Kirjamessuja ja Roman Schatz: Voi maamme, Suomi

Kirjamessujen jälkeinen päivä on vähän kuin hyvien bileiden jälkeinen dagen efter... Jotenkin sitä on päässyt kotiin asti ja nyt saa miettiä mihin se aika meni, mitä oikein tuli tehtyä ja onko tilillä enää rahaa. Muistikuvat ovat vähän sirpaleisia. Jaan tässä niitä reilun tusinan ja kerron samalla messuostoksesta, jonka luin jo kotimatkalla.

(1) WSOY:n ja Tammen järkkäämä kirjabloggaribrunssi korruptoi minut totaalisesti. Oikeasti halusin paikalle bongatakseni tuttuja bloggaajia ja Jari Järvelän, jonka kirjasta Särkyvää pidin kovasti, mutta  kirjailijoita kuunneltuani menivät lukulistalle Maritta Lintusen, Sinikka Nopolan, Riina Katajavuoren, Kim Leinen ja ilmeisesti jopa Paolo Giordanon romaanit. Näistä vain Katajavuoren Wenla Männistö oli jo ennestään aikomus lukea. Olen helppo tapaus.

(2) Paremmin itsensä hillitsivät monet blogikamut. Olipa muuten surrealistisen ihanaa törmätä teihin pitkin päivää! Mahtavaa että on tällainen kirjahulluuden keskittymä kuin kirjamessut. Kiitos järjestäjille bloggaripasseista! Omallani pääsin sisään (säästyi se raha kirjoihin...) ja muiden passeista tunnistin ennestään tuntemattomia virtuaaliystäviä esimerkiksi

(3) bloggaajapäivystyksessä, joka olikin mainio juttu. Pitää erikseen kiittää Boknäsiä siitä, että antoivat meidän kuluttaa sohvaansa ja lepuuttaa jalkojamme. Ja tavata osastollaan paitsi toisiamme myös muita lukijoita ja

(4) kirjailijoita. Osastolle poikkesi päivystysvuorollani toviksi Tommi Kinnunen ja sai hänkin lukuvinkkejä. Onnistuin ehdottamaan kirjaa, joka Kinnusella olikin jo yöpöydällään, nimittäin Sinisalon Auringon ydintä. Kinnunen puolestaan suositti Emmanuel Carreran romaania Viikset, joka alkoi kuulostaa kauhean kiehtovalta. Tässä linkki Kirjainten virran juttuun siitä. Kiitos Kinnuselle vinkistä... ja taidan tosiaan hankkia Neljäntienristeyksestä kätösiini ihan paperiversion, sillä se ei ole kännykkäkirjaksi sopiva. Siitä tuleekin mieleeni

(5) Elisa Kirja, jonka osastolla poikkesin lyhykäisesti ja sotkeuduin hetkeksi keskusteluun e-kirjojen ja äänikirjojen hinnoista. Olen Elisa Kirjan innokas asiakas mutta tunnustauduin tarjoushaukaksi. Edelleen olen sitä mieltä, että kirjan on oltava selvästi halvempi silloin kun sen saa vain digitaalisena. Digikirjaa ei voi antaa kavereille sen luettuaan eikä käyttää lyömäaseena. Lyömäaseista pääsenkin sujuvasti

(6) erääseen islantilaiseen. Jos tunnette työt, tiedätte miksi. Hugleikur Dagssonilta sain nimmarin ja pienen enkelinkuvan kirjaan Kuvitetut klassikot. Pieni hassu kirjaihmisten kirja - siitä Kirsillä juttua. Vähemmän hassu

(7) oli Risto Isomäki, joka lavalla kuvaili uutta romaaniaan Kurganin varjot niin salaperäisesti, että se piti mennä ostamaan. Muutkin taisivat vakuuttua, sillä kun ehdin ostoksille joitakin tunteja myöhemmin, oli kirja jo loppunut Suomalaisen kirjakaupan osastolta... ja Tammen osastolta vein viimeisen kappaleen. Ähäkutti! M. G. Soikkelin Läpinäkyvä kuolema kuulosti sekin vastustamattomalta, joten arvaatte-kyllä-mitä.  Samaa ohjelmaa on muuten ollut seuraamassa Hesarin Antti Majander. Vahvasti vakuutti myös

(8) Sirpa Kähkönen kertoessaan Graniittimiehestä. Vaikka haastatteleva piispa käytti tilaisuuden täysimääräisesti hyväkseen ja jakoi innolla omia näkemyksiään, välittyi Kähkösen vastauksista lämmin viisaus. Fiksu kirjailija. Hänen esiintymisensä on tehnyt ihastuttanut aikaisemminkin.

(9) Mainio oli myös tietokirjaraati, jossa hyvin hauskasti käytiin läpi tuoreita tietokirjoja. Vakaasti suositeltiin kaikille ja etenkin opettajille kirjaa Maailman paras koulu?, joka nimestään huolimatta keskittyy temperamentin ja arvioinnin yhteyksiin peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Kuulosti ajatteluttavalta. Keltikangas-Järvistä on lukenut Suketus. Loppupuolella päivää poikkesin hiukan suunnitelmistani

(10) ja innostuin seuraamaan Roman Schatzin haastattelua, sillä jatkoseurauksella että piti mennä ostamaan hänen kaksikielinen kirjansa Voi maamme, Suomi / Finland - What a Country!. Siitä sainkin sopivan lukupaketin kotimatkalle. Johnny Knigan julkaisema kirja on purevan hauska ja monin paikoin erittäin oivaltava. Esimerkki:

Suomalaistutkimusten mukaan noin yksi prosentti maamme väestöstä kärsii edellä mainitusta kaamosmasennuksesta. Jos on asunut Suomessa muutaman talven tietää, että tämä tutkimus on täyttä humpuukia. Suomen väestöstä kärsiin talvisin masennuksesta tasan sata prosenttia. (s. 100)

En oikein onnistu katumaan ostostani, vaikka hinta (27 e) oli mielestäni melko suolainen pokkarista pyydettynä, ja suomalaisten merkkihenkilöiden listaus tuntui aavistuksen päälleliimatulta. Harkitumpia hankintoja tein

(11) divaripuolelta. Siellä bongasin kaksi itselleni uutta Donald Westlaken kirjaa (!!!) ja kauan hankintalistalla olleen sarjakuvan Ulkoministeriö: Diplomaattisia merkintöjä. Mieleenpainuvin löytöni oli kuitenkin Orson Scott Cardin Ender, jonka suomennetusta pokkariversiosta pyydettiin 50 euroa. Luitte oikein. Viisikymmentä euroa. Jätin väliin vaikka lahjaksi olisi mennyt... todistaa etten täysin menettänyt järkeäni sentään! Nuori mies ottaa luultavasti mieluummin sen viisikymppisen kylmänä käteisenä ja kirjan nimen kaukolainaa varten. Nuorista miehistä etenen

(12) Elias Koskimieheen, jonka tapasin bloggaajapäivystyksessä. Itse olisin veikannut herraa korkeintaan, lähes, enintään kolmekymppiseksi, mutta Koskimies väitti kivenkovaan täyttäneensä neljäkymmentä. En kehdannut kysyä papereita vaan haastoin sen sijaan perustelemaan, miksi minun pitäisi lukea hänen romaaninsa. Sen Koskimies tekikin niin hyvin, että laitoin Ihmepojan varaukseen.  Kristaa ja Maijaa kirja on ihastuttanut. Otin Koskimiehestä myös valokuvan,

(13) mutta kuten kaikki muutkin messuilla ottamani fotot, se on tällä hetkellä jumissa jossain puhelimen ja tietokoneen välillä. Jokin kotoisissa atk-systeemeissäni nyt mättää, sillä kuvat eivät halua entiseen tapaan itsekseen ilmaantua heti koneelleni. Mutta

(14) ei se mitään. On ainakin luettavaa odotellessa.

Olli Löytty: Kulttuurin sekakäyttäjät

Kuva/kansi: Teos/Timo Ketola

Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät päätyi lukulistalleni kun innostuin Mitä essee tarkoittaa? -teoksen jälkeen ostamaan esseekokoelmia. Niin vain sai kirjaparka lojua aika pitkään vuoroaan odottamassa... mutta sisältö ei mitenkään hapantunut hyllyssä.

Kulttuurin sekakäyttäjät ei pohdi kukkahattutätien hennatatuointipiirejä vaan kulttuurien erillisyyttä, yhtenäisyyttä ja rajapintoja. Minkälaista on suomalaisuus? Miten se eroaa tamperelaisuudesta? Miten tehdään maailmanrauha? Löytty tutkii stereotyppejä, pureksii ne palasiksi, kokoaa uudelleen ja asettelee oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Kokonaisuus on harvinaisen hauska, rauhallinen ja punnittu puheenvuoro, sellainen joka tuntuu äärimmäisen tarpeelliselta Suomessamme. Täällähän leimahtaa rasismi- ja maahanmuuttokeskustelu keskimäärin joka kolmas viikko, aina vuoroviikoin sukupuolisyrjintäkeskustelun ja homokeskustelun kanssa.

Yleensä keskustelu vain tarkoittaa mutapaakkujen viskomista vakiintuneesta bunkkerista toiseen vakiintuneeseen bunkkeriin ja takaisin. Sitten molemmat osapuolet vetäytyvät voitonjuhliin omiin leireihinsä, seuraava me vs. muut -ottelua odottamaan.

Löytty onnistuu olemaan terävä, provokatiivinen ja hauska olematta juurikaan alentuva, elitistinen tai vaikeaselkoinen. Bravo. Ei ole helppoa hommaa kun aihe on niinkin pyhä kuin tässä. Sekakäyttäjät koostuu 12 esseestä, jotka kaikki avaavat omalta kantiltaan kulttuurien ja niiden arkikäytön olemusta: aika- ja historiakäsitystä, luokittelujen logiikkaa, vastakohtaisuuksien välttämättömyyttä toisilleen. Löytty todistelee vakuuttavasti, ettei kulttuureissa ole tehdasasetuksia, jotka palauttamalla päästään takaisin lähtötilanteeseen, autenttisuutta uhkuvaan alkupisteeseen.

En malttanut lukea yksi kerrallaan. Nauroin ääneen. Pakotin viattomat sivulliset kuuntelemaan otteita.

Jokunen pilkka osui omaankin nilkkaan, sillä vaikken laiskuuttani kuulu palautepalstoilla päivystäviin vapaaehtoisiin kielenturvajoukkoihin, jaksan noin muuten rutista kielen muuttumista vastaan. Ainakin possessiivisuffiksit haluaisin laminoida turvaan.

Nationalistisesta näkökulmasta katsottuna kulttuurikin näyttäisi kaipaavan tarkoin säädeltyä "kielioppia" ja puristista "kielenhuoltoa". Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen rinnalle pitäisi perustaa kulttuuritoimisto, Kotimaisten kulttuurien tutkimuskeskus, jonka neuvontapuhelimesta voisi tarkistaa, edustaako jokin ilmiö korrektia suomalaisuutta. Siihen loppuisi lätinä, kun virkailijalta saisi yksiselitteisen vastauksen kysymykseen, mikä on maan tapa[--] (Sanoista tehty, s. 18)

Miksi ihmeessä olen niin saamaton tarttumaan esseisiin? Tämäkin kokoelma oli suorastaan mainio lukukokemus. Henkistä laiskuutta varmaan, tai kenties riittämättömyyden pelkoa. Kun kohtaa kirjojen ihmemaassa Löytyn esseeminän kaltaisia hiottuja tyyppejä, tuntee väistämättä itsensä hetken hieman nukkavieruksi yksilöksi. Joka tosin on kehityskelpoinen. Koska osaa lukea.

Lukekaa tekin. Suosittelen Kulttuurien sekakäyttäjiä jokaiselle, joka ajoittain tuntee olonsa epämukavaksi kun puhutaan rasismista, maahanmuutosta ja siitä miten kaikki oli ennen paremmin.

Olli Löytty (2011). Kulttuurin sekakäyttäjät. Teos. 978-951-851-388-2.

Arvioita:
Ville Miettinen Kouvolan Sanomissa
Juha Haataja Valopolku-blogissa

Ei voisi vähempää kiinnostaa: Kirjoituksia nihilismistä

Kuva/kansi: Atena/Susanna Raunio

Luettuani jonkin aikaa sitten kokoelman Mitä essee tarkoittaa? innostuin ostelemaan vähän esseitä kotiinkin, mukaan lukien yhdestä kirjablogista bongaamani Ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta kesäkaudella on näemmä ollut eskapistinen meno päällä. Esseet ovat jääneet ajateltua vähemmälle.

Tämän yhden esseehkön kirjan sentään luin.

Esseen määritteleminen on muuten perkeleellistä touhua. Essee pakenee määreitä ja kirjoittajat ilmeisesti esseemäärettä, kun niin moni esseemäinen teksti ei sitten olekaan essee. Tälläinen vatustelu on harmillista. Minusta esseen lupaavimmat ulkoiset tuntomerkit ovat a) asteriskit tekstin loikkakohdissa ja b) sana "esseitä" painettuna johonkin lähettyville, esimerkisi kansilehteen.

Joten ei, nämä eivät sitten ole esseitä, sovitaan niin. Kannessa essee on korvattu lässysti kirjoituksella ja sisällä kirjoitelmien nimi onkin luku.  Eikä sieltä löydä asteriskejakaan. Ne on korvattu pikkuruisilla kolmijalkaisilla ehkä-telkkarin kuvilla, jotka esiintyvät kolme kappaleen riveissä, ihan niin kuin esseissä asteriskit.

Mutta nämä siis eivät kai ole esseitä, eivätkä pikkukuvat missään tapauksessa asteriskeja. Itse asiassa, kun ensimmäisen kerran näin ne, en tajunnut niiden olevan minitelkkareita. Jos ne ovat niitä. Luulin niiden olevan verta tihkuvia neliöitä, mahdollisesti jonkin geometrisen sodan siviiliuhreja.

Syytän assosiaatiosta sanaa nihilismi. Olen normaali ihminen enkä useinkaan näe naapuripihalla zombeja tai mansikkahillossa aivonkappaleita. Mutta nihilismin pohtiminen saa helposti aikaan zombieapokalyptisen mielentilan, jossa kuolema alkaa kuulostaa järkevältä ja kohtuulliselta ratkaisulta kaiken sietämättömään merkityksettömyyteen. Kaikki me kumminkin kuolemme, kuten Haatanenkin todistaa.

Nihilismi, niin. Haatanen kirjoittaa hauskasti ja kiinnostavasti siitä, miksi olen aivan väärässä yhdistäessäni nihilismin Nietzscheen ja ihmisvihaan, tai jos en nyt aivan väärässä, ainakin vähän lapsellinen ja opintoni unohtanut. Mutta en ole ainoa, nihilismille annetaan nykypäivänä kummallisia merkityksiä suhteessa sanan nietzcheläiseen intentioon. Johtuu varmaan siitä, että harvalla on halua ja virtaa ja raivokkuutta perehtyä herroihin Nietzsche ja Heidegger, niin kuin ilmeisesti pitäisi nihilisimin syvintä olemusta ymmärtääkseen.

Normaalieläjän nihilistikäsitys rakentuu urheiluselostuksien (saksalaiset palloilijat syyllistyvät nihilistiseen puolustukseen) ja historiallisten romaanien (nihilistit yrittävät koko ajan tappaa tsaarin) varaan. Puhumattakaan kaikenlaisten youtube-wannabe-nihilistien veriteoista, jotka pannaan filosofivainaiden syyksi.

Yksi Haatasen pointti onkin, että Nietzscheä kohdellaan tässä kaikessa Aivan Väärin. Nietzschen yli-ihminen on esteetikko, jota banaalit joukkomurhat ällöttäisivät tyhjänpäiväisyydessään. Aito nihilisti kohtaa kaiken merkityksettömyyden traagisella rohkeudella ja jumalaisella tyylillä. Kuolevaisia ollaan, eikä elämälläkään ole niin väliä, mutta ei kai tässä mauttomuuksiinkaan tarvitse sortua?

Olkoon turhuutemme eleganttia: viiltävää, sydäntäsärkevää, kaunista ja totta.

Joo. En usko että Haatanen tarkoittaa tässä Flow-festareita tai joukkovaellusta Louvreen. Tai ehkä jollain ironisella tavalla tarkoittaakin. Nietzsche ehkä ei. Mutta onko kukaan koskaan ikinä saanut selvää siitä mitä Nietzsche tarkoittaa? Enpä usko. Tarkoitus vaihtelee liiaksi. Juju taitaakin olla enemmän siinä esteettisessä nautinnossa, jota Nietzsche-koukkuun jääneet saavat nautiskellessaan mestarin tekstejä ja tuottaessaan omia tulkintojaan. Ja niitä me toisen asteen sanajuopot sitten naukkailemme.

Erinomaisen hyvän filosofiapöhnän näistä Haatasen kirjoituksista vetää. Kuin olisi lukioon palannut. Sain aikoinaan oikean mielen sähköiskun Neil Postmanin kirjasta Viihdytämme itsemme hengiltä (jonka Haatanen muuten haukkuu pataluhaksi) ja pahan kankkusen Nietzschen Zarathustrasta (jonka haukkuisin itse jos osaisin, mutten ymmärtänyt siitä juuri mitään). Nyt, kun olen urheiluhullu enkä enää lueskele filosofiaa aamuunkoittoon, Haatasen Ei voisi vähempää oli viihdyttävä, virkistävä ja sopivasti provosoiva kirja. En osaa arvioida hänen nihilisimitulkintojensa oikeellisuutta. Mutta mitä sitten? Oikeastaan kaikki on aika tyhjänpäiväistä, ja jos Haatasen tulkinta oli minusta tyylikäs ja hauska, ei voisi vähempää kiinnostaa sen filosofinen puhtaus.

Haatasen myötä tuli myös jonkinasteinen halu tarttua vihdoin Hanna Arendtin kirjaan Vita Activa, jonka Ei voisi vähempää myös ottaa painiin. Täällä meillä Vita, raasu parka, on saanut olla ihan rauhassa hyllyllä kohta kaksi vuotta, odottamassa sopivan filosofista mielentilaa. Alkaa jo epäilyttää. Ehkä en edes ostanut sitä luettavaksi; kenties minussakin piilee Haatasen mainitsema sivistysporvarin ideaali, jota yritän ilmentää nykynihilistisesti shoppailemalla.

Ei voi voittaa. Tämäkin kirjoitus alkaa pitkittyessään haiskahtaa ironialta. Lopetan ajoissa, tai ainakin melkein. Loppuun pitää vielä todeta, että vaikka Haatasen sävy on ehkä ajoittain kakaramainen, hänen kirjoitustyylinsä on helppolukuista ja ilmaisuvoimaista. Tästä kirjasta varmaan selviytyy vaikkei olisi eläissään edes sylkäissyt Nietzscheen tai Heideggeriin päin. Jori tosin oli osittain eri mieltä, joten paras kun luet itse ja päätät sitten.

Minusta Ei voisi vähempää on terävää ja intohimoista tekstiä. Kyllä hyvä argumentti vaan on kuumaa luettavaa! Katsokaapa vaikka:

[--] Jos elämä todellakin on näin turhaa, totaalista hukkaan heittoa, se on ihanaa, ylimääräistä ja nautittavaksi annettua. Täälläololla ei ole mitään merkitystä, ja minä rakastan sitä! 

Gimme more! Britney Spears, Marika-fucking-Fingerroos, Ike Kanerva, Kimi Räikkösen tuskin ymmärrettävä pingviinimäinen puheääni, brittijalkapalloilijoiden vaimot, TV-shop, Nelosen 4D-reality-dokumentit, MOT:n yritteliäs vakava journalismi, Antiikkia, antiikkia!, Uutisvuodon läpeensä väljähtänyt formaatti, joka olisi pitänyt tajuta lopettaa vuosia sitten, Dan Brownin kirjat, uskoon tulemiset, Mannerheim oli homo -keskustelut, Johanna Tukiainen. Lisää, lisää, lisää! (s. 82)

Ei voisi vähempää oli niin tehokas, että saatuani sen loppuun oli vain kaksi vaihtoehtoa. Lukea heti lisää filosofiaa tai katsoa tämä.

Kalle Haatanen (2008). Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä. Atena. ISBN 978-951-796-536-1.

Arvoita:
Johan Lahdenperä Hesarissa
Putte Wilhelmsson Turun Sanomissa
Tommi Melender Antiaikalainen-blogissa

Mitä essee tarkoittaa?

Penjami kirjoitti Jäljen äänessä innostavasti tästä Johanna Venhon toimittamasta esseekokoelmasta. Huomasin jutusta, että oma esseekäsitykseni on suppea ja lukiolaislooginen. Päätin sivistää itseäni ja lukea kokoelman.

Mitä essee tarkoittaa? koostuu seitsemästä esseestä, jotka kaikki paneutuvat kysymykseen omalta kantiltaan. Kirjoittajat ovat Virpi Hämeen-Anttila, Kuisma Korhonen, Jukka Koskelainen, Bodil Lindfors, Olli Löytty, Tommi Melender ja Maaria Pääjärvi.

Kuisma Korhosen Tähdistä, ketuista ja kannibaaleista teki syvimmän vaikutuksen, Olli Löytyn Välimuodon estetiikkaa kertoi eniten. Tommi Melenderin Liian nokkelien ja skeptisten laji minua näemmä puhututtaa.

***

Ajattelin kirjaa lainatessani, että se väistämättä opastaisi kirjoittamaan fiksummin. Kirja, joka essein luotaa esseeisyyden syvintä olemusta, varmaan myös ilmentää sitä. Muoto demonstroi sisältöä! The medium is the message!1 Esimerkin voimasta oppisin vaikka mitä.

Opin juuri tarpeeksi tiedostaakseni miten vähän "oikeita" esseitä olen lukenut. Opin myös, etten ole koskaan kirjoittanut ainuttakaan. Vaikka erilaisissa oppilaitoksissa olen vuosien mittaan tuottanut pienen jätelavallisen esseiksi kutsuttaja kirjallisia esityksiä, ei niillä koskaan ole ollut esseemäistä motivaatiota tai liikevoimaa.

Venhon kokoelman perusteella essee syntyy ponnistelusta kohti ymmärrystä eikä opintopisteitä. Esseessä ajatus yhtä aikaa sekä etsii muotoa että luo muodon; essee ei ole kertojan latelema totuus vaan dynaamista jännitettä mahdollisuuksien välillä.

Nuorallatanssia siis. Pohjimmiltaan arvaamatonta ja selvästikin vaarallista.

***

Luettuani nyt seitsemän esseetä esseistä uskon, että essee on kaksinaamainen, petollinen ja viettelevä laji. Lukijansa se viettelee haluamaan lisää. Mitä essee tarkoittaa? jätti janoisen olon. Harmittaa, että nämä esseet tuli imaistua nopeasti. Harmittaa palauttaa kirja kirjastoon. Mutta tässäkin viisastuin: ostan Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät ja Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisön omaksi. Silloin saan pitää kirjat ne luettuani.

Jos esseekirjallisuutta myydään niin vähän kuin Venhon esseistit antavat ymmärtää, aiheutan myös jännittävän piikin myyntitilastoihin.

Paitsi että nautin näistä esseistä niiden itsensä tähden, huomasin niiden myötä, että jotkin viime vuosien vaikuttavimmat lukukokemukseni ovat itse asiassa olleet otteeltaan esseemäisiä. Michael Foleyn järjettömästä keinotekoisuudesta aitoa viisautta ammentava The Age of Absurdity esimerkiksi: henkilökohtaisuutta, älyn leikkiä ja etsintää löytyy, ja valoa ja kepeää liikettä. Mitta on pielessä, draaman kaari on liian selkeä ja tähdet puuttuvat. Mutta jos [essee on] yksinkertaiselta vaikuttavan osoittamista monimutkaiseksi, kuten Olli Löytty sitä kuvaa (Välimuodon estetiikkaa, s. 87), Foleyn kirja on esseille ainakin lähisukua.

Kaarina Hazardin raivokas ja pureva Kontallaan oli vaikuttava kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Miksi sen alaotsikko on Muistiinpanoja mediasta eikä Esseitä mediasta?  Ehkä esseistin nimike on liian pelottava jopa Hazardille, joka tuskin pienistä pelästyy. Silti Kontallaan on minusta esseekokoelma.

Siinä oli niitä tähtiäkin.

***

Kirjoittajansakin essee viettelee, tai niin kuvittelen. Essee vie mennessään. Se kutsuu kallionkielekkeelle ja saattaa kiusaukseen. Kun ajatuksen antaa kuljettaa tekstiä, voi eksyä itsestään. Tommi Melenderin mukaan [esseeminä] ei ole lihaa ja verta vaan painomustetta ja paperia, kirjallinen konstruktio, mitä epäluotettavin kertoja. (Liian nokkelien ja liian skeptisten laji, s. 105). Kenties esseen kirjoittaja on vaarassa hukata oman näkemyksensä esseeminän sitä etsiskellessä. Ideaali kai olisikin, että essee on etsimisen väline, ei löydön kuvaus. Silloin ei kirjoittajalla olisi mitään kertojaan kadotettavaa. Silti näistäkin esseistä saa enimmäkseen vaikutelman, että näkemys "on", ei "löydy". Esseen kuiluun heittäytyjä roikkuu vaivihkaa alkuperäisen mielipiteensä turvavaijerissa. Tekijän taiteeksi jää tuoda näkemys tarjolle siten, että lukija saa sen löytää, saa kokea löytävänsä sen kirjoittajan kanssa yhdessä.

Huijausta? Vain jos uskoo asiaproosan olevan yleensä kirkasta ja suodattamatonta totuutta.

Tieteen näennäisen ankarasti totuudenkaltaisuutta lähestyviin teksteihin verrattuna esseet ovat suorasukaisen henkilökohtaisia. Lukijakin voi lähestyä tekstiä omista lähtökohdistaan; tukka suittuna ja suikka suorassa, tai rennosti repsottaen. Jos tieteellinen artikkeli on kuin lomakekysely selkeine vaihtoehtoineen, essee näyttäytyy ainakin tässä kokoelmassa avoimena kysymyksenä. Se on luonteeltaan kvalitatiivinen ja alkemistinen; kirkkautta tislataan hämärästä.

Useimmiten lopputuote on ilmeisesti väkevää ja menee päähän. Mutta kun huuma haihtuu, huomaa ettei olekaan löytänyt vastauksia vaan kysymyksiä.

***

Petollinenkin essee on, tai ainakin se liikkuu usein väärin paperein. Sitä ei tunnista varmasti ilman esseen leimaa. Leiman voi lätkäistä monenlaisin perustein. Teksti, joka yhdessä paikassa olisi essee, onkin toisessa kolumni tai blogikirjoitus.

Ehkä essee pakenee määreitä tahallaan. Se on asenne, mielentila, tyyli; se on liikettä hämärän rajamailla tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välissä. Ehkä tällä ei-kenenkään-maan liikkeellä on oma kollektiivinen intentionsa. Kun joku yrittää purkittaa esseen, tulee jostain alitajuisen imperatiivin ajama esseekirjailja tölkinavaajan kanssa.

Mitä essee tarkoittaa? on erinomainen argumentti omalle määritelmälleen tai sen puutteelle. Se, jonka lajia ei pystytä määrittelemään voi ottaa minkä tyylin ja asennon milloinkin haluaa (Johanna Venho, Saatteeksi, s. 7).

Ja niin essee näemmä ottaakin. Näissäkin esseissä oli niin erilaisia asenteita ja asentoja, etten taatusti tiedä mitä essee tarkoittaa. Muoto on tosiaan sisältöä.

Tästä kirjasta opin, että essee on kansanomainen kieleltään. Esseisti ei viittaa kirjallisuuteen vain siksi että saisi leveillä lukeneisuudellaan. Esseessä on kyse keskustelusta. Mutta kenen kanssa esseeminä keskustelee? Itsensä kanssa ajatusten löytöretkellä kulkiessaan? Vai lukijoiden? Silloin lukijan on hyvä olla melko lukenut tai edes paksunahkainen, sillä [t]omppelikin tietää, että essee tulee ranskan sanasta essayer (Tommi Melender, Liian nokkelien ja liian skeptisten laji, s. 103).

Näitä esseitä lukiessani olin tomppeli naurutalon peilien kujalla. Kirjoittajat kuvastavat kukin esseenäkemystään; lukijana saan sommitella omani heidän heijastustensa sirpaleista.

Mitä essee tarkoittaa? ei siis kerro mitä essee tarkoittaa. Se kysyy arvaat-kyllä-mitä. Onneksi se kysyy niin hyvin, että kysymys kelpaa vastaukseksi.

***

Olen nyt oman logiikkani orja ja palaan vielä tuohon ensimmäiseen määreeseeni, kaksinaamaisuuteen. Laji tuntuu luonnostaan Janus-kasvoiselta, sillä hyvä essee katsoo useampaan suuntaan ja aloittaa enemmän kuin lopettaa. Mutta lisäksi esseeseen liitty jotain verhottua, jotain samaa kuin runouteen ja fiktiivisempään proosaan. Essee huijaa silmää.

Essee on helvetillisen vaikea laji. Silti se vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, ainakin kun se tehdään tyylillä. Ehkä baletti on parempi vertaus kuin nuorallatanssi. Hyvästä esseestä syntyy helppouden illuusio. On kuin kirjoittaja olisi vain istahtanut alas ja päästellyt menemään. Rakkoja ei näy, hiki ei haise. Esiripun noustessa on vain kaunis argumentin ja tunteen kohtaamisen koreografia.

Kaksinaamaisuus ei ole aina pahasta; kaikille avoin ja totuuteen takertuva sydän ei voisi elää ihmisten kanssa. Valheellisuus on joskus armoa ja usein kohteliaisuutta.

Suon mielelläni, että esseetanssijan loputtomat harjoitustunnit ja tinkimätön itsekritiikki kätketään minulta. Pitäkää, hyvä esseistit, tuskanne kulisseissa ja näyttäkää vain se pisara, jonka tekstinne tarvitsee tullakseen todeksi. Valehdelkaa; antakaa minun uskoa älyn kepeään leikkiin.

***

Penjami otsikoi oman juttunsa haastavasti Haluatko esseistiksi? Totta kai. Haluaisin myös tanssia kuin Nina Hyvärinen ja pelata golfia kuin Annika Sörenstam. Mutta haluanko rakkoja varpaisiini? Hyvä essee vaatii samaa kuin hyvä kirja. Pitää olla rohkeutta ja intohimoa ja lahjoja... ja pitää tehdä iso kasa raakaa työtä.

Ei toki ole tarpeen kirjoittaa hyviä esseitä.

Mutta onko huonoja esseitä mieltä kirjoittaa? Ehkä siinä tapauksessa, että kirjoittaa niitä todellakin oppiakseen ja ymmärtääkseen. Mutta oppimista ja ymmärrystä on sitäkin montaa tasoa.

Essee on kilpikonna, lukupäiväkirjani on jänis. Tai jos otetaan modernimpi vertaus: suoritan vielä näitä alempia leveleitä kirjoittamisen pelissä. Matalan profiilin kirjabloggaajana minua ei ole toistaiseksi juuri vaivannut tuotosteni laatu. Voin kiskaista valeironisen vale-esseen parissa tunnissa ja nakata sen netin Moolokin kitaan hyvillä mielin. Jos kirjoittaisin edes mielessäni esseitä, koko prosessi olisi toisenlainen.

Melenderillä on muuten tästäkin sanansa sanottavana. Sellaisen kirjoittajan, joka haluaa vain kertoa mielipiteensä, kannattaa ottaa ilmaisufoorumikseen blogi, keskustelupalsta tai vanhan maailman termein yleisönosasto. [--] Mielipidekirjoittajalle riittää se, että hän on oikeassa ja saa sanoa sen mahdollisimman painokkaasti ja mahdollisimman monta kertaa. (s. 101)

***

Minun mielestäni Venhon esseekokoelma kannatti ehdottomasti lukea.

***

Voi että tykkään noista tähdistä!

***

Päätän esseehippani avoimeen kysymykseen, joka palauttaa tekstin tukevasti maan pinnalle. Kitisen pienistä koska voin.

Sanokaapa kirjallisuutta opiskelleet tai esseisiin paremmin perehtyneet: ovatko sisällysluettelot esseekokoelmissa jonkin tradition vastaisia? Tai kieltääkö jokin essee-etiketti laittamasta esimerkiksi kirjoittajan ja/tai esseen nimen ylämarginaaliin? Kun vielä kirjaston tarra peitti kirjoittajien nimet takakannesta, päädyin kuluttamaan saamaani kappaletta ainakin kuuden lukijan edestä selaillessani sivuja edestakaisin.

Ehkä vika oli taas vaihteeksi vastaanottopäässä. Ehkä nämä esseet olisi kuulunut nauttia kuin viinilasilliset, yksi kerrallaan. Silloin kirjoittajan nimi ei unohtuisi kesken esseen.

Tällainen kirja-kertaistumalla -meininki kielii lukijan tottumattomuudesta lajiin. Tai silkasta ahneudesta.

Eihän esseekokoelma nyt mikään hanapakkaus ole.

Johanna Venho (toim.) (2012). Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas. ISBN 978-952-268-022-8.

Arvioita:
Markku Soikkeli Kiiltomadossa
Mari Viertola Turun Sanomissa
Riina Upotus-blogissa
Ruohonkortta-blogi

1 McLuhania, jotenkin noin se meni.