Näytetään tekstit, joissa on tunniste Englanti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Englanti. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 11. tammikuuta 2015
Alan Bradley: Piiraan maku makea ja e-kirja Hesarilta
Hesari tarjosi äskettäin viikon kirjana Bradleyn dekkarin Piiraan maku makea. Kirjalla on hieno nimi (siis sellainen jonka tunnistan ja muistan), ja päädyin kokeilemaan uutta kirjanhankintakanavaa.
***
Hesari on nimittäin jo jonkin aikaa sitten kehitellyt uuden palvelun: HS-kirjaston. Digilehden tilaajat saavat ilmaiseksi luettavakseen yhden kirjan viikossa. Kirja on luettavissa 30 päivää. Laajemmista valikoimista pääsee nauttimaan jos maksaa kympin kuukausimaksun.
Mikään aiemmin ilmaiseksi tarjottu kirja ei ole tuntunut tarpeeksi välttämättömältä onnelleni, että olisin ryhtynyt niinkin pelottavaan hommaan kuin uuden digitaalisen palvelu-sovellus-klikkaa-tästä-kauhistuksen testaamiseen, mutta Bradleyn Piiraasta on ollut kovasti positiivishenkistä juttua mm. Kirsin ja Katjan blogeissa... Piti sitten kokeilla, sekä kirjaa että kirjastoa.
***
Piiraan maku osoittautui oikein mainioksi.
Rapistuvan kartanon kuopus Flavia de Luce on lystikäs nuori neropatti. Hän riitelee sisartensa kanssa, opiskelee itsenäisesti kemiaa ja selvittää toki murhankin kun sellainen perheen riesaksi ilmaantuu.
Koko kirjan mielenmaisemassa on jotain viehkoa. Ehkä miljöö (huokuu mitä klassisinta kultaisen kauden brittidekkaritunnelmaa), ehkä henkilökuvaus (tyyliteltyä mutta älykästä), ehkä Flavia itse. Ihan kuin Margery Allingham olisi kirjoittanut Suvi Kinoksen? Ehkä ei. Flavia on yhtä aikaa tutuntuntuinen ja omaperäinen. Raikas tapaus.
Kaikkiaan hieno hyväntuulendekkari.
***
Mitä HS-kirjastoon tulee: mikä ettei.
Kirjan latautuminen tosin kesti kauemmin kuin yleensä, ja kirjaa junassa iPadilla avatessani jouduin tovin odottelemaan... ilmeisesti järjestelmä halusi tarkistaa lukuoikeuteni ennen kuin päästi tekstin kimppuun. Muutoin käyttökokemus ei eroa e-kirjan lukemisesta yleensä.
Varmaan luen viikon kirjan jatkossakin, jos se sattuu kiinnostamaan. Kuukausitilaus ei silti tunnu tarpeelliselta. Luettavaa on muutenkin ehtinyt kertyä enemmän kuin lukuaikaa.
***
Viikon kirja muuten ilmoitetaan aina lauantaisin. Tänään tuli tyrkylle Marko Kilven Kadotetut. Jos digihesari on tilauksessa, etkä ole vielä lukenut, kannattaa harkita.
***
Mitäs muuta?
Lokoisa lomakausi päättyi rysäyksellä kun työt alkoivat taas tammikuussa. #kirjanvuosi on alkanut hyvin hiljaisesti minun osaltani! Onneksi päivä on jo pitenemään päin ja lumi valaisee maan.
Vielä ehtisi lukea jokusen herkun ennen Blogistanian kirjaäänestyksiä... Seuraavaksi taidan suunnata Pietariin.
Onnellista kirjan vuotta kaikille lukutoukille!
Tunnisteet:
1950-luku,
Bradley Alan,
Dekkarit ja jännärit,
Englanti,
isä,
kartanot,
lapset,
maaseutu,
sisarrukset,
tiede
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
Neljä helledekkaria
Heinäkuussa on riittänyt helle- ja matkapäiviä, joten olen lukenut pienen nipun dekkareita muiden kirjojen ohella. Tuumasin tekaista näistä vaihtelun vuoksi teemakoosteen.
Hernekeittoa ja pannaria edustaa myrkyllisessä kattauksessani Anna Janssonin Maria Wern -sarjaan kuuluva Haudan takaa. Tarina on sarjalle erittäin tyypillinen joka suhteessa. Tuttu, turvallinen eikä mitenkään intohimoja herättävä annos, mutta tyydyttää dekkarinnälän mukavasti jos lukija ei ole vielä ruotsalaisrouviin liiaksi leipääntynyt. Itse olen välillä jo hyydähtänyt Anna Janssoniin, mutta viime kuussa tuli taas yksi lisää luettua, joten nappasin sitten kirjastosta toisenkin.
Haudan takaa houkutti erityisesti siksi, että tarinassa on mukana vähän arkeologiantapaista ja paljon larppaajia. Mukana on tosin myös inhokkikliseeni - poliisin henkilökohtaisen ja ammattillisen elämän sekoittuminen sattumalta, muista sattumista puhumattakaan - mutta hei, Visbyhän on pieni kaupunki? Kai siellä voivat kaikki tuntea toisensa? Plussaa kirjalle larppaajien jengin kuvauksesta, vaikken toki tiedä kuinka hyvin Janssonin versio vastaa todellisten roolipeliryhmien toimintaa. Myös Marian ihastuminen oli kiva mauste.
Kyllä tämä sinapin ja hillon kanssa upposi mukavasti. Kotoisa dekkari. Kirjanainen tykkäsi.
Sitaatti:
Maria lopetti puhelun ja ryntäsi kylpyhuoneeseen katsomaan kuvaansa peilistä. Miksei hän ollut pessyt tukkaansa? Hän nuuhkaisi kainaloaan ja kohensi tilannetta deodorantilla. (s. 55)Fuusiokeittiötä edustaa Elliot Hallin The Children's Crusade, jonka ostin Akateemisen alepöydästä ollessani reissulle lähdössä. Olisikohan tämän nyt suolasillisushia vai texmex-gelatoa... Hallin päähenkilö Felix Strange on yksityisetsivä ja salamurhaaja dystooppisessa uskonnollisten piirien hallitsemassa USA:ssa, jossa turvallisuus on käytännössä yksityistetty ja kaikki käy kun tuntee oikeat ihmiset. Felix on kostoretkellä, sillä hänen rakastettunsa on kaapattu ja kadonnut sala-armeijan pimeisiin huoneisiin. Vaikkei naista ehkä saa takaisin, kosto on ainakin hyvää ajankulua.
Felix Strangen ja hänen miljöönsä saa jos sekoittaa kaksi osaa jotain kovaksikeitettyä kultakauden jenkkidekkaristia (Hammett? Chandler?), yhden osan Margaret Atwoodia ja reilun tujauksen Lee Childia. Tykkäsin melko tavalla. Mutta höh, tämä on VIIMEINEN osa trilogiaa, ja selvästikin lukeminen olisi pitänyt aloittaa ensimmäisestä osasta. Jos kiinnostuitte, lukekaa siis ensin The First Stone ja The Rapture.
Minua harmittaa aidosti, etten hoksannut aloittaa alusta. Pam Norfolk The Lancaster Guardianissa pitää hyvänä huipennuksena trilogialle.
Sitaatti:
The Corinthian straightened his back, sat up straight, got ready for what was coming.Kunnon kalifornialainen grillikattaus - luomusalaattia, suuria pihvejä ja kevytolutta jäätynnyrissä - on Michael Connellyn Viides todistaja, joka sekin tarttui mukaan Akateemisesta. Olen joskus (?) lukenut Connellylta jotain (?) Harry Bosch -sarjasta, mutta tämän kirjan kertoja, asianajaja Mickey Haller, on minulle uusi tuttavuus. Todistajassa hänen vanha asiakkaansa Lisa Trammel pidätetään pankkimiehen murhasta, vaikka nainen vakuuttaa protestoineensa kotinsa ulosmittausta vain rauhanomaisin keinoin. Mutta vakuuttaako Hallerin ja hänen tiiminsä puolustusstrategia valamiehet? Ainakin todistajia paahdetaan parhaaseen grillaustyyliin.
'If you pull that trigger, just what do you think will change?'
'You'll be dead.' (s. 39)
Todistaja on mehukas oikeussalidraama, jonka L.A.Law:n ja Kovan lain ystävä ahmaisee hetkessä. Connelly maustaa murhatarjoilunsa sekä valkokauluspahiksilla että rikollisjengeillä. Käänne seuraa toistaan ja sivut, ne kääntyvät ihan itsekseen kunnes koko kirja on luettu. Haller on mukavasti inhimillinen ja älykkäänoloinen päähenkilö, eikä muukaan jengi uneta.
Googlaamalla selvisi, että Viides todistaja on myös Haller-sarjan viides kirja. Ei auta kuin etsiä edellisetkin, sen verran koukuttavaa kamaa tämä oli. Norkkuunkin kirja upposi kuin häkä.
Sitaatti:
"Sinä olet niin uusi näissä hommissa että saat anteeksi. Me emme koskaan esitä tuota kysymystä. On täysin samantekevää, ovatko päämiehet syyllisiä vai eivät. Puolustus panostaa juttuu täsmälleen yhtä paljon."Perinteisen englantilaisen aamiaisen tarjosi John Harveyn Easy Meat, Charlie Resnick -sarjaan kuuluva dekkari, jossa lukija saa seurata alaikäisten nilkinalkujen, homofobisten huligaanien ja röyhkeän välinpitämättömien viranomaisten tekemisiä Nottinghamissa. Charles Resnick on nimenä tuttu, mutta en ole aiemmin lukenut tästä gourmet-voileipiä kasaavasta ja jazzia fanittavasta poliisista. Herran eksoottisista herkkuhetkistä huolimatta nimeän tämän perinteiseksi englantilaiseksi aamiaiseksi, sillä kirja on varsin klassinen esimerkki sosiaalisiin ongelmiin painottuvasta poliisiromaanista ja Charlie itse hyvin klassinen esimerkki estoisesta englantilaismiehestä. Resnickin romanssi nuoren opettajan kanssa etenee kuin Ferrari pitkospuilla: hyvin, hyvin varovaisesti.
"Niin mutta - "
"Ei mitään muttia", minä sanoin. [--] Päämieheltä ei milloinkaan kysytä tekikö hän sen. Teki tai ei, vastaus vain häiritsee. Sinun ei siis tarvitse tietää sitä." (s. 114)
Easy Meat oli siinä mielessä ahdistavaa luettavaa, että sen ihmiskohtalot tuntuvat turhauttavan toivottomilta. Nuorta lihaa on kaupan ja vanhaa pehmitetään erilaisin lyöntiasein. Ihan jees - mutten mitenkään varauksetta ihastunut Resnickiin. Muutenkin tuntuu, etten tarvitse taas yhtä sarjaa lisää luettavaksi lukupinooni, joten tämä jää toistaiseksi ainoaksi yrityksekseni Harveyn kanssa. Publisher's Weekly kehuu inhimillisyyttä ja sujuvuutta, mutta taidan ainakin tällä erää kaivata asteen epärealistisempia dekkareita.
Sitaatti:
[--] Sometimes they want you to go in their car, I always charge extra for that, mostly you just do it there. Cemetery's a good place.'Että silleen. Monipuolinen ruokavalio on hyvästä myös dekkaripuolella.
'Yeah,' Nicky said, 'but what d'you have to do?'
'Jesus! What d'you think? Wank 'em off, that's the easiest. That's a tenner. Sometimes they want to suck you off, that's twenty. Nothin' to it.' (s. 35)
***
Anna Jansson (2013). Haudan takaa. Gummerus. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 978-951-20-9121-8.
Elliot Hall (2012). The Children's Crusade. John Murray. 978-1-84854-076-0.
Michael Connelly (2013). Viides todistaja. Gummerus. Suomentanut Heikki Salojärvi. 978-951-20-9335-9.
John Harvey (2013, alkuperäinen 1996). Easy Meat. Arrow Books. 978-0-099-56788-2.
lauantai 4. tammikuuta 2014
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, se uusi suomennos
![]() |
| Kuva/kansi: Teos/Elina Warsta |
Tausta ja tarina
Ei ole salaisuus, että Austen on mielestäni maailman paras romaanikirjailija; hänen kuudesta romaanistaan vain yksi on keskinkertainen. Jos joutuisin pariksi vuodeksi autiolle saarelle vain yhden kirjan kanssa, ottaisin mukaani Austenin Mansfield Parkin.... mutta vain siksi, että Pride and Prejudice ja Emma on tullut luettua jo lähes ulkoa.*
Ylpeyden ja ennakkoluulon olen viimeksi lukenut toukokuussa, mutta pidemmän jutun kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten. Koska linkin takaa löytyy yhtä pitkä juttu kuin tämäkin, säästän klikkaamisen vaivan ja kerron tässä, että Pride and Prejudice on mielestäni maailman ehkä hienoin romaani ja samalla paras lohtukirjani; kun mikään luettava ei maistu, kun oikein väsyttää, kun elämä tuntuu tositeeveeltä... voin aina lukea Priden ja hymyillä.
Tämänkertaisen lukukierroksen kirvoitti Kersti Juvan tuore suomennos, joka ilmestyi sopivasti teoksen 200-vuotisen elinkaaren kunniaksi. Alun perin Pride ilmestyi 1813, vaikka sen ensimmäinen versio onkin kirjoitettu jo edellisen vuosisadan puolella. Edellisestä suomennoksestakin on jo ehtinyt vierähtää tovi, sillä aiempi Sirkka-Liisa Norko-Turjan käsialaa oleva käännös on 40-luvulta.
Ylpeyden ja ennakkoluulon juonesta ei varmaan tarvitse kovin paljon sanoa. Ylpeys tunnetaan ylpeän herra Darcyn ja ennakkoluuloisen neiti Elizabeth Bennetin rakkaustarinana, mutta on se muutakin: häijynhilpeä tapakomedia, jossa ihmisluontoon sen kaikessa ihanuudessa voi perehtyä mukavan puistomaisessa herraskartanomiljöössä. Rahan valta, turhamaisuus, tekopyhyys, juoruilu, laiskuus, ahneus, kateus ja häikäilemätön oman edun tavoittelu löytyvät kaikki Ylpeydestä.
Uusi suomennos on uusi teos
En toden sanoakseni odottanut löytäväni kovin paljon uutta kirjasta uuden suomennoksen myötä, mutta yllätyin. Kersti Juvan uusi käännös on tosiaan uusi teos. Se on myös selvästi erilainen teos kuin Norko-Turjan. Esimerkiksi alkutekstin kursivoinnit, jotka vanhassa versiossa ovat mukana harvennettuna tekstinä, on tästä jätetty pois. Sen tarkemmin käännöksiä vertailematta saa myös vaikutelman, että Juva käyttää vähemmän lauseenvastikkeita, uudistaa sanastoa ja on ilmaisussaan asteen lähempänä tämän päivän kieltä.
Tekstin vanhanaikainen tunnelma on silti säilynyt, ja mikä hauskinta, Juva on tuonut siihen tietyn suomalaisen vivahteen. Pidin kovasti esimerkiksi siitä, että Elizabeth puhuttelee vanhempiaan kolmannessa persoonassa: hän sanoo isälleen eikö isällä ole muuta häntä vastaan [--] ja niin pois päin. Siitä saa viehkosti wanhan ajan waikutelman ilman että asia pätkääkään mutkistuu. Ja tämä on todellakin Juvan tekosia, sillä alkukielellä Lizzy sanoo vain you. Rohkea ja samalla hyvin luonteva ratkaisu.
Pidin myös siitä, että nyt (vaihteeksi) suomeksi tätä lukiessa huomio kiinnittyy luontevasti Darcyn käytökseen ja Elisabethin tunteisiin. Juva ei ole epäröinyt tuoda tunteita ja niiden tulkintoja peliin sanavalinnoillaan. Toki teksti on suomeksikin mutkikasta, mutta uskoisin tämän uuden suomennoksen tekevän siitä nykylukijalle asteen lähestyttävämpää.
Nillitysosasto
Välillä saa silti vaikutelman, että tavoitellessaan autenttista fiilistä on Juva valinnut turhankin vaikean sanan tai ilmauksen. Otanpa esimerkin kohtauksesta, jossa neiti Bingley pyrkii flirttailemaan herra Darcyn kanssa ja yrittää hyötyä Elizabethista puuhassaan... kas tässä alkukielellä
[--] I never heard any thing so abominable. How shall we punish him for such a speech?"Juvan käännöksessä neiti Bingley kysyy kuinka läksytämme häntä kamalista puheista, kun Norko-Turjan tekstissä neiti aprikoi miten naiset voisivat herraa moisesta julkeudesta rangaista. Tuoreempi teksti on siis jossain mielessä raikkaampi - mutta ei niin paljon kuin ehkä olisi odottanut. Läksyttääkö kukaan enää?
"Nothing so easy, if you have but the inclination," said Elizabeth. " We can all plague and punish one another. Teaze him - laugh at him. Intimate as you are, you must know how it is to be done."
Otanpa toisen esimerkin, jossa näkyvät sekä Juvan ovelat sanavalinnat että pienet kauneusvirheet... tässä herra Bennet puhuu Elisabethille Darcyn kosittua ja Elisabethin kerrottua Darcyn urotöistä perheen hyväksi.
[--] Darcy siis teki kaiken; rakensi liiton, antoi rahat, maksoi miehen velat ja hankki hänelle upseerinkirjan! Hyvä niin. Se säästää minulta loputtoman määrän vaivaa ja rahahuolia. Jos se kaikki olisi ollut enosi aikaansaannosta, minun olisi pitänyt maksaa hänelle, ja minä olisin myös maksanut hänelle; mutta hurjat nuoret rakastajat tekevät oman päänsä mukaan. Minä tarjoudun maksamaan hänelle huomenna; ja hän toitottaa rakkauttaan sinua kohtaan ja siihen se asia päättyy." (s. 491).Toitottaa rakkauttaan on minusta mainiosti sanottu tässä yhteydessä - alkukielen rant and storm on ehkä tarkemmin riehuu ja raivoaa, mutta toitottaminen on yhtä ilmaisuvoimainen ja ehdottomasti freesimpi valinta. Mutta onko tässä lievää anglismia kuitenkin? En voi olla ajattelematta, että tämäkin tekstinpätkä kulkisi jouhevammin vähemmillä persoonapronomineilla. Minusta siis miinusta minuista. I shall offer kääntyy Tarjoudun aivan tarpeeksi selvästi. Kun lukijan pitää selviytyä Austenin ajalle tyypillisistä pitkistä virkeviritelmistä, ei lyhytmuistia kannata kuormittaa ylimääräisille sanoilla.
Muutamassa kohdassa teokseen on livahtanut jotain kovasti virheen näköistä. Vähän omaa nillittämistäni häveten nostan esille kaksi... (Olkoon puolustukseni se, että molemmat kohdat voivat antaa väärän käsityksen henkiseen perheeseeni kuuluvien ihmisten luonteista.) Yhdessä kohdassa herra Bennetin purevan ironinen kommentti onkin vahingossa pantu yksioikoisen rouva Bennetin piikkiin (s. 429), toisessa (s. 479) Elisabeth näyttää kommentoivan myös Darcyn tunteiden vaihtelevaisuutta, vaikka alkutekstissä hän viittaa vain omiensa muuttumiseen.
Selvyyden vuoksi: tämä on silti herkku
Huomaan antavani turhan kriittisen vaikutelman. Ehkä kaikki hyvä tässä kirjassa on minulle niin itsestäänselvää, että löydän helpommin sanoja ongelmille. Lisään siis selvyyden vuoksi loppuun, että Juvan ja Teoksen uusi tuotos on minusta hieno kunnianosoitus Austenille. Vaikka itse olen jumittunut lukemaan Austenia alkukielellä, on upea juttu, että Ylpeyden kaltainen klassikko on saatavilla myös tuoreena suomennoksena.
Oli Juvalta huikea uroteko käydä käsiksi tähän tekstiin. Urakka on ollut melkoinen, kuten tästäkin Kotuksen blogijutusta näkee. Suomentaminen ylipäätään on haastavaa hommaa - Austenin vanhanaikaisen kielen ja vivahteikkaan, älykkään dialogin kääntäminen suomeksi vaatii hurjaa luontoa, suurta sydäntä ja kylmää järkeilyä. Krhm, siis kielitaidon ja kielitajun lisäksi. Juva on onnistunut kokonaisuutena ottaen hienosti niin kuin huippuammattilaiselta voi odottaakin.
Tässä on kirja kuin karamelli. Elina Warstan laatima herkullinen ulkoasu hivelee silmää ja teksti on uskollista alkuperäiselle myös hengen eikä vain sanojen puolesta, muutamasta virheentapaisesta huolimatta. Välttämätön kirja kaikille Austenin ystäville!
Oikeastaan ainoa, mitä tämä kaunis teos jäi kaipaamaan, oli jonkun Austenin maailmaan perehtyneen kirjallisuuden - tai ehkä kirjallisuudenhistorian - tuntijan essee taustoittamaan tarinaa. Sain reilu vuosi sitten lahjaksi Pridesta hienon painoksen, johon oli lisätty liitteeksi Tony Tannerin Penguin Classicsille kirjoittama esittely romaanista. Se muutti omia ajatuksiani Ylpeyden ja ennakkoluulon tulkitsemisesta kirjana. Jokin vastaava olisi ollut tässäkin hieno lisä.
Jane Austen (2013, alkuperäinen 1813). Ylpeys ja ennakkoluulo. Suomentanut Kersti Juva. Teos. 978-951-851-554-1.
Arvioita:
Uuden suomennoksen ehti lukea myös Maria Sinisen linnan kirjastosta
*Valehtelen. Oikeasti ottaisin James Joyce Ulysseksen uuden kuuluisan suomennoksen kaikkine alaviitteineen. Autiolla saarella ehkä saisin sen luettua. Se olisi sopivan paksukin.
tiistai 17. joulukuuta 2013
J.K.Rowling: Paikka vapaana
![]() |
| Kuva/kansi: Otava/Mario J. Pulice |
Itse nyt Paikan luettuani olen vähän ymmälläni: ei tämä ollut oikein lintu eikä kala. Viihteeksi se tuntuu liian raa'alta, huumoriksi liian surulliselta, jännitykseksi tai romanssiksi liian inhorealistiselta. Ehkä Paikka on ennen kaikkea yhteisön kuvaus, yhteiskuntakritiikkiä, tarina englantilaisesta pikkukaupungista nykyaikana. Kontrasti Agatha Christien dekkarien siistiin idylliin on melkoinen. Osalla Paikan ihmisistä onkin vahva kaipuu menneeseen aikaan tai ainakin vakaa aikomus estää maailman muuttuminen omassa valtapiirissä.
"Minä olen pagfordilainen", hän tapasi kehuskella kesäturisteille, "paljasjalkainen ja pesunkestävä." Tällä kliseeksi naamioidulla toteamuksella hän lausui itselleen suuren kohteliaisuuden. Hän oli syntynyt Pagfordissa ja kuolisi siellä, eikä hän ollut milloinkaan haaveillut muuttavansa sieltä pois. Hän ei kaivannut suurempaa maisemanvaihdosta kuin koki seuratessaan, miten vuodenajat muuttivat kaupunkia ympäröivän metsän ja sen läpi virtaavan joen ilmettä, ja nähdessään, miten tori kukoisti keväällä ja tuikki jouluna." (s. 70)Paikka vapaana alkaa raflaavasti yhden miehen äkkikuolemalla. Viikatemiehen jäljiltä Pagfordin valtuustossa onkin äkkiä vapaa paikka, jota havittelevat niin vainajan politiikan puolustajat ja vastustajat kuin itsekkäät opportunistitkin. Poliittista peliä keskeisemmäksi nousevat silti ihmissuhteet. Rowling kutoo Pagfordista tiiviin verkon, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kaikki liittyy kaikkeen. Silti hahmot ovat kovin yksin ajatustensa, tunteidensa ja toiveidensa kanssa; moni pariskunta puhuu toistensa ohi. Aikuisten tutkan katveessa liikkuvat kouluikäiset nuoret, joiden on pinnisteltävä oman identiteettinsä eteen muiden ehdoilla. Nuorten maailmasta nousevat Paikan tummimmat ja kiinnostavimmat sävyt.
Rowling osaa kirjoittaa tarinaa. Mielenkiinto säilyy ja kiinnostavia tyyppejä riittää. Moni kuuluisa kirjailja kärsii mammuttitaudista, mutta Rowlingilla oireet ovat vielä lievät. Vaikka sivuja oli yli viisisataa, ei tarina tuntunut pitkitetyltä. Viimeistä kolmannesta olisi ehkä voinut vähän karsia, sillä rytmi jotenkin alkoi heittelehtiä loppua kohti. Juoni kyllä onnistui yllättämään moneen kertaan, siitä täytyy antaa täydet pisteet Rowlingille. Hän myös hallitsee suvereenisti laajan henkilögallerian ja pystyy pitämään sen vivahteikkaana.
Samaan hengenvetoon on pakko palata jutun alkuun ja todeta, että tyylilaji jäi tosiaan minulle hämäräksi ja se jotenkin teki lukukokemuksesta vaikeasti hahmotettavan. Pikkukaupungin elämän oudot synergiat - jotka jossain toisessa miljöössä olisivat olleet törkeää sattumakortin ylipelaamista! - ja hahmojen koomiset piirteet antoivat Paikalle (anteeksi) paikka paikoin humoristisen sävyn. Mutta enimmäkseen kirjan ihmiset tuntuivat onnettomilta ja… noh, pieniltä. Pienisieluisilta ja itsekeskeisiltä niin ajatuksissa kuin teoissakin. Englantilainen pikkukaupunki ei Paikassa vaikuta erityisen viehättävältä asuinympäristöltä. Taidan jatkossakin tutkailla sitä vain telkkarin kautta.
Kirjan loppu ei huvittanut minua tippaakaan. Spoilaamatta en voi siitä muuta sanoa kuin että kovasti jäi mietityttämään mitä kirjailija halusi sillä sanoa. Analyyttisesti ajatellen sen voisi tulkita yhteiskuntakriittiseksi kannanotoksi, tai sitten juonellisen umpisolmun avaamiseksi Aleksanteri Suuren mallia mukaillen… joka tapauksessa se teki minut surulliseksi, vaikka aika kylmäverinen tyyppi olenkin.
Jeh. Siitä saan loppulauseen. Paikka vapaana on hauska romaani, jonka jälkeen olin apealla mielellä.
J. K. Rowling (2012). Paikka vapaana. Otava. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 978-951-1-26954-0.
Arvioita:
Amman lukuhetkessä Paikka saa hehkutusta
Nenä kirjassa -blogin Norkku löytää lastensuojeluyhteyden Potter-sarjaan
Suvi Ahola Hesarissa luokittelee: peribrittiläinen tapakomedia tuotuna 2000-luvulle
Tunnisteet:
alkoholismi,
avioliitto,
Englanti,
Itse ostin,
kasvutarinat,
keskiluokka,
koulu,
köyhyys,
pikkusielut,
poliitikot,
syrjäytyminen,
vanhemmuus,
Yhteiskunta
torstai 22. marraskuuta 2012
Dick Francis: Longshot
Myllersin äsken elämääni oikein kunnolla. Sivuvaikutuksena syntyi selkävaivoja ja pitkähkö blogitauko. Päätän hiljaisuuden kummalliseen kirjavalintaan: Dick Francisin Longshot on vanha, ei mitenkään pinnalla, eikä sillä ole mitään ilmeistä yhteyttä mihinkään... eikä edes massiivisia kirjallisia arvoja. Silti, kaikilla kirjoilla on aikansa ja paikkansa. Tällä kirjalla oli paikkansa juuri tässä ja juuri nyt.
Dick Francisilla on ollut kiinnostava elämä. Hän oli kuuluisa estelaukkajockey 40- ja 50-luvuilla, mutta siirtyi sitten urheilutoimittajaksi ja myöhemmin kirjailijaksi. Ensimmäinen trilleri ilmestyi 60-luvun alussa, ja sen jälkeen kirjoja putkahtelikin tappavan tasaista tahtia. Olen lukenut melkein kaikki ja useimmista pitänytkin, vaikka tuotannon taso ei olekaan yhtä tasainen kuin julkaisurytmi. Joukkoon mahtuu muutamia melko raakoja tekeleitä, ja osa on kestänyt aikaa huonosti (esim. Trial Run ja Twice Shy ovat nykyään lähinnä hassuja).
Longshot on minusta Francisia paremmasta päästä. Olen lukenut sen ennenkin - nyt se osui käteeni kirjoja pakatessani, ja tuntui äkkiä juuri sopivasti helpolta ja tutulta luettavaksi pala palalta elämänjäristyksen laantumista odotellessani.
Vuonna 1990 alun perin ilmestyneen romaanin kertoja John Kendall on äärioloissa selviytymisen asiantuntija, joka lukuisia matkaoppaita kirjoitettuaan haluaa romaanikirjailijaksi. Mutta kirjailijaelämän rahoittaminen ei ole helppoa. Esikoisromaaninsa julkaisua odottava Kendall päätyy laatimaan - korvausta vastaan - elämäkertaa hevosvalmentajasta. Laukkaurheilun maailmaan ja valmentajan erikoiseen perheeseen tutustuva Kendall huomaa pian sekaantuvansa myös murhan selvittelyihin. Eikä murhaaja ole kaukana.
Francis kirjoittaa yksinkertaista englantia, joka ei kuitenkaan ole tylsää run spot run -tasoa. Kas tässä nälkäinen ja paleleva kirjailija Kendall tekee lähtöä agenttinsa luokse:
[--] as I'd learned a thing or two by that time, I went not precipitously as soon as possible but later in the morning, so as to arrive at noon. Shortly after that hour, I'd discovered, Ronnie tended to offer wine to his visitors and to send out for sandwiches. I hadn't told him much about my reduced domestic arrangements; he was naturally and spontaneously generous. (s. 9)Taisin aikoinaan ihastua Francisin kirjoihin kahdesta syystä: niitä oli helppo lukea englanniksi ja niiden myötä tutustui aina johonkin (minulle) eksoottiseen elämänpiiriin. Francisin miljööt liittyvät usein jollain tavalla laukkaurheiluun, mutta niihin sisältyy myös huima määrä yksityiskohtaista tietoa kaikenlaisesta muusta. Olen oppinut Francisilta, että jääkarhun maksaa ei kannata syödä, että lasinpuhalluksessa hallittu jäähdyttäminen on kaikki kaikessa, ja että beaujolais nouveau'ta pitää maistella kerran vuodessa. Ei mikään turha kirjailijatuttavuus siis!
Toki kirjat ovat ovat melko kaavamaisia, ainakin jos niitä lukee monta peräkkäin. Osapuilleen kaikissa toistuvat tietyt elementit. Kertoja-sankari on aina fiksu ja itsensä hallitseva mies, joka miettii moraalisiakin kysymyksiä. Kertoja myös aina päätyy kärsimään, tavalla tai toisella, yleensä sekä fyysisesti että henkisesti. Joskus taustalla on jo ennestään traumaattisia menetyksiä... joskus traumaattiset menetykset tapahtuvat vasta kirjassa. Mutta tuskista huolimatta Francis-äijät selviävät aina. Heillä on lokeroinnin taito.
Kun John Kendall omissa tuskissaan ei jaksa ajatella koko matkaa, hän ajattelee seuraavaa askelta. Ja sitten seuraavaa. Yksi kerrallaan.
Hyvä neuvo.
Dick Francis (1991, alkuperäinen 1990). Longshot. Pan Books. 978 0330 319584.
Pidemmän pätkän pääsee lukemaan täältä.
Arvioita:
LibraryThing-lukijoilta
Tunnisteet:
Dekkarit ja jännärit,
eläimet,
Englanti,
Francis Dick,
kirjailijaelämää,
Omasta hyllystä,
urheilu
keskiviikko 22. elokuuta 2012
Tavat ja tunteet
Vakiintuneen Jane Austen -fanin on vähän noloa myöntää tämä, mutta oikeastaan vasta viimeisen parin vuoden aikana olen kunnolla tajunnut, että Austenilta on julkaistu muutakin kuin hänen varsinaiset kuusi romaaniaan. Elämänkerroissa varhaiset ja keskeneräiset työt ovat toki vilahdelleet, mutta silti olen vuosikausia onnistunut täysin ohittamaan ne potentiaalisena luettavana.
Löysin itse Lady Susanin sähkökirjojen ihmeellisestä maailmasta viime vuonna. Ketjukolaaja kirjoitti äskettäin 2007 suomennetusta kirjekertomuskokoelmasta Uskollinen ystävänne. Ja simsalabim, kun käväisin kirjastossa, odotti hyllyssä kuin minulle esiin laitettuna Tavat ja tunteet.
Kirjan työnimenä oli The Watsons kun Jane Austen kirjoitti ensimmäiset viisi lukua Tavoista ja tunteista. Kuka on laati loput 21, sitä en osaa sanoa, sillä kirjoittaja on häveliäästi jättänyt nimensä pois. Loppusanoista selviää vain, että kyseessä ei ole Catherine Austen, Jane Austenin veljentytär, joka ensimmäisenä tuotti tästä romaanista kokonaisen version. Myöhempiä tekijöitä on useampiakin, mutta en aio ryhty arvailemaan sitä oikeaa.
Jos rupeaisin oikein tosissani Googlella puuhaan, kaipa tuon saisi selville... mutta miksi vaivautua? Tavat ja tunteet nimittäin oli valitettavan keskinkertainen historiallinen romanssi, jota vähän hapero käännös vielä heikensi. Vaikka henkilöhahmoissa on tiettyä austenilaista syvyyttä, on heidän tunteidensa esilletuominen toteutettu suhteessa kömpelösti ja nokkelaa ironiaa on varsin vähän; huumori on alleviivatumpaa kuin Austenilta odottaisi.
Stantonin köyhähkön pappisperheen tyttäristä nuorin, Emma, on kasvanut varakkaamman tätinsä kodissa ja saanut sisaruksiaan hienostuneemman kasvatuksen. Kun täti menee uusiin naimisiin, Emma joutuu palaamaan varattomana isänsä kotiin, tuntemattomien sisarten luokse ja itselleen vieraaseen kylään. Häntä piirittää pian paikkakunnan parhaimmisto. Mutta kannattaako ottaa aatelismiestä jos ei itse kuulu suureen sukuun?
Asetelma on erinomaisen uskollinen alkuperäiselle mallille eikä ihmekään. Ensimmäiset viisi lukua esittelevät keskeiset henkilöt ja asettavat heidät paikoilleen. Hyve ja pahe, syntyperäinen asema ja vaatimaton alemmuus, hienostuneisuus ja rahvaanomaisuus, kaikki tutut piirteet löytyvät täältäkin. Rakastavaisten perheissä ja asemissa on paljon sellaista, joka muistuttaa mm. Järki ja tunteet -romaanista ja Ylpeydestä ja ennakkoluuulosta.
Kirjallisen jatkajan tehtäväksi on jäänyt karusellin pyörittäminen oikeaan, onnelliseen loppuun asti Austenin asetelman pohjalta. Ja kyllähän Tavoissa ja tunteissa pyörii, luultavasti paljolti siten kuin Austen oli ajatellutkin, ainakin naimakauppojen osalta. Mutta fiilis ei ole aito. Jokin tökkii. Jos en tietäisi tekijästä, morkkaisin luultavasti nuoruudentyöksi ja haukkuisin käännöstä. Se tuntuu kömpelöltä, kuten usein vanhat käännökset nykyään tuntuvatkin. Ei Austenin englantia kai helppo ole suomentaa, mutta sana sanalta -tekniikka tuottaa jähmeää tekstiä.
[--] neiti Carr valitti katkerasti tanssiaisten jälkeisen märän aamun tylsyyttä ja ikävyyttä. Hänellä ei ollut sen paremmin kykyjä kuin taipumuksiakaan peittää pettymyksen tunnettaan siitä, ettei hän nyt voinut keskittyä halveksivaan juoruiluun joistakin edellisen illan vieraista. Hänen ystävättärensä olisi epäilemättä ryhtynyt hänen kanssaan tähän puuhaan, ellei Emma olisi ollut läsnä. Lopulta lordi Osbornen tulo paikalle herätti hänet tästä kärttyisästä pahantuulenpuuskasta. Mutta neiti Carr yritti turhaan olla vilkas ja miellyttävä. Lordi Osborne ei edes huomannut sitä vaan istui neiti Osbornelle ompelevan Emman viereen ja ryhtyi ihailemaan tämän työtä. (s. 177)En voi oikein tätä suositella. Austenin nimestä syntyy ainakin meikäläiselle sellaisia odotuksia, että niitä ei ihan mikä tahansa tuote täytä. En ole varma miksi ylipäänsä kirjoitin koko kirjasta - ehkä sanoakseni oikein painokkaasti, että kannattaa lukea niitä varsinaisia Austenin romaaneja. Niitä, jotka hän kirjoitti kokonaan itse, ja viimeisteli, ja antoi eläessään julkaistavaksi.
Minä ainakin pysyttäydyn jatkossa niissä. Puristisnobiausteniitti ja ylpeä siitä.
Jane Austen ja "Eräs Toinen" (1988). Tavat ja tunteet. Karisto. Suomentanut Ritva Mäkelä. ISBN 951-23-2548-9.
Tunnisteet:
1700-luku,
Austen Jane,
Englanti,
kartanot,
keskiluokka,
Kirjastosta,
Rakkaus,
yläluokka
lauantai 28. heinäkuuta 2012
Kolmastoista kertomus
![]() |
| Kuva/Kannen kuva: Tammi/Honi Werner |
Menestyskirjailija Vida Winter on armoitettu tarinankertoja. Hän on kertonut elämäntarinansakin, mutta niin monella eri tavalla niin monelle eri ihmisille, että kukaan ei tiedä hänestä mitään. Onko tarujen kaivossa enää totuuden tippaakaaan? Parhaiden tarinoitsijoiden perinteiseen tyyliin Vida purkaa todellisen tarinansa pala kerrallaan ja oikeassa järjestyksessä. Hänen kuulijansa ja elämäkerturinsa on antikvariaatin syrjäänvetäytyvä kasvatti Margaret Lean, jonka elämää varjostaa vanha, salattu trauma. Setterfield noudattaa hyvää tapaa ja molempien naisten mysteerit ratkeavat, kunhan mutkikas polku on kuljettu loppuun asti.
Kertomuksen pokkaripainos osui näkökenttään pientä kuopiolaista kirjakauppaa peratessani. Nappasin sen matkaan ja luin kesäreissuillani paloittain. Liekö paloittelu vaikuttanut vaikutelmiin, mutta vähän kepeäksi jäi käsitys Kertomuksesta. Goottisromanttinen vaeltelu raunioituvassa kartanossa ja pölyisessä antikvariaatissa on tietysti kirjanystävälle übercoolia kamaa noin periaatteessa, ja kaksosten äitiä Kertomuksen mutkikkaan sisarusdynamiikan olisi kuulunut kiinnostaa. Silti peräti kolme eri opusta ajoi ohi Setterfieldistä ennen kuin pääsin sen loppuun.
Lukuviihdettä, ja ihan hyvää sellaista, mutta ei oikein tempaissut, ei ainakaan tässä ja nyt. Kuin olisi vatkattu yhteen V. C. Andrewsia ja Geraldine Brooksia ja maustettu tulos ripauksella Sarah Watersia.
Kokonaisuus on taidokas, juoni on sinänsä toimiva, ja tekstissä on muutama hieno kohta, kirjallisuusviitteet ovat aina mukavia... mutta lukukokemus jäi silti aika yhdentekeväksi. En onnistunut kiinnostumaan henkilöistä. He tuntuivat arkkityyppisiltä ja jäivät melko, kröhm, lennokkaan juonen varjoon.
Mutta tuli tämä silti luettua loppuun, eikä kokemus mitenkään tuskallinen ollut, joten ehkä kehtaan tätä suositella kesäpalaksi kirjoja rakastaville, etenkin niille, joita brittiläinen gotiikka ja kirjailjaelämä ja kaksosdraamat kiehtovat. Otankin lukunäytteeksi kohdan, josta itse pidin erityisesti:
- Elämä on komposti.
[--] Se jota toiset kutsuvat mielikuvitukseksi, on minulle kompostikasa. Aina silloin tällöin otan jostain idean, työnnän sen kompostimultaan ja odotan. Idea saa ravintonsa tummasta massasta, joka on syntynyt aiemmasta elämästä. Se ottaa siitä energiansa. Se itää. Juurtuu. Kasvattaa versot. Ja niin edespäin kunnes jonakin kauniina päivänä minulla on valmis tarina, tai romaani.
Nyökkäsin, pidin rinnastuksesta.
- Lukijat, neiti Winter jatkoi, - ovat narrattavissa. He uskovat, että kaikki mitä kirjoitetaan, on omaelämänkerrallista. Niin onkin, mutta toisin kuin he luulevat. Kirjailijan elämän täytyy ehtiä maatua ennen kuin sitä voi käyttää kaunokirjallisen teoksen raaka-aineena. [--] (s. 53)Diane Setterfield. Kolmastoista kertomus. Tammi. Suomentanut Salme Moksunen. 4. painos (1. suomenkielinen painos 2007). ISBN 978-951-31-5126-3.
Arvioita:
Joni Kirjavinkeissä
Morre Morren maailmassa
Liisa Luetut, lukemattomat -blogissa
Leena Lumi blogissaan
Tunnisteet:
Englanti,
Itse ostin,
kartanot,
kirjailijaelämää,
Setterfield Diane,
sisarrukset
perjantai 25. toukokuuta 2012
Bring Up the Bodies
![]() |
| Kuva/kansi: HarperCollins/Andy Bridge |
Bodies on nopeatempoisempi kuin Susipalatsi, varmaan osaksi siksi, että se keskittyy tiiviimpään ajanjaksoon. Nyt ei myöskään pahemmin johdatella vaan mennään suoraan toimintaan. Henkilöt ja tilanne ovat jo tuttuja, eikä Mantel tässä osassa juurikaan taustoita. Luulen silti, että Henrik VIII:n avioliittohistorian edes suurin piirtein tuntevalle lukijalle tarina avautuu riittävän hyvin vaikkei Susipalatsi olisikaan tuttu. Sillä vaikka Bodies on historiallinen romaani, vielä enemmän se on romaani ihmisistä.
Tapahtumat - no, Anne Boleynin tuhosta on kyse, Cromwellin näkökulmasta. Ja Cromwellin näkökulmasta kyse ei ole ensisijaisesti kuningattaren kaatamisesta vaan jostain muusta: välillä periaatteista, useimmiten eduista. Cromwell on kuin modernin suuryrityksen johtopaikoille itseään kampeava uraohjus, ja Henrik arvaamaton ja armoton kuin ne kuuluisat markkinavoimat ikään.
Juoni ei luonnollisestikaan pahempia yllätyksiä tarjonnut, mutta Mantelin teoria siitä, miten Annen kanssa tuomitut miehet valikoituvat, eräänlaisena henkilökohtaisena kostona, on oivaltava ja kiehtova. Todenperäisyydestä ei voi puhua, mutta psykologisesti huima ajatus... enkä usko, että tätä ehdotusta olisi ihan helppoa uskottavasti kumota. Juttua jo pohjustettiin Susipalatsissa, mutten siinä tajunnut yhteyttä, vaikka pari nimeä tunnistinkin. Kiinnostava oivallus...
Henkilöistä pitää erikseen mainita Call-Me eli Wriothesley, jonka myöhemmät vaiheet Cromwellin tarinassa saavat hänen ja Cromwellin kohtaamiset tuntumaan erityisen särmikkäiltä. Myös Jane Seymor on tässä kirjassa melkoinen tyyppi, taatusti jotain muuta kuin mihin on yleensä totuttu! Itse asiassa tuli elävästi mieleen Harry Potterin Luna Lovekiva... Nyt näen Susipalatsinkin Janen jotenkin toisin.
Tällä kertaa löysin myös lyhyen esimerkin Mantelin dialogista:
Thurston rolls his eyes. 'Distance don't stop her. If she wants him down from Northumberland she just whistles and whips him down on the wind. Not that she stops at Harry Percy. They say she has all the gentlemen of the king's privy chamber, one after another. She don't like delay so they all stand in a line frigging their members, till she shouts, "Next."'
'And in they troop,' he says. 'One and then another.' He laughs. Eats the final currant from his palm.
'Welcome home,' Thurston says. 'London, where we believe anything.' (s. 52)Tuosta myös näkyy piirre, joka on ehkä Mantelin Cromwell-romaanien suuri hienous: nämä ovat modernia proosaa menneestä, sellaista, joka ei kutista historiallisia hahmoja karikatyyreiksi eikä heidän kohtaloitaan tapahtumaluetteloiksi. Ihmiset ovat juuri niin mutkikkaita kuin mekin nyt.
Virkistävää kamaa verrattuna esimerkiksi Philippa Gregoryyn. Olen nauttinut kovasti hänenkin romaaneistaan, muttta täytyy myöntää että Mantelin rinnalla ne ovat aika standardoitua historiallista draamaa... Heh, tosissani en kehtaa Gregorysta valittaa kun Susipalatsin ja Bodies'n innoittamana tulin juuri lukeneeksi uudelleen aika monta. Mutta niin se vain on. Gregory on mukavaa peruspurtavaa, Mantelissa on enemmän kuitua ja vitamiineja.
Tudor-fanille ehdoton herkku: huippumiljöö, huippukertoja.
Hilary Mantel (2012). Bring Up the Bodies. Fourth Estate. ISBN 978-0-00-731509-3.
Arvioita:
Margaret Atwood The Guardianissa
Catherine Taylor The Telegraphissa
Swapna Krishna S. Krishna's books -blogissa
Tunnisteet:
1500-luku,
Englanti,
historialliset,
Itse ostin,
Mantel Hilary,
Tudorit,
valta
torstai 3. toukokuuta 2012
Hautausmaan poika
![]() |
| Kuva: Otava |
Hyvä näin! Myönnän olleeni väärässä. Hautausmaan poika on niitä kirjoja, joita voi lukea melkein minkä ikäinen vain. Saduista ja fantasiasta ja nuorista täytyy toki pitää, mutta mitenkään erityisen lapsellinen Poika ei ole, vaikka päähenkilö onkin lapsi ja myöhemmin nuori. En silti ihmettele, että kuvitus vähän vieraannuttaa pikkuisen vanhempaa lukijaa.
Hautausmaan poika kertoo kirjaimellisesti hautausmaalla kasvavasta pojasta. Hän päätyy vauvana aaveiden hoivaan menetettyään oudolle murhaajalle perheensä. Eikku, Ei-kukaan, joutuu pysyttelemään hautausmaan aitojen sisäpuolella, sillä elävien maailmassa häntä vaanii vuosia myöhemminkin ikiaikainen liitto, jolle hän on uhka. Eikun kasvua ja seikkailuja on mukava seurata. Hän on suloinen muttei mikään ällöttävä hellantelttu. Hautuumaan väki on monipuolista sakkia eri aikakausilta, hämmästyttävän miellyttävää vain. Ehkä kuolema pukee joitakin ihmisiä?
Tarina on yhtä aikaa yksinkertainen ja tenhoava. Ehkä pidin osittain siksi, että minun oli helppo nähdä tapahtumapaikka mielessäni. Kirjan hautausmaa on kovin erilainen kuin suomalaiset kalmistot, mutta vierailimme taannoin Lontoossa eräällä hautausmaalla, jonka kaltaiseksi kuvittelin alusta lähtien myös Eikun kodin. Ja kas kummaa, lopun kiitoksissa Gaiman mainitseekin samaisen paikan, muratinpeittämän ihmeen, joka tunnetaan nimellä Highgate Cemetery West.
Hautausmaan poika on hyväntuulinen kirja ja yllättävän osuva kasvutarina. Halutessaan siinä voi nähdä myös metaforisen ulottuvuuden; kasvaminen on ympäristön asettamien rajojen yli astumista. Ennemmin tai myöhemmin itse kukin joutuu lähtemään suojatulta alueelta... Harvalla vain on niin hyviä eväitä siihen kuin nuorella Eikuilla. Minulle jäi hyvä mieli, vaikkei tämä mikään pehmosatu ollutkaan; jotkin kohtaukset olivat aika riipiviä.
Gaimainin tyyli on melko yksinkertaista, mistään kikkailusta ei voi puhua. Teksti on niukanlaista ja sen hienoudet ovat enemmän rivien välissä, siinä mitä välillä jätetään sanomatta. Samalla kieli on ilmeikästä ja sanavalinnoista päätellen suomentaja on onnistunut hienosti. Otanpa vaihteeksi vähän pidemmän pätkän näytteeksi, kohtauksesta jossa Eikku on vasta tullut hautuumaalle:
[--] "Teidän velvollisuutenne, rouva, koskee hautuumaata ja tätä maallisen tomumajansa jättäneiden henkien, rauhattomain sieluin ja sekä vastaavanlaisten inehmojen yhteisöä, ja siten velvollisuutenne on palauttaa tuo olento mahdollisimman pian sen luonnolliseen elinympäristöön - joka ei ole täällä."
"Hänen mammansa antoi pojan minulle", rouva Owens sanoi, ikään kuin sen enempää ei olisi tarvinnut sanoakaan.
"Rouva hyvä..."
"Minä en ole teidän rouvahyvänne", rouva Owens sanoi ja nousi seisomaan. "Jos totta puhutaan, en käsitä, miksi ylipäätään olen täällä puhumassa teille löyhäjärkisille vanhoille pölkkypäille, sillä tämä pikkumies herää pian nälkäisenä kuin susi - ja mistä minä hänelle ruokaa täältä hautuumaalta löydän, kysynpä vain?"
"Siitähän", Gaius Pompeius lausui jäykästi, "tässä juuri kiikastaakin. Millä sinä ruokit häntä? Miten sinä muka voit huolehtia hänestä?" (s. 26-27)En kerro. Arvoituksen ratkaistaksenne joudutte lukemaan kirjan.
Neil Gaiman (2009). Hautausmaan poika. Otava. Suomentanut Inka Parpola, kuvittanut Dave McKean. ISBN 978-951-1-23720-4.
Arvioita:
Riku Ylönen Savon Sanomissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Raija Taikakirjaimissa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Mikko Kirjavinkeissä
Tunnisteet:
101 spefin helmeä,
Englanti,
Fantasia,
Kirjastosta,
nuorten kirjat,
yliluonnollinen
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Wolf Hall
Karoliinan Kirjavassa kammarissa kimppaluetaan parasta aikaa Susipalatsia, joten tämä alkukielinen versio on vilkutellut minulle ylähyllyltä jo jonkun aikaa. Onnistuin hienosti vastustamaan kiusasta, sillä lukemattomiakin kirjoja on jonossa muutama, mutta sitten luin pääsiäisen aikaan C. J. Sansomin Luostarin varjot. Kiitos vain Morrelle, jolta kirjan sain - en ole unohtanut mitä lupasin vaihdossa! - mutta välitön seuraus Luostarin varjoista oli äkillinen pakkomielle lukea oitis Wolf Hall uudelleen. Thomas Cromwell, Hallin päähenkilö, esiintyy nimittäin Varjoissakin.
Mutta Wolf Hall on aivan eri luokan kirja. Hilary Mantel on tehnyt melkoisen urotyön kuvitellessaan itsensä 1500-luvun alkupuolella vaikuttaneen miehen nahkoihin. Onko hän oikeassa tulkinnoissaan, sitä on mahdoton tietää, mutta faktat ovat napakasti paikallaan ja kokonaisuus on niin johdonmukainen, että siitä tulee totta aivan itsestään.
Kirjan alussa on pieni pätkä Cromwellin nuoruudesta, mutta Wolf Hall lähtee varsinaisesti liikkeelle vuodesta 1527, jolloin Henrik VIII:n pitkäaikainen luottomies kardinaali Wolsey vielä paistattelee valtansa loistossa. Tuho on kuitenkin nurkan takana ja Cromwell, Wolseyn avustaja, joutuu miettimään miten selviytyisi päämiehensä haaksirikosta. Hall kuvaa aikanaan järisyttävää nousua merkittävään asemaan hovissa, jossa yleensä vaadittiin kuninkaan pepunpyyhkimenkin ojentamiseen ylhäistä syntyperää. Alhaissyntyinen Cromwell onnistuu kuitenkin voittamaan kuninkaan ja hänen läheistensä luottamuksen. Hämmästyttävää luokkaretkeilyä seurataan aina vuoteen 1535, jolloin Anne Boleyn on viimeistä vuottaan kuningattarena ja Thomas More mestataan.
Wolf Hallissa on minulle kiehtovaa paitsi miljöö myös jännittävä uudelleentulkinta kahdesta aikakauden keskeisestä hahmosta, Cromwellista itsestään ja Thomas Moresta. Pragmaattinen Cromwell esitetään hyvin positiivisessa valossa. Hän on tässä tyyppi, joka vain haluaa saada asiat sujumaan, joka etsii win-win -skenaarioita, jolla on älyn lisäksi lämmin sydän ja varsin moderni tärkeysjärjestys. Cromwell pitää pienistä koirista ja sietää ihmisten heikkouksia. Thomas More puolestaan, kaveri jota on tavattu pitää suoraselkäisenä periaatteen puolustajana ja uskon miehenä, onkin Mantelin tulkinnassa itsekeskeinen fanaatikko ja narsisti, joka kiillottaa imagonsa kilpeä muiden kustannuksella. More on suorastaan sydämetön, oikea kristillisyyden irvikuva.
Miksikäs ei. Aina pitää vähän epäillä tyyppejä, joille periaatteet ovat tärkeämpi kuin ihmiset! Yleensä on tapana asettaa vastakkain Henrik VIII ja Thomas More - mutta kuvapa onkin toisenlainen, jos vertailukohteena on joku muu, esimerkiksi Cromwell.
Mantelin tyyli poikkeaa raikkaasti historiallisille romaaneille tyypillisestä kaavasta. Teksti on preesensissä ja paikoin lähes tajunnanvirtamaista. Cromwellissa korostuvat hänen persoonallisuutensa ja ajattelumallinsa, ei hänen asemansa historiassa. Lukija pääsee seuraamaan hänen ajatteluaan kuin huomaamattaan. Dialogista pidin erityisesti, se on monin paikoin näpsäkkää ja nokkelaa. Hahmot eivät kuulosta tomuisilta vaan fiksuilta ja inhimillisiltä. En viitsi valita lukunäytteeksi pitkää pätkää dialogia - ja pitkän pätkän se vaatisi, että saisi oikean käsityksen - mutta otetaanpa toisenlainen pala:
When Rafe has gone he takes out his evening's work and begins on it, methodical, tapping the papers into place. His bills are passed but there is always another bill. When your are writing laws you are testing words to find their utmost power. Like spells, they have to make things happen in the real world, and like spells, they only work if people believe in them. If your law exacts a penalty, you must be able to enforce it - on the rich as well as the poor, the people on the Scottish borders and the Welsh marches, the men of Cornwall as well as the men of Sussex and Kent. (s. 574)Tuosta näkee, miten Mantel liu'uttaa tapahtumista ajatuksiin - ja miten moderneja ne ajatukset ovat. Mantelin Cromwell ymmärtää, että mielikuvat ovat todellisuutta. Ja niinhän ne ovat.
Nyt toisella lukukerralla maltoin vähän lukea rivienkin välistä ja huomasin, että joitain puolia on tietoisesti jätetty vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi kuningasta Cromwellin ajattelussa käsitellään varsin vähän ja varsin epäsuorasti, ottaen huomioon miten keskeinen tekijä hän Cromwellin näkökulmasta on. Kiinnostava ja tarkemmin ajateltuna toimiva ratkaisu.
Wolf Hallin huonoin puoli on, että se on vain puoli tarinaa... ja silti pokkariversio on hulppeat 650 sivua pitkä. Voi olla, että Mantellin perusteellisuus tuntuu puuduttavalta jostakusta, mutta minulle tämä Tudor-immersio sopi hyvin. En olisi voinut lukea tätä kimpassa, koska olisi ollut kamalaa lukea vain pätkä kerrallaan! Argh, pelkkä ajatuskin värisyttää... Epäilen myös, että kirjan valtavan henkilökaartin kanssa tulee helposti vaikeuksia, jos porukka ei ole ennestään tuttua ja lukemisessa on taukoja.
Minä tykkäsin tästä kovasti, taas. Kesti mainiosti toisen lukemisen näin parin vuoden tauon jälkeen. Ilokseni huomasin myös, että Mantelilta on ilmestymässä toukokuussa uusi romaani, Bring up the Bodies, jossa Anne Boleynin ura saa tunnetun päätöksensä. Olen siitä jo valmiiksi ihan tärinöissäni. Mantell pysyttelee Wolf Hallissa hienosti historian rajoissa ja tuo silti tulkintaansa paljon uutta ja persoonallista. Jotain hyvää voi siis odottaa myös Annan lopun kuvaukselta... vaikka olenkin lukenut jo varmaan tusinan Tudor-historioita.
Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 2009). Wolf Hall. Fourth Estate. ISBN 978-0-00-723020-4.
(Vilkaiskaa muuten noita kustantajan sivuja... Jotain uutta aaltoa vai? Ziisus...)
Arvioita (suomeksi lukeneiden):
Suvi Ahola Hesarissa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Karoliinan kimppalukuporukan loppukeskustelu
Tunnisteet:
1500-luku,
Englanti,
historialliset,
Itse ostin,
Mantel Hilary,
poliitikot,
Tudorit
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
Vieras kartanossa
![]() |
| Kuva/kansi: Tammi/Tuija Kuusela |
Kannatti kyllä. Vieras kartanossa on hyvin erilainen kuin ainoa aiemmin lukemani Waters eli viktoriaaniseen aikaan sijoittuva erikoinen Affinity. (Olen tainnut joskus väittää lukeneeni Fingersmithin, mutta ei, nimimuisti vain on pettänyt; hyllystä löytyvä Affinity on Vieraan ainoa edeltäjä.)
Vaikka kirjoilla ei ole juuri muuta yhteistä, Vieraan tunnelma kieltämättä tuo mieleen Affinityn, jonka muistan hämmentävästi kiehtovana kirjana, jonka tapahtumista jää arvoituksellinen olo. Mitä tapahtui? Miksi? Kirjaan jää koukkuun, mutta henkilöissä ja juonessa on tulkinnallisuutta, joka jättää lukijalle vähän epävarman olon. Vieraassa epävarmuuden korvaa runsain mitoin Watersin lumoava rappeutuvan kartanon ja brittiläisen luokkayhteisön kuvaus. Kummitusjutuksi kirja on liian raskas eikä tarpeeksi karmiva... mutta sen sosiaalisessa kuvauksessa hienovireistä loistokkuutta.
En tarkoita loistokkuudella luokkarajoissa rypemistä vaan paremminkin luokkatietoisuuden läpitunkeman sosiaalisen eämän välittämistä sekä rajat luokkarajat huomioimalla että niitä rikkomalla. Kertoja tohtori Faraday elää taustansa ja asemansa ristiriidan aiheuttamassa välitilassa; hänet kartano viettelee tarjoamalla näkymän juuriaan myöten itsestään varman yläluokan elämään. Mutta samaan aikaan kun Faraday tuntee vetoa ja inhoa kartanon elämäntapaan ja kaikkeen mitä se symboloi, kartanon oma väki kohtaa mahdottomaksi muuttuvan yhtälön. Sodanjälkeinen uusi Englanti ei kartanonherroja kaipaa. Maat on myytävä, huoneet suljettava, sähkön säästämiseksi käytettävä kynttilöitä. Niiden lepattavassa valossa liikkuu jokin vieras...
Kauhuksi en tätä osaa luokitella, goottilaisesta fiiliksestä ja kummittelusta huolimatta. Mielenmaisemat ja sosiaalinen murros ovat jotenkin hallitsevampia. Otetaanpa lukunäytteeksi kohta, jossa luokkayhtälö on erityisen paljaasti näkyvillä. Kas tässä Faraday ja kartanon neiti puhuvat Faradaylle etäisesti sukua olevan rakennusmiehen kanssa:
[--] mies otti lakin päästään puhuessaan Carolinen kanssa - vaikka minua hän katsoi syrjäkarein ja nyökkäsi jotenkin kankeasti kun lähdimme jatkamaan matkaa. Tiesin, että vielä näinkin pitkän ajan kuluttua miehen oli vaikea sanoa minua "tohtoriksi", mutta ei tullut kuuloonkaan, että hän olisi puhutellut minua etunimeltä tai "herraksi".
Sanoin niin luontevasti kuin pystyin: "Näkemiin, Tom." Caroline sanoi vilpittömän lämpimästi: "Nähdään taas, Pritchett. Oli mukava jutella. Olen iloinen siitä, että pojille kuuluu niin hyvää."
Toivoin yhtäkkiä, että Carolinella ei olisi ollut naurettavaa hattuaan - en tiedä miksi. (s. 297)Tuo etunimi/sukunimi/titteli-vekslaus: vau. Olkoonkin, että luettuani viime vuonna muutaman kirjan suomalaisista yhteiskuntaluokista olen herkistynyt niitä tarkkailemaan - ja että melkeinpä luulen moisista oireita toisinaan näkeväni - tuollaiseen hienostuneeseen luokkatutkaan tarvitaan ihan eri tason kerroksellisuutta kuin meiltä päin löytyy.
Vieras on suppean piirin psykodraama, jonka kertoja on melkeinpä epämiellyttävä mies. Sen viehätysvoimaisin hahmo on Hundreds Hallin kartano - eikä kartanokaan varsinaisesti pursuile iloa. Kuitenkin tykkäsin tästä kirjasta, enkä missään vaiheessa ärtynyt Watersin viipyilevään kuvailuun. Watersilla on taito kuljettaa tarinaa niin, että sivuja kääntää edelleen mielikseen, vaikka tapahtumat eivät laukkaakaan. Arvostus ansaitsee myös hänen kykynsä saada yhden kertojan tarina tarjoamaan myös muita tulkintoja. Vaikka Hundreds ja sen väki kohdataan Faradayn kautta, lukija suorastaan kutsutaan miettimään muitakin näkökulmia.
Sain Vieraan loppuun eilen illalla. Yli yön nukuttuani pidän siitä vielä vähän enemmän. Oikein hyvä lukuromaani, taidokas muttei teennäinen, mutkikas muttei käsittämätön. Ja hei - siinä on kartano ja kartanossa kummitus. Ehkä.
Sarah Waters (2011). Vieras kartanossa. Tammi. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 978-951-31-5396-0.
Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Penjami Maailmankirjoissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa
Ja bonuksena kirjan jo lukeneille Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelu
Tunnisteet:
1940-luku,
Brittiläinen imperiumi,
Englanti,
Kirjastosta,
Rakkaus,
Waters Sarah,
yliluonnollinen,
yläluokka
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Wives and Daughters
![]() |
| Kirjablogi kehuu tällä kertaa myös vanhaa minisarjaa.... |
Wives kertoo maalaiskaupungin lääkäristä, joka on leskenä kasvattanut yksin tytärtään Mollya. Neidon ehdittyä nyt herkkään ikään tuntee tohtori Gibson tarvitsevansa naisen apua ja kas, läheisestä kartanosta löytyy kiitollinen ex-kotiopettajatar, leski hänkin. Tohtorille vaimo, Mollylle sisar - ja millainen sisar! Viehätysvoimaa joka huokosesta uhkuva Cynthia lehahtaa uuteen kotiinsa hurmaavana ja vähän mystisenäkin. Syntyy sisarellinen ystävyys.
Sitä ennen raikas ja suora Molly on jo ehtinyt tutustua tilanomistaja Hamleyn perheeseen. Pelkän lääkärin tytär ei kelpaisi rouvaksi konservatiivisen Hamleyn sukuun, mutta Mollysta pidetään perheessä ja hän viihtyy itsekin, ja antaa nuoremman pojan lohduttaa itseään veljellisesti. Enempää en ehkä viitsi sanoa, siltä varalta, että joku haluaa jännittää loppuratkaisua. Hah.
Tai hetkinen - jos kirjaa ei ole lukenut, niin kyllä siinä vähän jännittämistä onkin. Edes sarjan näkeminen ei täysin käy spoilerista, sillä Gaskellin kirjassa loppu on vähän toista kuin BBC dramatisoinnissa. Nautiskelin nimittäin sarjan DVD:ltä Neiti A:n kanssa välipäivinä ennen kuin luin kirjan loppuun. Ehtaa BBC-epookkia, täydet pisteet... mutta sarjan jäljiltä alkuperäisteoksen gaskellimpi lopetus vähän hymyilytti.
Toisaalta, voihan olla, että Gaskell vain lopetti vähän ajateltua äkillisemmin, kun oikea määrä osia tuli täyteen. Tämä ja moni muu Dickensin aikalaiskirjailija kirjoitti suuret romaaninsa eräänlaisina jatkokertomuksina aikakausilehtiin. Epäilemättä joku viisas tieteilijä jossain on formaatin vaikutuksia analysoinut.
Wives and Daughters on vähemmän yhteiskunnallinen romaani kuin North and South, mutta sen psykologinen oivaltavuus on huikea. Sanon pokkana: Gaskell on Austenin luokassa mitä terävään ihmisilmään tulee, vaikka Austenin sulavaan sanankäyttöön hän ei yllä. (Okei. Minusta kukaan ei yllä. Enkä enää voi tatskan jälkeen muuttaa mieltänikään!)
Mutta ei Gaskell mikään kömpelys ole hänkään:
[--] he had got into that kind of exaggerated susceptibility with regard to his wife's faults, which may be best typified by the state of bodily irruption that is produced by the constant recurrence of any particular noise: those who are brought within hearing of it, are apt to be always on the watch for the repetition, if they are once made to notice it, and are in an irritable state of nerves. (loc. 6314/10062)Gaskell ei myöskään ole yhtä romanttinen kuin Austen, nyt kun vertailemaan ryhdyn. Ehkä avioelämä antaa erilaisen perspektiivin rakkauteen! Austenin väitetään sanoneen, että hän halusi antaa sankarittarilleen onnellisia loppuja. Ehkä Gaskell, jonka tarkkaa silmää eivät 1800-luvun loppupuolella enää konventiot samalla tavalla pidätelleet, ja joka siksi kuvaa eripuraakin varsin suoraan, kirjoitti vähän erilaisin tavoittein kuin Austen.
Sekä sarjaa että kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille hempeiden helmojen ystäville! Molly Gibson on mainion inhimillinen sankaritar eikä Gibsonien uusperheen kuvioista voi olla nauttimatta. Wives and Daughters oli tähän mennessä minulle paras Gaskell.
Elizabeth Gaskell (1865). Wives and Daughters: An Everyday Story. Project Gutenberg eBook.
Tunnisteet:
1800-luku,
Englanti,
Gaskell Elizabeth,
historialliset,
ilmainen e-kirja,
isä,
Rakkaus,
sisarrukset,
äitiys
lauantai 3. joulukuuta 2011
Our Tragic Universe
![]() |
| Kuva: Canongate. |
Our Tragic Universe nimittäin on lähestulkoon tarinaton tarina ja Liinan jutusta tiesin sen etukäteen. Lukijana vähän arastelen tarinattomia tarinoita; yleisesti ottaen pidän siitä, että juoni kannattelee minua lihaksikkain käsivarsin... Jos joudun omin voimin raahautumaan sivulta toiselle, menetän helposti mielenkiintoni.
Olen onnellisen tietämätön kirjallisuusteknisestä terminologiasta, mutta yksi Universen teemoista on ehdottomasti narratiivien voiman kyseenalaistaminen. Onneksi Universe on rakennettu sen verran ovelasti, että sitä huomaa jo sitoutuneensa henkilöihin ja tunnelmaan siinä vaiheessa kun Universen oma pseudotarinattomuus alkaa käydä ilmeiseksi. Päähenkilö Meg onkin äärimmäisen sympaattinen hahmo. Hän on jo-ties-kuinka-monetta-vuotta lupaava nuori kirjailija, jonka Vakava Romaani ei edisty, mutta päivät menevät muissa töissä. Romaaniluonnokseensa Meg kirjoittaa elämäänsä uudestaan loputtomin variaatioin edistymättä lainkaan; paperin tuolla puolen hän on jumissa ankeassa suhteessa ja haaveilee vanhemmasta miehestä.
Juoni - no, siitä ei ilmeisistä syistä voi sanoa juuri mitään, mutta kirjassa mietitään todellisuuden luonnetta, pohditaan ihmisen ajattelumalleja ja niiden seurauksia arkielämälle. Samalla tapahtuu asioita ja ne liittyvät toisiinsa ja muodostavat kuvion, mutta kuvio ei ainakaan yhdellä lukemalla ole viiva tai paraabeli tai edes spriaali. Tämä pitsihimmeli alkaa näyttää symmetriseltä vasta kaukaa katsottuna.
Universen utuinen ja ovela filosofinen piirre todella puraisi; kirja toimi kuin syvyyspommi. Vaikka pidin siitä lukiessani kohtalaisesti (Meg haahuilee tyylikkäästi), varsinainen teho tuli jälkikäteen. Huomasin nimittäin palaavani Universeen yhä uudestaan päiväkausia sen jälkeen kun olin jo luullut lyöneeni kannet kiinni. Hidas sytytys? Nopealla lukuvauhdilla saattaa olla haittapuolensa. Tajusin vasta jälkikäteen (ehkä) miksi tietty keskustelu käytiin lautalla, mistä kutomisessa oli kysymys ja miksi kirjasto oli niin tärkeä ja mitä yhteistä koiralla ja Pedolla on... ehkä.
Joka tapauksessa kirjan kohtaukset siis palasivat moneen otteeseen mieleeni. Universe resonoi kumman hyvin omien epänarratiivieni kanssa.
[--] I think what I'm saying is that narrative has to have patterns, otherwise it wouldn't be narrative, and while life doesn't have to have patterns, the minute we express it as a narrative it does have to have patterns; it has to make sense. Therefore we impose patterns on life in order that we can express it as narrative. (s. 163)Jep. Elämä on kertomus, jonka kerromme itsellemme. Olen pähkäillyt samansukuisten ja osittain samojenkin kysymysten kanssa niin usein, että Universe herätti uinuvia ajatuksia. Tuli oikein ikävä ontologiaa ja jopa semiotiikkaa... Ehkä katson vain Matrixin uudestaan!
Lisään vielä, että kirjassa tapahtuu muutakin kuin narratiivien universaalin penetraation illustrointia. Okei, melko mutkikkaita pohdintoja on paljon, mutta lisäksi kirjassa tavataan (ehkä) muutama myyttinen olento, kirjoitetaan (ehkä) tarinaton tarina, riidellään ja surraan ja rakastetaan ja yritetään ymmärtää. Ja tehdään sukan kutomisesta kohtuuttoman suuri numero.
Pitääkseen Universesta täytyy pitää pitkistä filosofistista keskusteluista ja vähän eksyneistä päähenkilöistä. Minä tykkäsin kyllä. Kokonaisuus toimi niin hyvin, että annan kirjalle anteeksi sen taakseen jättämän pysyvän hämmennyksen; en vieläkään ole varma mitä siinä tapahtui. Pitää varmaan lukea uudestaan parin vuoden päästä.
Siedän jopa sen, että päähenkilö on - huoh - jälleen kerran kirjailija, sillä tällä kertaa kirjoittamisen pähkäilyllä on jokin rooli kirjassa. Hih, eipähän ainakaan tarvitse valittaa, että minä-kertojan havainnointi on epäilyttävän tarkkaa ja itseilmaisu naurettavan kaunista!
Scarlett Thomas (2011). Our Tragic Universe. Canongate. ISBN 978-1-84767-129-5.
Arvioita:
Liina Sivukirjastossa
Alice Fisher Guardianissa
Nicolas Royle Independentissä
Tunnisteet:
eläimet,
Englanti,
filosofia,
Itse ostin,
kirjailijaelämää,
Rakkaus,
Scifi ja spefi,
Thomas Scarlett
lauantai 12. marraskuuta 2011
Death Comes to Pemberley
![]() |
| Kuva/kannen piirros: Faber/Neil Gower |
Tietenkin tämä oli pakko saada. Ja lukea heti kun se tuli.
Death Comes to Pemberley kertoo Darcyjen elämästä kuusi vuotta häiden jälkeen. Elizabeth on asettunut Pemberleyn emännäksi, lastenhuonetta asuttaa jo kaksi miespuolista pikku perillistä, ja perinteiset syystanssiaiset lähestyvät. Georgiana on aikuistunut mutta asuu yhä veljensä perheessä. Tanssiaisia varten kokoontuvat paikalle myös Bingleyt ja eversti Fitzwilliam. Mutta juhlat on peruttava, sillä kuolema tulee kutsumattakin... Pemberleyn rauhan rikkoo veriteko, eikä kukaan voi levätä ennen kuin sen varjo on karkoitettu.
Lukeminen oli erikoinen kokemus. On selvää, että P. D. James on erinomainen kirjoittaja ja että hän tavoittaa paljon oleellista austenilaisesta maisemasta. Itse murhamysteeri on hyvää perinteistä James-laatua. Siinä painottuvat inhimilliset ja tekojen seurauksiin liittyvät seikat; verellä ei juuri mässäillä. Loppuratkaisusta sanoisin, että modernissa kontekstissa sen deus ex machina -piirteet luultavasti ärsyttäisivät, mutta 1800-luvun alkuvuosien atmosfäärin ratkaisu sopii kohtalaisen hyvin. Nautin myös Austenin ajan oikeudenkäytön kuvauksesta ja viihdyin - tietenkin - Pemberleyn mailla.
Kirjaa lukiessa oli mukavaa, siihen upposi, sitä luki ilokseen. Mutta on erehdys ajatella tätä jatkona Ylpeydelle. James ei tosiaankaan kanavoi tässä Austenin henkeä vaan leikittelee grand old ladyn oikeudella itselleen rakkailla hahmoilla. Fanficciä suoraan huipulta. Vaikka James on tehnyt taustatyönsä, eikä kuvatussa Pemberleyssä ole mitään vikaa, tämä on huutavan selvästi, ainakin minun silmissäni, nykykirjallisuutta. Vanhoissa, autenttisesti historiallisissa romaaneissa aikalaisen tapa käsitellä asioita on väkisinkin kovin erilainen kuin menneeseen kurkottavan nykykirjailijan, joka kirjoittaa omille aikalaisilleen.
Kieli tavoittaa melkein Austenin sävyn... mutta ei ihan. James on, kenties viisaasti, vastustanut kiusausta käyttää yhtä haastavia lauserakenteita kuin alkuperäinen kirjailija ja on suosiolla luopunut monesta Austeninille tyypillisestä sanasta. Aikakausilla on omat ilmauksensa, eikä yli kahdensadan vuoden jälkeen ole helppo tavoittaa kielen kaikkia vivahteita. Erilaisuutta tässä suhteessa voi ajatella myös lukijaystävällisyytenä: kun kaikki kuitenkin tietävät, että tämä on moderni kirja, miksi vaivata nykylukijoita sanoilla, jotka ovat jo aikoja sitten pudonneet pois aktiivikäytöstä? Panin merkille esimerkiksi sanan countenance katoamisen. Austenilla se on ihmisten kuvauksissa jatkuvasti toistuva sana, arkipäiväinen ilmaus, jonka merkitystä ei hänen kuvitteellisten lukijoidensa tarvinnut pähkäillä. Mutta James kirjoittaa erilaisen ajan yleisölle, eikä countenance tarkoita enää ihan samaa.
Sama taipumus on nähtävissä ilmauksissa muutenkin. Kielen eleganssin puolesta tämä voisi melkein olla Austenia - mutta toisaalta ei mitenkään. Törmäsin tähän ajatukseen toistuvasti lukiessani juuri siksi, että James on niin hyvä. Grange ja Street eivät päässeet niin lähelle, että olisin poikkeamista ärtynyt. Otetaanpa esimerkki:
As Darcy and Elizabeth entered their part of the house, he said, 'I may have said much too little and you, my love, a little too much, but together, as usual, I think we got it right. (s. 138)Niin lähellä - ja niin kaukana. Got it right? Hmph. Seuraavan kerran kun luen Ylpeyden uudelleen, kiinnitän tähän kielikysymykseen erityistä huomiota. Ehkä huomaan alkuperäisessäkin ei-austenilaisia ilmauksia, kun nyt olen näin hankalaksi heittäytynyt. Ehkä siellä jossain joku gets it right ja silloin saan ansaitusti nenälleni. Kun oma äidinkieli ei ole englanti, ei luultavasti pitäisi tällaisia seikkoja edes kommentoida. Ainoa puolustukseni on, että olen tämän yhden englanninkielisen kirjan lukenut aika moneen kertaan... kuuteen? kahdeksaan?
Myös teemojensa puolesta James on tuonut Pemberley'n puistoihin ja saleihin aivan uusia elementtejä. Ylpeydessä lähes näkymätön palveluskunta on tärkeässä osassa. Saamme uusia tulkintoja monista Austenin hahmoista. Darcy on enemmän keskiössä kuin Elizabeth, kuten ymmärrettävää onkin; murhiin ja oikeusistuntoihin sekaantuminen olisi naiselle kovin kummallista käytöstä. Ylipäätään Elizabeth on tässä seestynyt ja vakavoitunut; edes alun keveämmässä ilmapiirissä ennen murhaa hänen ei juuri nähdä hymyilevän ilkurisesti.
Pemberley on Ylpeyden ystäville hyvää viihdettä, jos onnistuu jotenkin hyväksymään sen erilliseksi teokseksi. James on kirjoittanut 2000-luvun viihdekirjan, joka sijoittuu Austenin maailmaan. Mukavan rauhallisen dekkaritarinan lisäksi voi nautiskella pienistä viitteistä muidenkin Austenin henkilöiden myöhempiin vaiheisiin. Hauskaa on tietenkin myös seurata Jamesin tulkintoja vaikkapa Mrs. Collinsista ja Lydiasta. Nauroin ääneen, kun huomasin Jamesinkin mietiskelleen Darcyjen avioliiton rahallista puolta ja päätyneen varsin kylmäävään tulokseen. Myös Darcyn hyvin inhimillinen harmi hänen muuten niin onnellisen avioliittonsa joidenkin seurausten suhteen on ehtaa Jamesia. Realistista psykologin silmää - pakko tykätä!
Pidin Pemberleystä, mutta olisin halunnut pitää vielä enemmän. Austenin maailman käyttäminen ympäristönä teki tästä jotenkin kummallisesti kepeämmän lukukokemuksen kuin vaikkapa Murha ei sovi naiselle, joka on tietystä arkisuudestaan huolimatta jäänyt mieleeni vuosikymmeniksi.
P. D. James (2011). Death Comes to Pemberley. Faber and Faber. ISBN 978-0-571-28357-6.
Arvioita:
Jane Jakeman The Independent
Andrew Taylor The Spectator
Tunnisteet:
1800-luku,
avioliitto,
Dekkarit ja jännärit,
Englanti,
historialliset,
Itse ostin,
James P. D.,
oikeus,
réchauffée,
yläluokka
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
North and South
![]() |
| Elizabeth Gaskell. William J. Thomsonin miniatyyri; Wikipediasta. |
Yksi e-kirja oli jo valmiiksi keskenkin... ja niin päädyin viettämään messumatkani Pohjois-Englannissa, Miltonin tehdaskaupungissa, rouva Gaskellin North and South -romaanin pauloissa.
Junalla pohjoisesta etelään ja takaisin kolkuttelu sopikin loistavasti juuri tämän kirjan lukemiseen. North and South kertoo Margaret Halesta, pastorin tyttärestä, joka isänsä omantunnonkriisin tähden päätyy etelän pikkukylän eliittiroolista kuhisevaan pohjoiseen tehdaskaupunkiin, jossa hänen arvojaan tai sivistystään ei juuri kunnioiteta. Monipolvinen tarina on alunperin julkaistu 22-osaisena jatkokertomuksena, tietää Wikipedia. Jonkinlaista haparointia tarinan etenemisessä onkin nähtävissä paikka paikoin. Syynä voi hyvin olla sarjaformaatista juontuva juonenkuljetus, tai sitten Gaskellin into yhteiskunnan kehittämiseen on houkutellut hänet turhan pitkille harharetkille tehdasväestön pariin. Myös kielellisesti tämä ajoittain viktoriaanista pohjoisen teollisuusväestön murretta käyttävä romaani oli haastavampaa tekstiä kuin aiemmin lukemani Gaskellin kirjat.
Pienistä kielitakkuiluista huolimatta upposin kirjaan loppujen lopuksi perinpohjaisesti. Margaretin, häneen rakastuvan tehtailijan ja monen sivuhahmonkin henkilökuva on tässä nimittäin piirretty niin hienosti että moista harvoin näkee. Ei tarvitse olla viktoriaanisen moraalin tai edes viktoriaanisen yhteiskunnan tuntija arvostaakseen näiden ihmisten eettisiä ja sosiaalisia dilemmoja. Etenkin Margaretin, Thorntonin ja Thorntonin äidin persoonat elävät romaanin sivuilla niin kirkkaina, että heitä ymmärtää hyvin, 150 vuoden kuilusta huolimatta. Mikä anoppikokelas Margaretilla rouva Thorntonissa onkaan! Aikalaiseensa Dickensiin verrattuna Gaskell luo psykologisesti monisyisiä ihmisiä ja etenkin naisia.
(Tiedän, tiedän, kyllähän Dickensilläkin on vahva psykologinen ote monissa romaaneissaan, mutta hänen tekstiensä runsauteen yksittäiset henkilöt jotenkin hukkuvat helpommin. Kun jokaikinen pienikin sivuhahmo on niin valtavan persoonallinen, ei päähenkilöihin osaa keskittyä rauhassa!)
Margaretin kasvu tämän romaanin mittaan on minusta yhtä vakuuttavaa kuin Elizabeth Bennettin muutos Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Kas tässä alkupuolen Margaret:
"Don't call the Milton manufacturers tradesmen, Margaret," said her father. "They are very different."
"Are they? I apply the word to all who have something tangible to sell; but if you think the term is not correct, papa, I won't use it. But, oh mamma! speaking of vulgarity and commonness, you must prepare yourself for our drawing-room paper. Pink and blue roses, with yellow leaves! And such a heavy cornice round the room!" (loc. 960/6903)Muutamaa vuotta myöhemmin Margaret on jo jotain aivan muuta; hänen ja Thorntonin hahmot tekevät tästä kirjasta kokemuksen. North and South ei tosin ole likimainkaan yhtä hilpeä tai tasapainoinen kuin mainitsemani Austenin teos, eikä edes yhtä kujeellinen tai lämmin kuin Cranford. Tietystä vakavuudestaan huolimatta North and South viehätti. Oikeastaan tarinan tummaa virettä ei juuri huomaa ennen kuin loppupuolella, kun tarinan harvat kepeät henkilöt saavat enemmän tilaa. Heidän hullunkurisuutensa paljastaa muun kaartin totisuuden.
Ärsyttävämpää sen sijaan on North and Southin vahva yhteiskunnallinen maku, jolla on myös uskonnollinen mausteensa. Lisäksi, Cranfordiin verrattuna, miljöön kuvaus oli tässä turhankin osoittelevaa, sillä etelän ja pohjoisen vastakkainasettelu saa lähes eeppisiä sävyjä. Pohjoisen "teutoninen" ja raaka elinvoimaisuus, etelän dekadentti pysähtyneisyys; tuleva ja mennyt etsivät toisiaan kirjan nykyisyydessä päätyen varsin symboliseen ratkaisuun.
Hm.... mitä enemmän tuota juonta ajattelen, sitä enemmän siinä on kaikenlaisia ulottuvuuksia. Voi olla, että vaikka Cranford oli monessa mielessä mukavampi kirja lukea, tämä on se joka jää mieleen.
Elizabeth Gaskell (2003, alkuperäinen 1854-1855). North and South. Project Gutenberg eBook.
Tunnisteet:
1800-luku,
anoppi,
Englanti,
Gaskell Elizabeth,
historialliset,
ilmainen e-kirja,
köyhyys,
Rakkaus,
työväenluokka,
Yhteiskunta
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
In the Garden of Iden
![]() |
| Booksyn puutarhassa. |
In the Garden of Iden on ensimmäinen Company-sarjan kirjoista, joita on ilmeisesti ilmestynyt kahdeksan tai yhdeksän kappaletta. The Company on aikamatkailun ja kuolemattomuuden (melkoisin rajoituksin) kehitellyt yritys, joka näitä yhdistämällä muokkaa maailmaa mieleiseensä suuntaan.
Gardenissa pääsemme seuraamaan Mendoza-nimisen tytön päätymistä Companyn leipiin. Inkvisition kellareista pelastetusta tytöstä tulee kuolematon kyborgibotanisti, jonka työnä on elää historian halki, pelastaen katoavia kasvilajeja kuolevaisten ihmisten hulluudelta. Mendozan ensimmäinen tehtävä vie hänet Sir Walter Idenin puutarhaan Maria Verisen aikaan. Tässä Eedenissä kukkii ruusujen lisäksi myös nuori lempi. Kyborgeillakin on tunteet. Nuori puritaani Nicholas Harper saa Mendozan sekaisin, mutta voiko jumalisen nuorukaisen ja Company-naisen rakkaudesta tulla mitään?
[--] "Enough of this talk of sin, in God's name," I begged him. "We are here, now, in this beautiful place. Isn't this enough? This garden, and the sun, and you and I here, and the poor little unicorn?"
"But the sun will set tonight, Rosa," he said. "And our lives will be over in a moment. And we know the truth, you and I, about that unicorn. What will sustain us but working for the eternal realm?"
Eternal work. My God, couldn't the man talk about anything else? What business did he have being so holy, with that big body of his so well made? With a sob of exasperation I caught hold of him, rock-steady as he was, and kissed him to make him quiet.
His first reaction was to kiss back. He did it very well, he took the initiative at once, and his hands set to work busily doing all the right things. He kissed like an angel of God. It figured. (s. 156-157)Company-sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Tämä on viihdyttävää lukemista minun makuuni: ideoita mutta myös ihmisiä, mielenkiintoisessa ympäristössä. Historian ja scifin yhdistelmä voisi olla vaikka tilaustyönä minulle kirjoitettua, niin nappiosuma tämä kirja on päälinjojensa suhteen. Myönnettäköön, että Bakerin aikamatkailu ja kyborgiteknologia jäävät tässä vähän heikolle hapelle, mutta olen valmis tyytymään Bakerin kevyeen kumarrukseen tieteellisen selityksen puoleen (tyyliin "sellainen on, mutta turha sitä nyt tässä on selostaa"). Historiallinen ympäristö on oivaltavasti toteutettu, kieltä myöten.
Eikä tarinasta puutu humoristisia yksityiskohtia. The Companyn sisäiset radiolähetykset kyborgeilleen ovat mahtavia: uutisväläyksiä päivän politiikasta Tudorien Englannista, liveselostus Marian ja Philipin häistä, kaikki parhaaseen CNN-tyyliin kommentaattoreineen. Ääneen piti hihittää katugallupille, jonka aiheena on protestanttisiin pappeihin kohdistuva tutkinta: 52 % vastaan, 40 % puolesta, 8 % ei halua ilmaista kantaansa. Panee miettimään miltä meidän päivän politiikkamme eurokriiseineen näyttäisi muutaman vuosisadan päästä!
Kage Baker (1998). In the Garden of Iden. TOR. ISBN 978-0-7653-1457-4.
Arvioita:
Suomeksi löytyi vain Taikakirjainten juttu,
englanniksi vaikkapa
Tunnisteet:
101 spefin helmeä,
1500-luku,
aikamatkailu,
Baker Kage,
Englanti,
historialliset,
inkvisitio,
Itse ostin,
Scifi ja spefi,
Tudorit
keskiviikko 13. heinäkuuta 2011
Viides lapsi
Vuosikausia olen hautonut ennakkoluuloja Doris Lessingiä kohtaan. Lessingiä on suositeltu minulle tarmokkaasti jo teininä, sillä hän on eittämättä yksi scifin suurista nimistä. Tartuin silloin johonkin Lessingin kirjaan ja kiduin sen kanssa - olisikohan ollut Kultainen muistikirja? Sen jälkeen olen jättänyt suosiolla väliin.
Nyt rohkaistuin kokeilemaan uudestaan. Pienoinen pakko, Lessing on 101 spefin helmen listalla, jonka olen vannonut suorittavani loppuun asti. Ja vaahdotessani Poikani Kevinistä niin kanssabloggaajat kuin työkaveritkin ovat maininneet Viidennen lapsen, jonka keskeinen teema on äidin vihamielisyys lastaan kohtaan.
Aloitin Lessing-kokeiluni Viidennestä lapsesta varmaan siksikin, että Kolmannella linjalla kehuttiin sitä melkein pienoisromaaniksi - ajattelin että sen täytyy olla nopealukuinen. Säälittävän huonolla asenteella siis liikenteessä!
No, Viides lapsi oli oikeasti nopealukuinen. Ei vain siksi että se on lyhyt; se on myös intensiivinen ja nopeasti etenevä. Tarina kertoo Harrietista ja Davidistä, jotka erottuvat 60-luvun uuden itsekkyyden aallosta perhekeskeisyytensä tähden. Kumpikin uskoo yksinkertaisen perhearjen onneen. He löytävät toisensa ja suuren talon, perustavat koko suvun keskipisteeksi suuren lapsiperheen. Kunnes tulee viides lapsi, Ben, maahinen tai peikko kenties, erilainen ja käsittämätön. Harriet ei voi rakastaa Beniä, eikä Ben ilmeisesti voi rakastaa ketään. Benin lähellä koirat kuolevat ja lapset väistävät vaieten. Koko perheidylli hajoaa kun palapeliin yritetään sovittaa tätä lapsensirpaletta. Harriet pysyy uskollisena ihanteilleen eikä anna piilottaa Beniä laitokseen; hintana on kaiken muun katoaminen elämästä. Siitä tulee selviytymistä.
Viides lapsi ja Poikani Kevin ovat tosiaan monella tavalla samanlaisia, mutta Viides lapsi tuntuu enemmän allegoriselta, siinä missä Kevin on minusta vahvasti psykologinen tutkielma äitiydestä. Harrietin ja Davidin vanhemmuudessa, heidän ideologiansa puhtoisuudessa, on sen sijaan jotain symbolista. Neljän lapsen perheen ihana ja ihailtu ideaali, jonka viides sopimaton lapsi sitten rikkoo, ehkä edustaa jonkinlaista toivetilaa. Voidakseen säilyttää onnentilansa täytyy valita rikkooko periaatteitaan vastaan. Asetelma on oikeastaan yleismaailmallinen. Pitääkö pasifistin tarttua aseeseen pelastaakseen toisen henki? Varastatko leipää ruokkiaksesi nälkäisen? Voiko viidennen lapsen uhrata pelastaakseen neljä muuta? Harriet asetetaan valitsijan asemaan.
Tuolla symboliikkajutulla en tarkoita, että Harriet ja David olisivat jotenkin yksinkertaistettuja hahmoja. Henkilöissä on syvyyttä. Lessing kuvaa herkin vedoin perheen onnen hetkiä. Kuten Shriverinkin tarinassakin, tässä elää vahvana äitiyteen liittyvä problematiikka. Minusta oli erityisen kiinnostavaa Harrietin kokemus siitä, että häntä syytetään vääränlaisen lapsen synnyttämisestä. Tuollaisella ajattelulla on pitkät perinteet.
Harrietkin sortuu loppujen lopuksi syyttämään itseään. Mutta tunteeko hän loppujen lopuksi syyllisyyttä Benin synnyttämisestä vai siitä, ettei anna tämän kadota laitoshoitoon? Jälkimmäinen on tahdonalainen ratkaisu, joka tekee Harrietista itsestäänkin näkyvästi syypään perheen ahdinkoon.
Lukunäytteeksi pätkä ajalta, jolloin Ben on alle vuoden vanha:
Talo ei siis enää ollut entisensä; sen henki oli väkinäinen ja varovainen. Harriet tiesi, että joskus hänen ollessaan poissa sukulaiset kävivät katsomassa Beniä tämän herättämän pelokkaan uteliaisuuden vetämänä. Hän tiesi, milloin he olivat käyneet katsomassa Beniä, tavasta jolla he jälkeenpäin katsoivat häneen. Kuin olisin rikollinen! hän raivosi mielessään. Hän kulutti aivan liian paljon aikaansa hiljaiseen kiukkuun mutta ei tuntunut voivan lopettaa. Hän uskoi jopa Davidin tuomitsevan hänet. Hän sanoi Davidille: "Näin kai ennen vanhaan primitiivisissä yhteiskunnissa kohdeltiin naista, joka oli synnyttänyt epäsikiön. Ikään kuin se olisi hänen syynsä. Mutta meidän pitäisi olla sivistyneitä!"
David vastasi niin kuin hän nykyään aina vastasi Harrietille, kärsivällisesti, valppaana; "Liioittelet kaikkea." (s. 74)Kuten näytteestäkin huomaa, Lessing kirjoittaa ilmeikkäästi mutta vähän etäisesti. Siinä missä Shriverin äiti purkaa itsensä ihoa myöten auki kirjeissään, Lessingin päähenkilöt nähdään pienen matkan päästä. Minusta tämä ei ollut ollenkaan niin ahdistava ja kuristava kirja kuin Poikani Kevin, juuri tuon tyylieron takia, vaikka Lessingin perheen katastrofin arkisuus ja pienimuotoisuus tekevät siitä jotenkin todennäköisemmän. En voi kuvitella massamurhaajaa perheeseeni - voisin kuvitella vihamielisen menninkäisen.
Lisään vielä, että Lessing jättää jännittävästi auki kysymyksen Benin todellisesta luonteesta. Onko Ben vain epänormaali normi-ihminen, vai marsilainen, vai uudelleen syntynyt neanderthalin ihminen... vai kenties variantti kolmetoista? Jos äiti tunnistaisi lapsensa psykopaatiksi... uskoisiko häntä kukaan?
Jatko-osankin lukemista pitää harkita, mutta sitä ennen on Lessingiltä listalla Shikasta 5 - kirjahirviö, jonka koko nimi on noin 20 sanaa pitkä. Saatoin mennä sekaisin laskuissani!
Doris Lessing (1989). Viides lapsi. Otava. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-1-10204-4.
Arvioita:
Jukka Petäjä Hesarissa
Leena Nieminen Kotiliedessä
Morren maailmassa
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Sanna Luettua-blogissa
Tunnisteet:
Englanti,
Kirjastosta,
Lessing Doris,
Muu fiktio,
perheväkivalta,
Rakkaus,
vanhemmuus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


















