Loppiaisen lukumaraton: keskeneräisten kimppuun!

Kirjavarasto ja Virallinen Valvoja.

Viime heinäkuun lukumaraton jäi mieleen mainiona kokemuksena. Tiesin jo silloin, että tämän teen vielä uudestaan... Joululomalle suunnittelemani lukumaraton jäi kuitenkin pitämättä kaikenlaisen muun puuhailun tähden, mutta otan nyt vahingon takaisin. Seuraavat 24 tuntia koostukoon kirjoista ja vain kirjoista, ehkä pientä nukkumistaukoa lukuunottamatta.

Tämän lukumaratonin teema on puhdistavasti keskeneräiset kirjat. Haluan tehdä tilit selviksi ja putsata pöytääni tuoreen vuoden kunniaksi. Nyt luen ainakin kesken olevat novellikokoelmat  pois alta. Myös kirjaston eräpäivien paine saattaa vaikuttaa valintoihin... ja lähestyvät Blogistanian kisat tietenkin! Onneksi kotona on tyydyttävä pinkka kaikenlaista luettavaa!

Ensimmäisenä lämmittelen Janne Juhani Kuusisen omakustanteella Hauskan miehen kirous. Olen sen  lokakuussa kerjännyt kirjailijalta itseltään ja aloittanut silloin saman tien - mutta jotenkin se jäi  uusien kirjojen vyöryn alle. Olen nyt sivulla 132. Tästä se lähtee, pitäkää peukkuja!

***
13.03

Hauskan miehen kirous luettu loppuun - 78 sivua oli jäljellä, mutta Kuusisen teksti on niin, öh, täyttä, että sitä ei silmäilemällä lueta. Tämä lastukokoelma on hauska, kamala, vaivaannuttava ja ylipäänsä sellainen, etten totta vie ota vastuulleni sen suosittelemista erityisesti kenellekään. Paitsi ehkä Ben & Jerry's jäätelöä intohimoisesti rakastaville, sillä Kirous sisältää aidon ja alkuperäisen reseptin. Olen varma, että Wumon ja Fingerporin ystävät pitävät osasta Kuusisen lastuista... mutta olen myös varma, että jokainen jonkun tarinan kohdalla irvistää inhosta. Edelleen, veikkaan että äänet jakautuisivat varsin yksilöllisesti. Oman tieteellisen insta-analyysini mukaan lastusista 28 % oli äänenhörähtelyä aiheuttavia kunnon iskeleitä, 56 % oli yhdestä kolmeen hyvää oivallusta sisältäviä sytykkeentapaisia ja 10 % oli puhtaita huteja. Ei mene tasan, ei, mutta kun minä olen enemmän tällainen kvalitatiivinen analyytikko, enkä sitä paitsi ymmärtänyt kaikkia juttuja.

Lemppareitani olivat uniinkin tuleva Poodleloppet, jossa on Hugleikur Daggson -tunnelmaa: otetaan ravirata, maantiejyrä ja... mutta ei. Tätä saattaa lukea joku koiranomistaja. Myös Firma, Voitto ja Pattaya osuivat.

Kiinnostuneiden kannattaa varovasti tutustua miehen blogiin täällä.

***
13.45

Heinäkuusta asti kesken ollut Osuuskumman Huomenna tuulet voimistuvat luettu loppuun. Sivumäärästä ei ole tietoa, sillä oma (arvostelu)kappaleeni on sähköinen. Aloitin Tuulet viime heinäkuun lukumaratonilla, ja palasin siihen kerran tässä välilläkin, mutta niin vain oli jäänyt osa novelleista vielä lukematta. Nyt luin Risto Isomäen saatteen sekä novellit Mare Nostrum, Puuton maa ja Luonnon järjestys.

Yritän tässä sisällysluetteloa tuijotellen miettiä, mikä novelleista on eniten mieleeni, mutta ne ovat yhteisestä teemasta huolimatta keskenään niin erilaisia, että valintaa on vaikea tehdä. Jussi Katajalan Mare Nostrum on monella tavoin klassinen tarina, josta pidän väkisinkin. Soikkelin Urho ja kettu on jäänyt aika kirkkaana mieleen. Meresmaan Lintukoto heinäkuulta taitaa silti olla edelleen lempparini; puhdaslinjainen ja tiivis.

Kaikkiaan kokoelma on minusta pätevää työtä. Okei, Osuuskumman toimitustyössä on ehkä pientä arkuutta  ja tekstien viimeistelyn taso vaihtelee. Varmaan kirjoittajakollegoiden on vaikea toistensa tekstejä kovin rankasti sorkkia! Mutta kaikkiaan konsepti on kirkkaasti osoittanut toimivuutensa. Ja raapalepalvelu, jonka taannoin ostin, on osoittautunut juuri minulle passeliksi tavaksi nauttia sopivia annoksia lyhytproosaa.

Seuraavaksi taidan silti käydä käsiksi romaaniin. Kesken olisi kaksi, neljä, mutta yksi on melkeinen tiiliskivi ja toinen englanninkielinen. Hmm. Keitänpä teetä ja päätän sitten.

***
16.01

Lukumaratonin ensimmäinen keskeneräinen romaani (ja tuoreet 246 sivua) luettu! Aloitin Anne Leinosen Viivamaalarin jo kuukausi tai pari sitten. Se ensimmäinen yritys jäi sivulle 22. Alku oli niin hämmentävä, että siirsin kirjan syrjään ja tartuin dekkariin. Nyt mieliala taisi olla sopivampi. Aloitin uudestaan alusta.

Viivamaalari on edelleen hämmentävä... mutta se on myös kiehtova ja kaoottisella tavalla kiinnostava tarina. Päähenkilö elää todellisuudessa, jossa kaikki voi muuttua milloin vain ja selviytymisen elinehto on loputon sopeutuminen. Varsinaisen kertojan lisäksi tarinaan limittyy pätkiä muidenkin ihmisten elämästä. Kaikki liittyy kaikkeen eikä vakaata pintaa ole helppo tavoittaa. Jotain kiinteää jälkeä seuraa silti Ursula, viivamaalari, jonka vetämä valkoinen viiva halkoo aavemaisen kaupungin epävakaata maisemaa; kun kertojalle arvotaan työtehtäväksi käsitetaiteilijana toimiminen, hän liittyy Ursulan seuraan oppiakseen uuden alansa. Matkalla voi tapahtua mitä tahansa ja tapahtuukin.

Loppuratkaisu sitoo - uskomatonta! - langanpäät yhteen. Monisyinen kirja. Ehdottomasti sellainen, joka ansaitsi keskittynyttä ja keskeytyksetöntä lukemista. Tekisi mieli kirjoittaa tästä kunnon juttu, mutta ei auta, seuraava keskeneräinen kutsuu.

***
18.45

Maarit Verrosen novellikokoelma Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä tarttui mukaani kesällä Finnconista. Luin matkalla ensimmäisen pitkän novellin Pala hopeaa. Ja siihen se jäi, kirja hautautui työhuoneen pinoon. Nyt tempaisin reippaasti loput 240 sivua ja ihmettelen itsekin, miksi en voinut lukea näitä mainioita novelleja aikaisemmin. Verronen on huikea sivullisuuden kuvaaja. Hänen henkilönsä ikään kuin katsovat ulkoa omaa elämäänsä. Tai toisten, usein kammottavin seurauksin.

Useimmat näistä tarinoista tuntuvat edelleen järisyttävän tuoreilta, vaikka setti on lähes 20 vuotta vanha. Viimeisen lapsitähden novelleista erityisesti Toinen mahdollisuus ja Tulenkultaiset kipinät tekivät vaikutuksen, samoin kuin kokoelman viimeinen, haikeankarvas Sarajevo, Sarajevo.

(Tässä käy kohta niin, että hyvien novellikokemusta innoittamana perun koko alkuperäisen ajatukseni novellien välttelystä. Krhm. Taitaa olla paras että otan seuraavaksi taas romaanin.)

***

22.02

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa (kiitos kirjasta Ilselän ihanalle Minnalle) oli kesken vain hiukkariikkisen, mutta kaikki lasketaan... Jatkoin sivulta 13, johon asti luin heti paketin joulunapäivänä avattuani.  209 sivua lisää siis. Vauhti ei päätä huimaa, mutta onhan sitä huolehdittava ravinteista (lasagnea) ja nesteytyksestä (punaviiniä) välillä. Punaviini sopikin mainiosti Ehtoolehdon tunnelmaan, sillä palvelutalon hilpeät ysikymppiset ymmärtävät hyvin tämän elähdyttävän aineen hyvää tekevän voiman.

Ihan Sivistyksen turhan painolastin hervottoman hihityttävälle tasolle Ehtoolehto ei yltänyt, mutta kaikkiaan pidin siitä silti. Lindgren rinnastaa hauskasti vanhusten lievistä muistiongelmista johtuvan sekavuuden ja maailmanmenon yleisestä kummallisuudesta johtuvan, noh, normaalin sekavuuden. Esimerkki: kun tarmokas rouvakaksikko Siiri ja Irma käy postissa, he jättivät neljä kirjettä neidille, katselivat hetken ympärilleen ja kinastelivat siitä, oliko tämä posti enää pääposti, oliko mahdollista, että sama arkkitehti oli piirtänyt Postitalon ja uimastadionin, oliko pääposti tehokkaampi posti kuin jokin muu ja tarvittiinko ollenkaan pääpostia ja miksi ihmeessä kukaan siirtäisi pääpostin jonnekin Pasilaan, kunnes he huomasivat, että postissa oli kirjasto, ja menivät sinne lukemaan lehtiä. 

Dekkarijuoni on aika turhanaikainen, mutta tarjoaa kehyksen mukaville tyypeille ja monelle raitiovaunuajelulle ja hautajaiskäynnille. Mitä palvelutaloympäristöön tulee, tämän luettuaan on viimeistään oltava samaa mieltä takakannen kanssa: kuolemaakin pahempi kohtalo on joutua dementiaosastolle. Ehtoolehdon viehätys on paljolti sen huipaisan lörpöttelevässä sävyssä, joten olisi kai typerää sanoa, että kirja olisi kestänyt vähän tiivistämistä.

Ehtoolehdolle on tulossa jatko-osa, jonka ajattelin myös lukea. Kunhan se nyt ensin ilmestyy.

Hm. Nyt onkin vaikea paikka edessä kirjavalinnan kanssa. Kesken on (jos äänikirjoja ei lasketa) enää englanninkielinen pokkari, keltaisen kirjaston tiiliskivi, yksi esseekokoelma ja Vänrikki Stoolin tarinat.... Viimeksi mainittu ei kerta kaikkiaan istu tunnelmaan ja esseekokoelmaa vastaan puhuu tuo punaviini.

Enttententten.

***
8.33

Tulipa nukuttua pitkään!

Illalla ja aamulla olen nyt lukenut kesken jäänyttä matkakirjaa. Aravind Adigan The White Tigerin aloitin heinäkuun Intian matkalla, lentokoneessa. Myöhemmin luin sitä pätkissä sivulle 97 asti... mutta jotenkin jotain muuta tuli aina väliin. The White Tiger koostuu Balram Halwain, valkoisen tiikerin, kirjeistä. Balram kasvaa hyväksikäytön ja alistumisen verkossa, muttei ikinä opi täysin hyväksymään osaansa. Tiger on eräänlainen kasvutarina: miten maalaiskylän köyhästä pohjasta tulee menestynyt yrittäjä ja murhaaja.

Kertomus Intian kurjuudesta kuulostaa synkeältä ja onkin sitä, mutta Adigan onnistuu jotenkin ilmaisemaan asiat niin, että vaikutelma on värikäs, älykäs ja hauska. Ja sydämeenkäyvä. Mietin miksi ihmeessä näin hyvä kirja on ollut näin pitkään kesken... luultavasti siksi, että tarinassa ei ole kiireen tuntua. Jo alussa tietää miten se loppuu; ei ole erityistä kiirettä selvittää miten maaliin päästään. Tiger ei myöskään tunnu kärsineen odottelusta. Alku on pysynyt mielessä hyvin ja Balramin tarinointiin oli helppo päästä uudestaan mukaan.

Jos tekee mieli lukea jotain intialaista, Adigan on hyvä valinta. Kiitos Mari A:lle suosituksesta!

Loppukirin aika! Teeman mukaan pitäisi nyt kai jatkaa keskeneräisen tiiliskiveni kanssa, mutta ei, se jäisi edelleen pahasti kesken. Taidanpa ottaa viimeiseksi jotain kirjaston erääntyvien listalta.

***
11.25

Johanna Sinisalon Auringon ydin on itsestäänselvyys lukulistalla, niin paljon olen Sinisalon kirjoista pitänyt. Sain Ytimen lainalle jo jonkin aikaa sitten, ja nyt kirjasto haluaisi pian omansa takaisin.

336 sivua erittäin mukaansatempaavaa tarinaa. En yleensä erityisemmin pidä vaihtoehtoisiin historioihin perustuvista kirjoista, mutta tämä versio Suomen Eusistokraattisesta Tasavallasta vuonna 2013 on mainio.

Auringon ytimestä pitää kirjoittaa erikseen oma juttunsa.

Vajaa puoli tuntia. Yhden sarjakuvaromaanin ehkä ehtisi vielä lukea, mutta hosumiseksihan se menisi. Ehkäpä otan nyt sen välttelemäni keltaisen tiiliskiven ja taaperran tovin sen tietä eteenpäin.

***
12.00

Se oli siinä! Viimeinen sprintti oli kolkyt-ja-risat sivua Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, joka alkaa vähitellen (vihdoin) hieman kiehtoa.

Tällä kertaa nukuin selvästi enemmän ja luin selvästi vähemmän kuin heinäkuun maratonilla. Saldoksi kertyi 1109 sivua + Osuuskumman e-kirjan novellit, joiden sivumäärää en tiedä.

Jäi hyvä mieli. Sain loppuun monta keskeneräistä kirjaa, ja kaikki olivat omalla tavallaan hyviä lukukokemuksia, nyt kun maltoin keskittyä niitä lukemaan.

Minkäänlainen lukuväsymys ei vaivaa... jos ei olisi pakko vähän käyttää aikaa myös kodinhuoltohommiin, voisinpa ottaa ja jatkaa saman tien lukemista iltaan asti.

Kiitos tsempistä kaikille kommentoineille!