Valikoima runoja: Eila Kivikk'aho

Aurinkolasit kuvausrekvisiittaa...

Tämä piskuinen kirja, Eila Kivikk'ahon Valikoima runoja, on peräisin äidiltäni: olen perinyt hänen leukansa ja noin metrin runoja, joita en ole hennonut antaa pois. Välillä käy mielessä, että runokirjat ansaitsisivat enemmän ja parempaa huomiota kuin täällä saavat. Toisen blogivuoden yhdeksi johtolangaksi otinkin runouden; katsotaan josko viisastun tai luovutan.

Ei uskoisi, että luin näin pientä kirjaa lähes kuukauden. Syynä voi olla uusi tekniikkani. Koitin nimittäin Kivikk'ahon kanssa lukea runoja illalla sängyssä ennen nukahtamista. Ajattelin että ehkä siinä hämärän rajamailla olisi se sopivan hiljainen, levollinen paikka runoille. (Heh, proosaa en osaakaan nukkumaan mennessäni lukea; jos tarina on edes kohtalainen, en malta lopettaa ollenkaan.) Rauhallisten unien suhteen systeemi toimikin oikein hyvin. Kolmesta kuuteen runoa on sopiva annos. Illan viimeiseksi ajatukseksi sopii hienosti vaikkapa tämä:

[--] 

Suloista joskus näin olla sokea,
hämärän hiusten hyväily kokea,
kuunnella yöllistä, hiljaista jokea,
tuntea turvallisemmin kuin näkevä :
maa on varma  ja väkevä.
(ote, Ylistyslaulu yksinäisyydelle, s. 43)

Iltaisin tuli siis luettua tämä kokoelma... mutta en ole varma toimisiko systeemi minkä vain runouden kanssa. Södergranissa - ja miksei Meriluodon Lasimaalauksessakin - on nimittäin minusta enemmän energiaa ja tulta kuin näissä Kivikk'ahon runoissa. Nyt en osaa ollenkaan sanoa, onko temperamenttiero teksteissä vai lukijan asennossa. Myös bloggaamisen kannalta petikokeiluni oli onneton. Makuuasennon sivuvaikutus näyttäisi olevan muistiinpanopuutos tai peräti -kato. Harmillista. Saan oikein koota itseni, että löydän jotain järkevää tai edes järjetöntä sanottavaa.

Toisaalta, jonkinasteinen hämminki on paikallaankin. Koska tämä tosiaan on valikoima eikä kokoelma, runojen teemoissa ja tyyleissä vaihtelua, verrattuna Södergranin Koottuihin etenkin tyylillistä vaihtelua on oikeastaan selvästi enemmän. Osa näistä Kivikk'ahon runoista on hyvin lyhyitä ja lähes toteavia,  osa liukuu seitsemäänkin säkeistöön. Välillä mennään jämptillä riimillä, välillä astellaan aavistuksen vapaammin. Lemppareikseni nousivat Nyrpeä päivä  (kokoelmasta Sinikallio, 1942), Muisto (Niiltyltä pois, 1951) ja Et tiedä (Venelaulu, 1952). Tuo viimeinen voisi olla vaikka teemani näille runojutuille:

Et tiedä, mitä runo on,
ja katso kuitenkin
se kietoo sinun kätesi
kuin murhe muratin.
Se lailla unen uupuneen
puoleesi painaa pään,
ja sinä saat sen hyväillen
vain hiljaa itkemään.
(s. 75)

Luulen, että Kivikk'aho tarkoitti tuon kirjoittajan näkökulmasta, mutta taitaa sopia joihinkin lukijoihinkin.

Valittelin kesäkuun blogikoosteessa, että sanat pakenevat kun yritän kirjoittaa runoista, ja hdcanis lohdutti, että joskus riittää, kun saa vähän mietteiden alkua esiin. Toivotaan niin. Edellisiltä bloggaa-nyt-vihdoin-jo-siitä-Kivikk'ahosta -yrityksiltäni on näet jäänyt tusinan delotoinnin viimeisenä eloonjääneenä seuraava hyödyllinen rivi:

Rakkaus, aikuisuus vs. lapsuus, kaiho ja kaipuu (Karjala), opettavaisuus

Jos tuota nyt yritän alkuun purkaa. Rakkaudesta Kivikk'aho kirjoittaa minusta kiinnostavan etäisesti. Jos näissä runoissa on intohimoa, se on aika kätkettyä. Rakkaus näyttäytyy enemmän seepiansävyisenä ja sielukkaana kuin kupeiden kuumana poltteena. Kävi mielessäni häijy ajatus, että näin rakastetaan kirjeystävää. Käsi koskee välillä olkaa, mutta runon kertoja vain ajattelee kättä ja väistää kosketusta. Eikä ääneen ano. Mutta otetaanpa palanen:

[--]
Tempaa mukaasi minut,
niin minä tempaan sinut,
sillä vasta myrskyn jälkeen hiljaisuus on
hiljainen.
(ote, Tahdon, s. 78*)

Miksi hiljainen hiljaisuus on hienompaa kuin myrsky? Äh, en ymmärrä. Mutta mitä hittoja, olkoon, päätin jo kertaalleen, etten aio yrittää "ymmärtää" runoja vaan mieluummin vain maistelen ja haistelen niiden tuottamia tuntemuksia. Minusta Kivikk'ahon kuvaama rakkaus on laiha ja kalvakas otus.

Aikuisuuteen/lapsuuteen kiinnitin huomiota siksi, että eri runoista sai erilaisia näkökulmia ikäkausiin. Vauvan aistirikas viattomuus ja avoimuus runossa Lapsen käsi on lutuisen suloista:

Käsi hento. Sormet aivan pienet.
Miten somana se haparoi.
Käsi pieni, sirkkalehti lienet,
joka saada vain, ei ottaa voi, 

joka tavoittaa vain valonsäteen,
lämmön laineen, vienon hellyyden.
[--] (ote, s. 25)

Toisaalla lyhyessä runossa Laskua todetaan, että

[v]asta myöhemmin
köyhtyy elo, polkeutuu
rientäessä vuosien.
(ote, s. 54)

ja vielä toisaalla, että kaikki meissä on eilisestä (Hyttysen pisto, s. 62). Ja jossain runossa (missä niistä, se jää nyt arvoitukseksi, koska en selailemalla löydä oikeaa kohtaa) taas katsottiin nuoruutta ikään kuin säälitellen sen haavoittuvuutta.

Ei näistä nyt oikein perusteluiksi ole, mutta sellainen mielikuva jäi, että aikuistumiseen ja ns. kypsymiseen liittyviä kysymyksiä on punnittu enemmän kuin olisin odottanut.

Karjalan kaipuusta - huomasin jälkeenpäin netistä, että Kivikk'aho on oikein tunnettu Karjalaa haikeudella muistelevista säkeistä. Mutta ei se mitään. Tollompikin runontavaaja olisi sen huomannut tästä:

[--]
Vaivu uneen, niin et muista
saman tuoksun huokuvan
tuhansista tuomipuista
rantamilla Laatokan, 

etkä muista kuvastuvan
vielä kuulaampana kuun
hopeaisen pelikuvan
kotilahteen kaivattuun.
(ote, Nocturno, s. 22)

Heh, Laatokka oli siis se johtolankani. Eipä silti, melkein yhtä selvästi kohtalon karkea kouraisu tuntuu runossa Kansanlaulun tapaan. Tulkitsin tässä muisteltavan nuoruutta Karjalassa... ja kai tuossa jokin psalmiviitekin piileksii, sillä eikös ihminen ole kuin ruoho?

[--]
Kova viikate päivät ne niitti
ja heinät vei,
ja se onneaan kiitti,
ken itsekin murtunut ei,
timotei,
sinä keinuva heinä.
(ote, s. 72)

Opettavaisuus on vielä kärsineestä juttuluonnoksestani jäljellä. Sanottakoon suoraan, en oikein onnistunut lämpenemään näille runoille. Kivikk'ahon teksteissä on kauneutta ja kurinalaisuutta. Ne ovat trimmattuja ja hyvin, hyvin taidokkaita. Monet sanakuvat ovat, oikein tuoretta ilmausta käyttääkseni, ihania. Kosteahuulinen usva, kärhen-arat tunteet... Runon rytmi ja poljento, kaikki on moitteetonta.

Silti minulle jäi enimmäkseen ulkopuolinen olo, tai suorastaan sellainen istun-pulpetissa-ja-opettaja-puhuu -olo. Moni runo tuntui päättyvän opettavaisesti kuin perinteiset sadut. Viimeisessä säkeessä tulee ylläri, josta sitten voi ottaa opikseen tai saada oivalluksen. Tai sitten runo on suoraan opetus. En malta olla ottamatta taas yhtä lainausta... Lordi Peter Wimsey'ä mukaellen, ahkerasti siteeraamalla voi kätkeä ajattelunsa puutteita.**

Pelkkää kauneuttako kulutat?
Aarteeseenko kaivat asuntosi
niinkuin ruoste
ja syöt sen rikki?
(Välihuuto, s. 55)

Sitaattikirmailuni lähenee loppuaan. Lohduksi niille, joiden mielestä olen törkeästi pahoinpidellyt ja väärinkäsitellyt yhtä suurista suomalaisista lyyrikoista, vielä tämä:

Hyvä Jumala, miten he erehtyvät!
Ketkä erehtyvät? Ketkä eivät!
Joka opissa harha kalskahtaa.
Kiven kätkevät kaikki leivät.
Kiven suuren vain helpommin esille saa,
ja niellä voi pienemmät.
(Arvostelu, s. 13)

Kaikkiaan tämä oli, noh, opettavainen kokemus, sekä Valikoiman lukeminen että tämän jutun kirjoittaminen väkisin runnomalla. Huomasin viimeistään Kivikk'ahon myötä, että perinteinen, mitallinen ja kurinalainen runo tavoittaa minut keskimäärin huonosti. Ehkä kannattaa siis suosiolla siirtyä vähän vapaampiin muotoihin ja lopettaa tämä riimienraasto ainakin toistaiseksi. Saarikoskeako sitten? Tai tuoreempaa Meriluotoa? Tai jotain ihan uutta. Pitää miettiä.

Huomaan myös, että näemmä saan tikusta asiaa kun vain pakotan itseni töihin... ja se kannattaa. Opin nyt, kun vihdoin ja viimein sain tämän tekstini tehtyä, että yritän selvästikin lukea runokirjoja kuin ne olisivat romaaneja tai vähintään novellikokoelmia. Edes lukemisen pätkiminen pienehköihin haukkapaloihin iltatuimaan ei ole vaikuttanut asiaan; etsin näemmä sitkeästi yleistä sanomaa tai tarinaa. Ensi kerralla kokeilen jotain muuta. Luen kokoelman ja päätän jo etukäteen, että kirjoitan vain yhdestä runosta. Jospa se vapauttaisi minut kokemaan runot toisin, tapaamaan ne yksi kerrallaan.

Korjaus: teen tuon sitten kun nyt kesken oleva runokokoelma on luettu. Nyt on nimittäin meneillään - ja kahdella kielellä - Spoon River antologia, jonka Salla haastoi minut lukemaan. Kas siinä runokokoelma: tavallaan tarina ja taatusti kokonaisuus.

Eila Kivikk'aho (1958). Valikoima runoja. WSOY. Suomalainen Parnasso -sarja.

*asettelut ovat miten sattuu - blogger-ongelma.
** "A facility for quotation covers the absence of original thought". Gaudy night, Dorothy L. Sayers.