Antti Tuuri: Ikitie

Kuva/kannen kuva: Otava/Hannu Taina

Tuuriputki jatkuu. Itsenäisyyspäivään sopii hienosti Suomen historiaan uppoava romaani. Ikitie kertoo 30-luvusta. Suomea uhkasi silloin kahden lajin totalitarismi. Idässä Stalinin Neuvostoliitto jo katsoo länteen sillä silmällä; täällä lakeuksilla taas kasvatetaan ikiomaa kansallista fasismia. Kun demokraattisesti valitut valtaelimet eivät riittävän kovin kourin kurita kommunisteja (eli ilmeisesti ketä vain epäilyttävää tyyppiä), ovat isänmaalliset voimat valmiita avustamaan laillista hallitusta.

Ikitie jatkaa Taivaanraapijasta ja Kylmien kyytimiehestä tutun Jussi Ketolan tarinaa. Jussi, joka on Ameriikoissa kuunnellut Matti Kurikan puheita ja Kauhavalla heilunut työväentalon rakennustalkoissa, saa noutajat peräänsä eräänä elokuun yönä. Talollinen mies viedään vaimonsa ja lasten luota. Lapuan Kosolan kautta ajetaan umpiautolla ikitielle ja itärajalle. Eikä takaisin ole ihan heti tulemista.

Tässä romaanissa Ketola on jo ehkä tullut tutuksi, sillä huomasin hämmästyksekseni löytäväni tekstistä huumorin pilkahduksia. Ketola myös tuntui kokevan jotain tunnemyrskyn tapaista, useaankin otteeseen. Toki ne ovat hyvin tuurimaisia tunnemyrskyjä. Tilanteissa, joissa meikäläinen ulvoisi ääneen ja paiskoisi tavaroita, Tuurin sankari toimii näin:

Kävelin kamiinan luo ja painoin selkäni sen lämmintä kylkeä vasten, vedin henkeä niin syvään kuin sain sisään vedetyksi, puhalsin keuhkoni tyhjiksi ja pidätin hengitystä. Olin aivan tyhjä, eikä ilmaa ollut pisaraakaan sisälläni. Yritin olla vetämättä ilmaa keuhkoihini niin pitkään kuin pystyin; tuntui, että voisin olla hengittämättä vaikka lopun ikääni, ja sitten ilmaa oli pakko saada sisään ja palata tähän maailmaan. (s. 185)

Kas siinä hysteerinen kohtaus tuurilaisessa universumissa, tuossa hillittyjen ja hallittujen miesten lakonisessa maailmassa.

Ja nyt spoilerivaroitus sponsoriltamme! Seuraavassa käsittelen kirjan myöhempien osien tapahtumia. Jos haluat säilyttää tietämättömyytesi sivun 87 jälkeisistä juonenkäänteistä täysin neitseellisenä, käännä katseesi häveliäästi toisaalle.

Ikitien myötä tulin taas kerran tietoiseksi tietämättömyydestäni. Ilmeisesti en tiennyt muilutuksistakaan oikeastaan mitään, vaikka olen näissä Lapuan liikkeen kotimaisemissa jo pitkään asustanut ja mielestäni jonkun verran Suomen historiaankin perehtynyt. Hah. No, eivätpä nuo 30-luvun touhut täällä ihan jokapäiväistä kahvikeskusteluainesta ole ja dramaattiset sota-ajat ovat kai vieneet huomioni 30-luvulta. Tiesin toki, että Lapuan liikkeen kannattajilla oli tapana napsia kyytiin ikäviksi katsottuja ihmisiä, hakata ja pelotella ja siirtää sopiviksi katsomiinsa paikkoihin. Ja olen kuullut (leikkimielisesti?) huhuttavan, että joskus muilutuksilla oli muukin tarkoitus kuin poliittisen puhtauden vaaliminen... että esimerkiksi kilpailijalta tai riitakumppanilta saattoi ottaa luulot pois pienellä kuutamoajelulla, vaikkei toinen niin kauhean kommunistinen ollutkaan.

Mutta käsityksissäni muilutuksista oli valtava aukko. Jostain syystä minulla oli sellainen kuva - kenties presidentti Ståhlbergin kyydityksen kaikuna? - että muilutettuja vietiin itärajalle, ei suoranaisesti ajettu rajan yli. Niinpä yllätyin tajutessani, että Ikitie kuvaakin paljolti elämää Neuvosto-Karjalassa. Ei muuten ole kivaa, se elämä, ei varsinkaan epäilyttävälle tyypille, joka on luvatta tullut rajan yli. Onneksi Petroskoista löytyy amerikantuttuja, jotka ovat paenneet 30-luvun lamaa Yhdysvalloista ja tulleet sosialismia rakentamaan.

Tuurin kuvaus Karjalan elämästä on vähäeleisyydessä todella tummanpuhuva. Tuli oikeasti surullinen olo. Suo siellä, vetelä täällä. Yhtäällä sortavat kommunistit, toisaalla äärioikeisto.

Ikitie taitaakin puhua rivien välissä siitä toisesta ikuisesta tiestä: kultaisesta keskitiestä. Vaikka kotipolitiikkamme iänkaikkiset laimeudet välillä ärsyttävät, on kompromissihakuisella vatvomisella hyvätkin puolensa. Ja sananvapaudella.

Suomessa vuosimallia 2012 on mukavampi elää kuin 30-luvun Suomessa, ja todella paljon mukavampi kuin 30-luvun Karjalassa. Toivottavasti huomisen Suomi on yhtä hyvä tai vielä parempi.

Onnellista itsenäisyyspäivää!

Antti Tuuri (2011). Ikitie. Otava.

Arvioita:
Jukka Petäjä Hesarissa
Putte Wilhelmsson Aamulehdessä
Amma Lukuhetkessään