönä jotenkin huumorintajuton, ainakin Edgar Freemantlen rinnalla, eikä tässä kirjassa ole yhtä hienoja sivuhenkilöitä. Morren mielestä tämä on ehkä Kingin kaunein kirja, Linnealta se vei mahdollisuudet hankkia sähköistä purkinavaajaa.

Stephen King (2008). Kuulolla. Kirjastosta. Villasukka luki tämän äskettäin, joten lukaisinpa minäkin kun kerran oli putki muutenkin päällä. Pitkästä aikaa suomennettua Kingiä! Rehellisesti sanottuna pidän enemmän alkukielisistä, koska varsinkin henkilöt, joille King rakentaa persoonallisuutta erikoisilla puheenparsilla ja idiomeilla, tuntuvat usein hapertuvan käännettäessä. Kuulolla kertoo miten sivilisaatio hajoaa, kun kännyköistä tulee aivot sekoittava impulssi, joka vapauttaa 'pedon sisällämme'. Vähän kaikuja Tukikohdasta, tällä kertaa ilman maagista asetelmaa. Tämä ei ole minusta sitä parasta Kingiä, ei edes toisella lukemalla. En ole varma miksi. Ehkä en osaa uskoa perusasetelmaan riittävästi eläytyäkseni, ehkä päähenkilö Clay ei päästä lähelleen.

***

Kylläpäs tässä kuussa onkin tullut luettua iso pino kirjoja... Melkein yhtä paljon kuin tammikuussa ja ilman mitään lukumaratonia! Yksi syy on varmaan, että viime kuussa juoksin 80 kilometriä ja tässä kuussa, köh, neljätoista.

Terveysongelmapilven hopeareunus on, että liikuntakyvytön voi ainakin lukea vähän enemmän.  Loppukevät näyttääkin huomattavasti synkemmältä. Työvuori pimentää horisontin ja sen reunat alkavat sortua niskolle näinä päivinä.

Siitä huolimatta, ihanaa maaliskuuta! Nautitaan nyt kun kevät on kerrankin ajoissa... ei muuta kuin aurinkolasit esiin.

Stephen King: Duma Key

Ja miksi, oi miksi hän lukee uudestaan vanhoja Kingin romaaneja, sen sijaan että kovertaisi edes lovea tuohon lukemattomien kirjojen pinoon?

No siksi. Teki mieli. On ollut väsynyt ja vetämätön olo; liian paljon töitä ja liian vähän unta ja kipeä selkä ja ja ja ja.

Tämmöiseen kohtaan sopii hyvin vanhojen ja taatusti hyvien kirjojen lukeminen.

Sitä paitsi, jotenkin tuon Oscarin kanssa tuli taas mieleeni King (koska Dr. Sleep ja Hohto), ja erityisesti Duma Key, koska Dumassa on mainio vanha rouva, joka kärsii dementiasta vähän eri tyyliin kuin Oscarin hoivakodin potilaat.

Duma Key ei ensimmäisellä lukukerralla noussut ihan top kolmoseen Kingin tuotannosta, mutta näin toisella lukemalla olisin valmis hivuttamaan sen lähelle kärkeä. Aika on kai tehnyt tehtävänsä; nyt olen samassa ikäluokassa kuin romaanin sankari, ja muutenkin kirjan asetelma resonoi aivan eri tavalla kuin silloin joskus.

Duma Keyn kertoja on Edgar, viisikymppinen hyvin pärjännyt rakennusurakoitsija. Edgar menettää onnettomuudessa toisen kätensä ja myös entisen elämänsä. Avioliitto hajoaa ja masennuksen musta kutsu kuuluu päivä päivältä selvempänä. Fiksun terapeutin neuvosta Edgar vaihtaa maisemaa ja alkaa tehdä jotain muuta. Hän muuttaa Floridaan kuntoutumaan vammoistaan ja palaa vanhan harrastuksen pariin, piirtämään ja maalaamaan. Uusi ympäristö osoittautuukin vallan inspiroivaksi. Sisäinen taiteilija herää.

Jotain muutakin herää.

Teemoja tässä romaanissa on varmaan enemmän kuin hahmotan, mutta kolme keskenään limittyvää virtausta haluaisin nostaa esiin: luomisen, luopumisen ja näiden kahden vuorovaikutuksen. Yksi jos toinenkin Duma Keyn hahmo painii luopumisen tuskan kanssa. Useimmat joutuvat vastentahtoisesti luopumaan jostain, käymään läpi metamorfoosin yhdenlaisesta ihmisestä toisenlaiseksi. Nuoret naiset aikuistuvat, eheästä tulee särkynyt, särkyneestä ehjä, vanhasta uusi. Välillä luomisen ehto on luopuminen, ehkä enemmästä kuin on varaa. Samanlaisia kauppoja teemme kai pienemmässä mittakaavassa koko ajan, puoliksi huomaamattamme: kun yhtä polkua kulkee, jää toinen tutkimatta. King leikittelee tässä myös ajatuksella, että luominen onkin kenties ulkoista, että taiteilija vain kanavoi jotain muuta voimaa luodessaan. Pinnan alla piileksii silti tietoisuus siitä, että antautuminenkin on pohjimmiltaan oma valinta.

Mutta kuten aina, tällaiset korkealentoiset pohdiskelut voi hyvin jättää väliin ja vain nauttia matkasta.  Duma Key on mainio kuvaus isyydestä, maalaamisesta, kahden erilaisen miehen ystävyydestä,  menetyksistä toipumisesta ja sattumoisin myös mielen hämärtymisestä.

"Why don't you arrange your chinas, Elizabeth? They're all mixed up today.' 

She cast a glance at the table, then looked at the window when an especially strong gust of wind slapped it with rain. 'Fuck,' she said. 'I'm so fucking confused.' And then, with a spite I would not have guessed she had in her: 'They all died and left me to this.' (s. 190)

Tietenkin Dumassa on myös kummituksia.

Tiedän etteivät Kingin aiheet ole kaikkien mieleen. Kaikki eivät tykkää yliluonnollisuuksista. Mutta kun näissä on paljon muutakin kuin pahoja henkiä ja örkkimörkkejä... psykologia on vimpan päälle uskottavaa, henkilöt ovat vereviä ja inhimillisiä, kerronta toimii. Onnettomuuden jälkeisestä toipumisesta King selvästi kirjoittaa henkilökohtaisen kokemuksen turvin, samoin luomisen tuskasta. Kokonaisuuden käyttövoimana jyllää suvereeni tarinankertojan ammattitaito. Lopputulos on niin hieno, että joudun muistuttamaan itseäni: kummituksia ei ole.

Oikeastaan on aika hyvä homma, että King on päättänyt kirjoittaa näistä epätodennäköisemmistä ongelmista - aaveista ja zombeista ja telekineetikoista - sillä yhtä vetävä tarina jostain arkisemmasta painajaisesta - masennuksesta, syömishäiriöstä, ihmissuhdeongelmista - varmaan oikeasti veisi yöunet.

Tai ehkä ei. Ehkä Kingin kirjojen juju on juuri siinä, että saamme kuvitella tavallisten jokamiehenongelmien taakse yliluonnollisia peikkoja. Silloin pelon voi ulkoistaa ja luokitella mahdottomaksi. Tsädäm - katharsis.

Päätänpä toiseen sitaattiin, yhdestä todella pelottavasta ongelmasta.

When it comes to your kids, you find yourself making some weird calls from time to time and just hoping they turn out right - calls and kids. Parenting is the greatest of hum-a-few-bars-and-I'll-fake-it skills. (s. 179)

Stephen King (2008). Duma Key. Hodder & Stoughton. 978-0-340-95219-1.

Arvioita:
Morren maailmassa Duma Keyn suomennos arvioitiin perushyväksi kingiksi
Irja Kirjavinkeistä pitää yhtenä tekijänsä parhaista.

Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore

Tämä hassu pieni kirja päätyi luettavakseni joltakin lentokentältä. Tiedättehän millaisia kirjat ovat: kun ne on kerran ostettu, ne lähtevät helposti kiertelemään lähiympäristöstä. Tämän osti ystäväni matkalla jostain jonnekin ja tarjosi lainaksi epiteetillä "vähän kummallinen se on".

Kirja, jonka nimessä on kirjakauppa, on luonnollisesti vastustamaton. Miljööt ovat tärkeitä...

[--] I craned my neck back (why do bookstores always make you do uncomfortable things with your neck?) and the shelves faded smoothly into the shadows in a way that suggested they might just go on for ever.  

The shelves were packed close together, and it felt like I was standing at the border of a forest - not a friendly California forest, either, but an old Transylvanian forest, a forest full of wolves and witches and dagger-wielding bandits all waiting just beyond moonlight's reach. There were ladders that clung to the shelves and rolled side to side. Usually those seem charming, but here, stretching up into the gloom, they were ominous. (s. 8)

Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore alkaakin aika kiinnostavasti. Työtön Clay päätyy hoitamaan yövuoroa kummallisessa kirjakaupassa. Suurin osa asiakkaista ei osta mitään, lainaa vain kummallisia koodikirjoja. Vähitellen Clay turhautuu ja alkaa ajankulukseen selvittää työpaikkansa mysteeriä. Avukseen hän rekrytoi myös sievän tytön, joka on töissä Googlella. Kuvio alkaa olla selvä: tässä on kyseessä vanha kunnon quest modernissa kaavussa. Velhon magiaa ovat nyt algoritmit ja Soturin voimaa edustaa miljonäärin luottokortti.

Penumbra's on kevyt ja helppolukuinen ja jotenkin kalifornialainen. Ja tyydyttävän viihdyttävä; sivujen kääntäminen ei tuottanut pienintäkään tuskaa. Mutta kieltämättä se on myös vähän kummallinen. Luokittaisin tämän alustavasti lahkoon Dungeons & Dragons -nörttien viihderomaanit. Henkilökuvaus on heppoista ja tapahtumien logiikasta aavistaa, että juonta ohjaa noppa... mutta silti väkisinkin tykkäsin tästä.

Ensinnäkin, kuvaus Googlesta oli hihityttävä ja hermostuttava. Toiseksi, tässä kirjassa on nainen, jolla on vain yhdenlaisia t-paitoja. Kolmanneksi, rakastin sitä miten tässä kirjakauppa on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Koska lukija ei voi odottaa aamuun.

Robin Sloan (2012). Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore. Atlantic Books. 9781782392330.

Arvioita:
Roxanne Gay The New York Timesista kuvaa juonta vahvaksi
Marianne Levine The Independentistä sanoo "it's all very hipster" mutta arvelee kirjan jäävän mieleen.