Carl Hiaasen ja muita syyskesän kirjakokemuksia

Pitkästä aikaa höpisen hetkisen kirjoista, tai jos tarkkoja ollaan, enimmäkseen dekkareista, sillä niitä olen viime kuukaudet enimmäkseen lukenut. Kahden duunin loukussa ei ole riittänyt virtaa vaativampaan, mutta viis siitä - eipä ole ensimmäinen kerta kun dekkarit kannattelevat vaikean kauden yli.

Sillä selväähän on, että jotain on luettava. Muuten kuolee.

Niistä dekkareista sitten. Ensimmäisenä pitää mainita Vera Valan Tuomitut, joka jatkoi Ariannan tarinaa kiinnostavalla tavalla. Olen tähän mennessä pitänyt kaikista Valan kirjoista, enkä kyllä näe syytä mielipidettäni korjailla tämänkään jälkeen. Nämä ovat iloisen kohtuuttomia ja erinomaisen viihdyttäviä romaaneja.

Tuomitut johdatti uusintakierrokselle Ngaio Marshin dekkareiden pariin, sillä Ariannan kohtaamasta lahkosta tuli mieleeni Spinsters in Jeopardy, jonka olin lukenut vuosia aiemmin. Spinsters jäi kuitenkin lukematta, sillä Marsh-pinossa on paljon houkuttelevampiakin niteitä...

Minusta Ngaio Marsh on omimmillaan teatterin parissa: hänen intohimonsa teatteriin maistuu teksteissä mukavasti. Nuorena tyttönä olin itsekin vuosia mukana harrastajateatterissa, joten takahuoneiden tohina tuntuu kotoisan nostalgiselta. Päädyinkin lukemaan kaikki Marshin teatteridekkarit, jotka kotihyllystä löytyvät: Light Thickens, Death at the Dolphin, False Scent, Opening Night ja Enter a Murderer. Tai no, tuosta taitaa puuttua ainakin Vintage Murder, mutta ehdin jo hieman hyydähtää.

Nyt luetuista romanttinen Opening Night on suosikkini, mutta Enter a Murderer taitaa olla murhamysteerinä parempi. Ja ikilempparini on ilman muuta himpun hupsu ja häpäilemättömän snobbaileva Surfeit of Lampreys.  Varmuuden varoiksi luin tällä kerroksella vielä yhden Marshin (Artists in Crime, jossa Roderick Alleyn tapaa Agatha Troyn: rakastan näitä englantilaisten hienostoetsivien kohteliaita romansseja!).  Joka tapauksessa - jos Marsh ei ole tuttu, kannattaa tutustua. Kirjat ovat vähintään yhtä tunnelmallisia kuin Christien ja yltävät paikka paikoin Sayersin tasolle.

Sitten ihan toiselle laidalle genreä.

Kesän löytö eli Carl Hiaasen ilmaantui ystävän kirjahyllystä kun kerjäsin jotain helppoa ja hauskaa luettavaa. Sitä sain. Näitä Hiaasenin kirjoja tuli luettua nyt useampi (Skinny Dip, Koirankuria, Pintaviiltoja, Basket Case, Strip Tease, Onnenkoukkuja, Nature Girl).

Hiaasen kirjoittaa ivallisen hillittömiä rikostarinoita, joissa paha saa palkkansa tai ainakin päätyy kiinteistövälittäjän hommiin. Tarinoissa ei pääse kiintymään hahmoihin, sillä jokaisessa kirjassa on oma henkilökaartinsa - ja siitäkin osa takuuvarmasti tapattaa itsensä ennen kuin sivut loppuvat. Ainoa pysyvämpi elementti on Florida ja sen luonto: suot, rannat, auringonlaskut ja tietenkin hervottoman hullunkurinen asujaimisto.

Kirjoille on yhteistä myös piilevä ekologinen asemasota ja tapahtumien hallittu kaoottisuus. Hiaasenin kirjoissa asiat puolihuolimattomasti ja kumman uskottavasti vain.... eskaloituvat. Tienpientareelle huolimattomasti viskatusta roskasta tai romanttiselta risteilyiltä mereen tipautetusta vaimosta voi seurata mitä vain. Tyylilaji on eräänlainen absurdi sarkasmi, jossa oikeuden voitto ei välttämättä toteudu sillä perinteisellä tavalla.

Näitä voisi suositella vähän ronskimmasta huumorista tykkääville. Todisteeksi sitaatti:

[--] että onnistuu pudottamaan jonkin nopean ja kauniin otuksen taivaalta, Maen isä selitti. Siinä on koko metsästyksen ydin! 

Nyt minä ymmärrän, Twilly sanoi. 

Ja samana iltana, kun Maen isän vuokrakone nousi ilmaan pieneltä Montgomeryn kentältä, joku läheisessä metsikössä piileskellyt ampuja tikkasi automaattikiväärillään siistin X-kirjaimen lentokoneen toiseen siipeen puhkaisten polttoainetankin, niin että kone joutui kääntymään takaisin ja tekemään hätälaskun. 

(Koirankuria, s. 71)

Mitäs muuta? Loppukesän mittaan tuli luettua myös mm. ensimmäinen Kate Atkinsonini (Eikö vieläkään hyviä uutisia, mutta siitä lisää myöhemmin) ja viimeinen  Jessie Burtonini (The Miniaturist, oli myös ensimmäiseni enkä vieläkään tiedä miksi luin sen loppuun).

Lisäksi luin vihdoin ja viimein loppuun jo pari vuotta sitten aloittamani William Uryn kirjan Myönteinen ei - kuinka sanoa toiselle ei ja päästä silti myönteiseen lopputulokseen.

Ei hullumpi. Vähän toisteinen, vähän ilmeinen... mutta Urylla oli kyllä hyviäkin huomioita. Jos kirjasta oli jotain apua, löydän varmaan paremmin aikaa myös bloggaamiseen tulevaisuudessa.