Asta Honkamaa: Naisen maisema

Kuva: Books North

Asta Honkamaan Naisen maisema on kirja, jota minun ei oikeastaan pitänyt lukea. Se on runokirja, tai jotain sinne päin, ja olen lähestulkoon luovuttanut runojen suhteen. Runojen analyyttinen lukeminen saa aikaan ohimojomotusta, ja mitä tunteella lukemiseen tulee… sanotaan vaikka niin, että välillä on runotunne ja välillä ei. Yleensä ei. Naisen maiseman kanssa kävi niin, että sitä kustantaja tarjosi arvostelukappaleena. Vastasin, että kiitosta vaan mutten pahemmin kirjoita runoista, johon sieltä tuumattiin, että ei tarvitse kirjoittaa, lähetämme nyt kumminkin jos sopii.

 Ja sopihan se. Aina on tilaa vielä yhdelle kirjalle. Niinpä Naisen maisema oli jo valmiiksi käsillä kun Jenni kirjoitti siitä juttunsa; innoituin Jennin jutusta siinä määrin, että Maisema pääsi korjaa-nämä-johonkin -pinosta koitas-nyt-lukea-nämä -pinoon. Koska tässä kuussa ohut on minun listoillani pop, ja Pölynimurikauppiaan jäljiltä oli naiseutta ilmassa, tulin sitten lukeneeksi Maiseman.

Sitten jälkeenpäin muistin taas yhden syyn, miksi runoja on tullut luettua aika vähän: niistä on hankala sanoa mitään. Runot ovat jotenkin niin tiivistä ja liukasta tavaraa, että pitävää otetta on vaikea saada. Romaanin sitä läväyttää pöydälle, ottaa tukevan niskaotteen ja alkaa viipaloida, mutta tällaista runonkaltaista lyhytkamaa paloitellessaan ihminen viiltää helposti itseään peukaloon.

En siis oikein tiedä ketä tai mitä kuvaan, kun sanon että Maisema puhuu naisena olemisesta ja naisten jaetusta kokemusmaailmasta. Sukupolvista ja odotuksista ja ruumiillisuudesta; käskyistä ja kielloista; siitä miten hankalaa on olla sekä ihminen että lihaa. Siitä miten itsensä huijaaminen on välillä armollisinta mitä voi tehdä.

Kutsun Maisemaa runokirjaksi, mutta ehkä se on väärä sana. Runouskäsitykseni on niin reunoilta rispaantunut, ettei se kelpaisi edes kirpparille. Osa Honkamaan teksteistä on eräänlaisia mininovelleja. Kirja on jaettu kahdeksaan osaan, joilla on houkuttelevia nimiä, kuten vaikkapa Ratkaisumalli kaikille tunteille ja Myrskyn jälkeen on lounasta.

Otan tekstinäytteeksi otteen vähemmän runollisesta päästä, ihan vain ajoituksen vuoksi:

Pääsiäinen oli joko menossa tai tulossa, väreinään vihreä, oranssi, keltainen. Keskittymällä halvassa lasissa olevaan cavaan voi yhtäkkiä tajuta mitä voima on. Kun kaikki valuu kuin vesivärivanat tiskien yli, ja kuitenkin keskittyy yhteen rypäleeseen tai konvehtiin kerralla, pääsee johonkin pisteeseen. Sellaiseen missä tajuaa että kaikkea ei tarvitse itse koskea, todentaa olemassa olevaksi. [--]

Pidin tästä kirjasta, vaikka se aika kummallinen olikin. Uskottava ja samalla hämmentävä lukukokemus. Maisema on tässä kaunis ja tuossa ruma, ja niinhän se maisema tapaa olla jos sitä katselee vaikkapa liikkuvan junan ikkunasta.

Ja tähtiäkin on,
tähtiäkin on.

Asta Honkamaa (2013). Naisen maisema. Books North. 978-952-67980-4-2.

Arviota:
Mari A:n mielestä kirja oli kiltti muttei lapsellinen. Hyvin sanottu.
Sinisen linnan kirjastossa Maria mietti hänkin teoksen runoluonnetta.
hdcanis Hyönteisdokumentissa löysi sekä hempeyttä että vimmaa.

Hyvää pääsiäistä!