lauantai 7. heinäkuuta 2012

Valikoima runoja: Eila Kivikk'aho

Aurinkolasit kuvausrekvisiittaa...
Tämä piskuinen kirja, Eila Kivikk'ahon Valikoima runoja, on peräisin äidiltäni: olen perinyt hänen leukansa ja noin metrin runoja, joita en ole hennonut antaa pois. Välillä käy mielessä, että runokirjat ansaitsisivat enemmän ja parempaa huomiota kuin täällä saavat. Toisen blogivuoden yhdeksi johtolangaksi otinkin runouden; katsotaan josko viisastun tai luovutan.

Ei uskoisi, että luin näin pientä kirjaa lähes kuukauden. Syynä voi olla uusi tekniikkani. Koitin nimittäin Kivikk'ahon kanssa lukea runoja illalla sängyssä ennen nukahtamista. Ajattelin että ehkä siinä hämärän rajamailla olisi se sopivan hiljainen, levollinen paikka runoille. (Heh, proosaa en osaakaan nukkumaan mennessäni lukea; jos tarina on edes kohtalainen, en malta lopettaa ollenkaan.) Rauhallisten unien suhteen systeemi toimikin oikein hyvin. Kolmesta kuuteen runoa on sopiva annos. Illan viimeiseksi ajatukseksi sopii hienosti vaikkapa tämä:
[--] 
Suloista joskus näin olla sokea,
hämärän hiusten hyväily kokea,
kuunnella yöllistä, hiljaista jokea,
tuntea turvallisemmin kuin näkevä :
maa on varma  ja väkevä.
(ote, Ylistyslaulu yksinäisyydelle, s. 43)
Iltaisin tuli siis luettua tämä kokoelma... mutta en ole varma toimisiko systeemi minkä vain runouden kanssa. Södergranissa - ja miksei Meriluodon Lasimaalauksessakin - on nimittäin minusta enemmän energiaa ja tulta kuin näissä Kivikk'ahon runoissa. Nyt en osaa ollenkaan sanoa, onko temperamenttiero teksteissä vai lukijan asennossa. Myös bloggaamisen kannalta petikokeiluni oli onneton. Makuuasennon sivuvaikutus näyttäisi olevan muistiinpanopuutos tai peräti -kato. Harmillista. Saan oikein koota itseni, että löydän jotain järkevää tai edes järjetöntä sanottavaa.

Toisaalta, jonkinasteinen hämminki on paikallaankin. Koska tämä tosiaan on valikoima eikä kokoelma, runojen teemoissa ja tyyleissä vaihtelua, verrattuna Södergranin Koottuihin etenkin tyylillistä vaihtelua on oikeastaan selvästi enemmän. Osa näistä Kivikk'ahon runoista on hyvin lyhyitä ja lähes toteavia,  osa liukuu seitsemäänkin säkeistöön. Välillä mennään jämptillä riimillä, välillä astellaan aavistuksen vapaammin. Lemppareikseni nousivat Nyrpeä päivä  (kokoelmasta Sinikallio, 1942), Muisto (Niiltyltä pois, 1951) ja Et tiedä (Venelaulu, 1952). Tuo viimeinen voisi olla vaikka teemani näille runojutuille:
Et tiedä, mitä runo on,
ja katso kuitenkin
se kietoo sinun kätesi
kuin murhe muratin.
Se lailla unen uupuneen
puoleesi painaa pään,
ja sinä saat sen hyväillen
vain hiljaa itkemään.
(s. 75)
Luulen, että Kivikk'aho tarkoitti tuon kirjoittajan näkökulmasta, mutta taitaa sopia joihinkin lukijoihinkin.

Valittelin kesäkuun blogikoosteessa, että sanat pakenevat kun yritän kirjoittaa runoista, ja hdcanis lohdutti, että joskus riittää, kun saa vähän mietteiden alkua esiin. Toivotaan niin. Edellisiltä bloggaa-nyt-vihdoin-jo-siitä-Kivikk'ahosta -yrityksiltäni on näet jäänyt tusinan delotoinnin viimeisenä eloonjääneenä seuraava hyödyllinen rivi:

Rakkaus, aikuisuus vs. lapsuus, kaiho ja kaipuu (Karjala), opettavaisuus

Jos tuota nyt yritän alkuun purkaa. Rakkaudesta Kivikk'aho kirjoittaa minusta kiinnostavan etäisesti. Jos näissä runoissa on intohimoa, se on aika kätkettyä. Rakkaus näyttäytyy enemmän seepiansävyisenä ja sielukkaana kuin kupeiden kuumana poltteena. Kävi mielessäni häijy ajatus, että näin rakastetaan kirjeystävää. Käsi koskee välillä olkaa, mutta runon kertoja vain ajattelee kättä ja väistää kosketusta. Eikä ääneen ano. Mutta otetaanpa palanen:
[--]
Tempaa mukaasi minut,
niin minä tempaan sinut,
sillä vasta myrskyn jälkeen hiljaisuus on
hiljainen.
(ote, Tahdon, s. 78*)
Miksi hiljainen hiljaisuus on hienompaa kuin myrsky? Äh, en ymmärrä. Mutta mitä hittoja, olkoon, päätin jo kertaalleen, etten aio yrittää "ymmärtää" runoja vaan mieluummin vain maistelen ja haistelen niiden tuottamia tuntemuksia. Minusta Kivikk'ahon kuvaama rakkaus on laiha ja kalvakas otus.

Aikuisuuteen/lapsuuteen kiinnitin huomiota siksi, että eri runoista sai erilaisia näkökulmia ikäkausiin. Vauvan aistirikas viattomuus ja avoimuus runossa Lapsen käsi on lutuisen suloista:
Käsi hento. Sormet aivan pienet.
Miten somana se haparoi.
Käsi pieni, sirkkalehti lienet,
joka saada vain, ei ottaa voi, 
joka tavoittaa vain valonsäteen,
lämmön laineen, vienon hellyyden.
[--] (ote, s. 25)
Toisaalla lyhyessä runossa Laskua todetaan, että
[v]asta myöhemmin
köyhtyy elo, polkeutuu
rientäessä vuosien.
(ote, s. 54)
ja vielä toisaalla, että kaikki meissä on eilisestä (Hyttysen pisto, s. 62). Ja jossain runossa (missä niistä, se jää nyt arvoitukseksi, koska en selailemalla löydä oikeaa kohtaa) taas katsottiin nuoruutta ikään kuin säälitellen sen haavoittuvuutta.

Ei näistä nyt oikein perusteluiksi ole, mutta sellainen mielikuva jäi, että aikuistumiseen ja ns. kypsymiseen liittyviä kysymyksiä on punnittu enemmän kuin olisin odottanut.

Karjalan kaipuusta - huomasin jälkeenpäin netistä, että Kivikk'aho on oikein tunnettu Karjalaa haikeudella muistelevista säkeistä. Mutta ei se mitään. Tollompikin runontavaaja olisi sen huomannut tästä:
[--]
Vaivu uneen, niin et muista
saman tuoksun huokuvan
tuhansista tuomipuista
rantamilla Laatokan, 
etkä muista kuvastuvan
vielä kuulaampana kuun
hopeaisen pelikuvan
kotilahteen kaivattuun.
(ote, Nocturno, s. 22)
Heh, Laatokka oli siis se johtolankani. Eipä silti, melkein yhtä selvästi kohtalon karkea kouraisu tuntuu runossa Kansanlaulun tapaan. Tulkitsin tässä muisteltavan nuoruutta Karjalassa... ja kai tuossa jokin psalmiviitekin piileksii, sillä eikös ihminen ole kuin ruoho?
[--]
Kova viikate päivät ne niitti
ja heinät vei,
ja se onneaan kiitti,
ken itsekin murtunut ei,
timotei,
sinä keinuva heinä.
(ote, s. 72)
Opettavaisuus on vielä kärsineestä juttuluonnoksestani jäljellä. Sanottakoon suoraan, en oikein onnistunut lämpenemään näille runoille. Kivikk'ahon teksteissä on kauneutta ja kurinalaisuutta. Ne ovat trimmattuja ja hyvin, hyvin taidokkaita. Monet sanakuvat ovat, oikein tuoretta ilmausta käyttääkseni, ihania. Kosteahuulinen usva, kärhen-arat tunteet... Runon rytmi ja poljento, kaikki on moitteetonta.

Silti minulle jäi enimmäkseen ulkopuolinen olo, tai suorastaan sellainen istun-pulpetissa-ja-opettaja-puhuu -olo. Moni runo tuntui päättyvän opettavaisesti kuin perinteiset sadut. Viimeisessä säkeessä tulee ylläri, josta sitten voi ottaa opikseen tai saada oivalluksen. Tai sitten runo on suoraan opetus. En malta olla ottamatta taas yhtä lainausta... Lordi Peter Wimsey'ä mukaellen, ahkerasti siteeraamalla voi kätkeä ajattelunsa puutteita.**
Pelkkää kauneuttako kulutat?
Aarteeseenko kaivat asuntosi
niinkuin ruoste
ja syöt sen rikki?
(Välihuuto, s. 55)
Sitaattikirmailuni lähenee loppuaan. Lohduksi niille, joiden mielestä olen törkeästi pahoinpidellyt ja väärinkäsitellyt yhtä suurista suomalaisista lyyrikoista, vielä tämä:
Hyvä Jumala, miten he erehtyvät!
Ketkä erehtyvät? Ketkä eivät!
Joka opissa harha kalskahtaa.
Kiven kätkevät kaikki leivät.
Kiven suuren vain helpommin esille saa,
ja niellä voi pienemmät.
(Arvostelu, s. 13)
Kaikkiaan tämä oli, noh, opettavainen kokemus, sekä Valikoiman lukeminen että tämän jutun kirjoittaminen väkisin runnomalla. Huomasin viimeistään Kivikk'ahon myötä, että perinteinen, mitallinen ja kurinalainen runo tavoittaa minut keskimäärin huonosti. Ehkä kannattaa siis suosiolla siirtyä vähän vapaampiin muotoihin ja lopettaa tämä riimienraasto ainakin toistaiseksi. Saarikoskeako sitten? Tai tuoreempaa Meriluotoa? Tai jotain ihan uutta. Pitää miettiä.

Huomaan myös, että näemmä saan tikusta asiaa kun vain pakotan itseni töihin... ja se kannattaa. Opin nyt, kun vihdoin ja viimein sain tämän tekstini tehtyä, että yritän selvästikin lukea runokirjoja kuin ne olisivat romaaneja tai vähintään novellikokoelmia. Edes lukemisen pätkiminen pienehköihin haukkapaloihin iltatuimaan ei ole vaikuttanut asiaan; etsin näemmä sitkeästi yleistä sanomaa tai tarinaa. Ensi kerralla kokeilen jotain muuta. Luen kokoelman ja päätän jo etukäteen, että kirjoitan vain yhdestä runosta. Jospa se vapauttaisi minut kokemaan runot toisin, tapaamaan ne yksi kerrallaan.

Korjaus: teen tuon sitten kun nyt kesken oleva runokokoelma on luettu. Nyt on nimittäin meneillään - ja kahdella kielellä - Spoon River antologia, jonka Salla haastoi minut lukemaan. Kas siinä runokokoelma: tavallaan tarina ja taatusti kokonaisuus.


Eila Kivikk'aho (1958). Valikoima runoja. WSOY. Suomalainen Parnasso -sarja.



*asettelut ovat miten sattuu - blogger-ongelma.
** "A facility for quotation covers the absence of original thought". Gaudy night, Dorothy L. Sayers.

19 kommenttia:

  1. Lordi Peter mainittu! :D

    Minä olen hirveän nirso runojen lukija siinä mielessä, että vaikka rakastan runoja, en viitsi lukea muita kuin sellaisia runoilijoita, jotka todella tempaavat mukaansa. Romaanin voi aina lukea loppuun asti ihan vain saadakseen tietää että "mitä tapahtuu", mutta jos runojen kieli ei iske, en rupea väkisin lukemaan koko kokoelmaa läpi.

    Eli nostan kyllä hattua tälle runoprojektillesi, ja minusta olet oikeasti hyvin löytänyt tästäkin sanottavaa.

    Niin, ja mitallinen runous. Se on minullekin usein vaikeaa. Ja siinä korostuu se, että jos en pääse muuten tekstiin mukaan, luen sitä ihan vain riimittelynä - mikä on rasittavaa. Suosittelen siis kokeilemaan vapaampaa runomittaa. Saarikoski on omia suosikkejani, mutta hänelläkin on helpompia ja vaikeampia kokoelmia. Ehdottomasti kuitenkin kannattaa tutustua.

    Mutta kokeilepa Szymborskaa. Itse ihastuin, koska runot ovat helppolukuisia mutta täynnä asiaa. Niin, ja lue se Vuosisadan rakkaustarina: sama juttu sen kanssa kuin Szymborskalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wimsey on kuolettavan nokkela - luen niitä kirjoja ihan "for the pleasure of hearing him babble", vähän mukaillen. :-)

      Olet oikeassa tuon riimittelyn suhteen; se jotenkin vie huomion siltä mikä runon fiilis on. Saa oikein ponnistella, että näkisi runon sanoman noiden riimien läpi.

      Vuosisadan rakkaustarina on ehdottomasti lukulistalla! Pitää katsoa onko meidän kirjastossa Szymborskaa.

      Poista
  2. Hyvä postaus.

    Minulla on teos Uuden runon kauneimmat 1, ja siinä on Eila Kivikk'aho ensimmäisenä, ja minusta runot ovat hyviä, vaikka eivät ole mitallisia, kuten eivät oikeastaan mitkään siinä olevat ei edes Kirsi Kunnas, siksi se lienee Uuden runon kokoelma.

    Luin viikolla Edith Södergranin runoja (Kootut runot) suomeksi ja sitten ruotsiksi esikoiskokoelman runot, hän ei käytä juurikaan mittaa eikä loppusointua, mutta alkupään runoissa niitä kuitenkin ajoittain on ainakin ruotsiksi.

    Mitallisella runolla on puolensa, mutta suomeksi riimiparit ovat rajalliset. Ei-mitallisen runon ongelmaksi luultavasti muodostuu ainakin se, että mikä on sitten se juju, joka erottaa sen "proosasta" tai muusta tajunnanvirrasta, Eilalla se ei ole ongelma.

    Runossa pitää olla asennetta, kuten biisien sanoissakin. Arttu Wiskarin monissa biiseissä arvaa seuraavan riimiparin, mutta silti jätkällä on asennetta, samoin kuin vanhemmilla naisrunoilijoilla (osa edesmenneitä), mutta esim. Meriluoto ja Mirkka Rekola vielä veikuttavat, mutta jotka "rikkoivat" loppusoinnun, jonka nimeen V.A Koskenniemi esim. hehkuttaa.

    Itse olen välimaastossa, minusta runo ratkaisee, ei muoto :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, tuo on hyvin sanottu; runossa pitää olla asennetta... ja olet varmaan oikeassa, ei kannattaisi kategorisoida muodon perusteella. Täytyy myös todeta, että tämä valikoima ei ehkä ollut edustava otos Kivikk'ahon runoudesta. Tiedä häntä kuinka konservatiivisia ovat "Suomen Parnasso" -sarjan toimittajat olleet. :-)

      Poista
  3. En ole tutustunut juuri Eilan tuotantoon, mutta ensimmäinen ote

    Suloista joskus näin olla sokea,
    hämärän hiusten hyväily kokea,
    kuunnella yöllistä, hiljaista jokea,
    tuntea turvallisemmin kuin näkevä :
    maa on varma ja väkevä.

    Sisältää perinteiset loppusoinnut sokea, kokea, jokea sekä näkevä että väkevä.
    Itse en keksi ensimmäiseen muuta vaihtoehtorimmausta kuin hokea, luultavsti runon saisi muutettua mitattomaksi, tämä yritelmä muuttaa luonnetta ja huonontuu, mutta Eilan taidoin se onnistuisi paremmin

    Suloista joskus näin vain olla,
    näkemättä ja hämärän hyväily kokea,

    kuunnella yöllistä, hiljaisuutta,
    maa on varma ja väkevä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poistit kuitenkin sen sokea-näkevä-rinnastuksen, mikä minusta on tuossa se juju...

      Mitattomuuteen Eila siirtyi myöhemmissä runoissaan, alkupään tuotanto näkyy olevan järjestään tuollaista mitallista jossa on riimit kohdallaan mutta joskus bloggaamassani Niityltä pois -kirjassa on jo aika vapaa mitta.

      Poista
    2. Ehkä olisi tosiaan pitänyt lukea se runo kunnolla :)

      Mutta pointti oli se, että uskon huippurunoilijoilla olevan kykyä kirjoittaa loppusoinnullista tai soinnutonta, molempia.

      Ja onhan niitä "soinullisia" enemmän esim. nokea, ja osin myös kopea ...

      Poista
    3. Joken pointti on hyvä, mutta peesaan hdcanista - taisi se sokea olla se pointti :-) Kai.

      Poista
  4. Tämä on varmana niitä makuasioita, minä viehätyin kovasti Kivikk'ahosta ja osittain noista samoista syistä mitkä sinuun eivät niin toimineet, eli mitallisuudesta ja siitä hillitystä viileydestä. Koska sitähän tämä on, rakkaudestakin puhutaan enemmän kaihon käsittein kuin intohimona...
    Mutta Nocturno on vain niin hieno.

    Opettavaisuus, no, ehkä. Täytyy sanoa että en juuri kiinnittänyt huomiota kun niitä pahempiakin on tullut luettua. Ehkä ne nousevat ärsyttävämmiksi silloin kun runo ei esitystavaltaan miellytä ja toisaalta joskus didaktisuus on minusta myös viehättävää, parempi puhua jostain kuin ei mistään...

    Ja samikset, itsekin olen nyt alkanut lueskella Spoon Riveriä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nocturno on hieno... ymmärrän mitä ajat takaa, ja senkin että hillityllä viileydellä on charminsa. Minuun se on tehonnut jossain proosassa, mutta ilmeiseti ei - ainakaan tämän kesän tunnelmissa - toiminut runoissa.

      Heh, mahtavaa että sinullakin on Spoon River menossa! Toivottavasti tulee myös blogiin. :-)

      Poista
    2. Edith Södergranin erään runon nimi on muuten NocturnE

      Poista
    3. "varjoja kaatuu poikki tien / rantapensaiden itku on vaimeaa / mustat jätit vartioivat vetten hopeaa /

      Niinpäs onkin.

      Poista
  5. Booksy, 'ahkerasti siteeraamalla voi kätkeä...': Sai minut nauramaan! Sitä teen nimenomaan runojen, noiden sydäntäni lähinnä olevien kanssa. Mitä niitä puhki analysoimaan, antaa runon soida, jos se soi.

    En ole Kivikk'ahoa lukenut, mutta runon 'Et tiedä, mitä runo on' kohdalla hän muistutti hieman Rilkeä, sitten taas ei.

    Yksi kiihkeä runoilija sinulle vielä: Katri Vala. Minulla odottaa suuren runoilijan teos, jota ilmiselvästi yhtä paljon pelkään kuin himoitsen, mutta kun siitä pitäisi kertoa muille jotakin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tuo Vala on ollutkin epämääräisesti listalla... olen asunut Katri Valan puiston reunalla, joten on vähän noloa, ettei hänen tuotantonsa ole tutumpi; luin viime lokakuussa Raili Mikkasen hänen nuoruuttaan käsittelevän romaanin, ja siinä oli pieniä näytteitä. Outoa kyllä, Mikkasen lukeminen jotenkin siirsi Valan itsensä vähän sivuhyllylle. No, ehkä sen aika vielä tulee. :-)

      Poista
  6. Sopisiko runojenlukuprojektiin myös runohaaste? Kurkkaa blogiini :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, ilman muuta - kunhan ei heti tarvitse vastata. Pitää oikeasti miettiä. Tai jos miettimättä vastaisin, on vain yksi rakkausrunonpalanen, jonka osaan ulkoa. Mutta enpäs tiedä onko silti suosikkini, tarttuva vain.

      Tutkiskelen sydäntäni (ja runomuistojani) ja palaan asiaan!

      Poista
  7. Hienoa, että olet tarttunut runoihin. Niiden vähyyttä olen pohtinut itsekin ja ajatuksena on ollut perehtyä johonkin. Modernimpaa vapaata mittaa halutessaan voisi kokeilla vaikka Jyrki Pellistä. Hänen teoksensa odottaa minulla hyllyssä, saisikohan vaikka sitä joskus kirjoitettua...

    Noista siteerauksista "timotei sinä keinuva heinä" tuntuu tosi tutulta ja googletuksen perusteella Aulis Sallinen olisi sen säveltänyt. Runoilijaa kehutaan laululyriikan taitajaksi. Laulullisuus on asia mistä pidän joissakin loppusoinnullisissa. Loppusoinnuthan voi tehdä joko taitavasti tai vähemmän taitavasti. Ennalta-arvattavuuksia rikkovat loppusoinnut ovat kyllä hyviä. Toisaalta kun niihin kiinnittää huomiota, voi tosiaan runon sanoma jäädä kielen tarkastelun taakse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjanainen, en tiennytkään tuota timoteistä, mutta sopii sinänsä hyvin runon ideaan... ei valitettavasti löytynyt musiikkia netistä, olisin heti kuunnellut. Olet ihan oikeassa tuossa, näissä loppusoinnullisissa runoissa on jotain laulattavaa. Ongelma vain on, että olen äärimmäisen epämusikaalinen, ja päädyyn mielessäni rallattamaan kaikkea osapuilleen marssin tai tanhun tyyliin... Silloin juuri alkavat riimit painottua liikaa.

      Yhdeksänkymmenen asteen käännös riimiasiasta: ostin juuri Suvi Aholan runokokoelman Jos jättäisit minut enkä malttanut olla vähän aloittelematta sitä. Alkumaku ainakin on hyvä! :-)

      Poista
  8. Aplodeja! Niin vain otit itseäsi niskasta kiinni ja avasit sanaisen arkkusi, ja hienosti avasitkin :)

    Minua runot pakoilevat, tai siis ehkä minä pakoilen niitä?

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.