Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2300-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2300-luku. Näytä kaikki tekstit

torstai 5. heinäkuuta 2012

Hiekkasotilaat

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki
Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset oli minusta mukavaa luettavaa, joten jatko-osa Hiekkasotilaatkin tietysti kiinnosti. Sitä paitsi ainakin Anne Leinonen on tulossa Finnconiin parin viikon päästä; eihän sitä tiedä vaikka fantasiapaneelissa puhuttaisiin tästäkin kirjasta. Hm, ehkä pitää katsoa löytyisikö toinen tuore kotimainen, Mifongin perintö, sekin vielä kirjastosta ennen F-hetkeä; myös sen tekijä J. S. Meresmaa on samassa paneelissa.

Joo... tämä kirjailijabongailu on ehkä noloa, kun olen usein sanonut, etteivät kirjailijoiden persoonat tai taustat itsessään niin kauheasti kiinnosta. Pidänkin kiinni siitä, että kirjailijasta tietäminen ei saa olla edellytys kirjan ymmärtämiselle! Mutta kun oikein tutkiskelen sydäntäni, niin kyllähän kirjailijoiden keskusteluja kirjoista on ollut kirjamessuilla ja coneissa mukava kuunnella, ainakin jos on lukenut kirjan etukäteen. Vakaa aikomukseni onkin ujuttautua paitsi fantasiapaneeliin myös upean Lois McMaster Bujoldin puheita kuuntelemaan jossain vaiheessa conia. Sanon upean, koska rakastan estoitta Bujoldin Miles Vorkosigan -kirjoja. Jos Bujold itse osoittautuukin epäupeaksi - epätodennäköistä! - kopsautun kolmasti punaisten kenkieni kantoja yhteen ja katoan kiireesti. Mikään ei saa pilata suhdettani Milesiin, tuohon hyperaktiivisen, lyhytkasvuiseen ja siunatun hauskaan neropattiin, ei ainakaan kirjailija itse.

Asiaan palatakseni, Routasisarusten tarina jatkuu Hiekkasotilaissa ajallisesti osapuilleen siitä mihin oli jääty. Hiekkasotilaissa pelin avaa Sarim. Uusi kertoja aiheutti hetkellisen pyörrytyksen: kukas tässä on ja missäs nyt mennään? Juuri siksi luinkin Routasisarukset uudestaan. Heti Hiekkasotilaiden ensimmäisillä sivuilla tuli vahva tunne, etten muista enää riittävän hyvin kolmannessa persoonassa kuvattuja henkilöitä kuten Sarimia, vaikka kertojat Utu ja Marras Routa olivatkin hyvin muistissa. Nyt kertojina ovat Utun lisäksi Sarim ja Huria, Marras puolestaan ei pääse ääneen.

Tavalliseen tapaan tuskailen kirjoittaa mitään kovin selvää tapahtumista; sarjojen kanssa myöhemmistä osista kertominen helposti spoilaa ensimmäisen. Hiekkasotilaissa Euraanian kriisi kärjistyy entisestään, jo sodaksi asti. Teknologisesti vahva mutta väestöltään köyhä Taivas värvää ulkopuolelta sotilaansa. Tarinassa liikutaankin ennestään tuttujen maisemien ohella myös Raunioilla, hylättyjen, hyljeksittyjen ja kätkettyjen karuilla mailla.
Tuuli tuiversi ja pöllytti hiekkaa pieninä pyörteinä. Käänsin kasvot kohti aurinkoa, oli ihanaa antaa vähäisenkin lämmön valahtaa jäseniin. Kävelin, tassuttelin, hiivin eteenpäin. jalat upposivat pehmeään hiekkaan. Täällä ei pitänyt olla mitään, niin ihmiset ainakin ajattelivat. [--]  
[--] Tiesin, että minut oli nähty, mutta kukaan ei tullut vastaan. Raunioissa vartioivat miettivät parhaillaan, kuka olin, mistä olin tulossa, minne menossa ja mitä tahdoin. Olinko ystävä vai vihollinen, tuttu vai vaarallinen? Minut olisi huomioitava, mutta liian utelias ei saanut olla, ei, vaan varovasti selvittää tulijan aikeet. Vasta sitten päätettäisiin, saisinko elää vai kuuluiko minun kuolla. (s. 131)
Lukija pääsee Hiekkasotilaissa tutustumaan gaialaisiin, joihin aiemmin vain viitattiin. Utu seikkailee Muinaisen kanssa Euraanian ulkopuolellakin; hänelle selviää esimerkiksi salaperäisen ennustuskuution tausta.

Minusta tämä oli hyvä ja toimiva jatko rikkaalle dystopialle. Muutama tyydyttävän radikaali juonenkäännekin löytyi. Teemat ovat perusteemoja, mutta tässä osassa tulee lisää syvyyttä Euraanian maailmaan ja yksityiskohdat ovat hyviä. Pidin erityisesti Taivaan kätkättävistä vanhuksista; heidän kiero etuoikeuksien ja illuusioiden täyttämä todellisuutensa kutkutti. Tykkäsin myös kuution luonteeseen liittyvistä paljastuksista sekä Utun ja kumppaneiden erikoislahjojen taustoittamisesta.

Hahmoissa ylipäänsä, kuten jo Routasisarusten kohdalla tuli todettua, on tiettyä nuorten kirjoille tyypillistä selittämisen makua, joka saa perusteellisuudessaan minut hamuamaan punakynää, mutta vika on varmaan enemmän lukijassa kuin kirjassa. Onneksi näissä kirjoissa kokonaisuus pysyy jänteikkäänä. Tarina ja miljöö kantavat lievän alleviivailun yli. Myös näkökulmien limittyminen ajallisesti tuo henkilöihin syvyyttä. Huriasta, joka on tässä uusi kertojaääni, jäi ihmisenä hämärämpi, jotenkin pehmoinen ja löysä mielikuva ainakin toistaiseksi. Ehkä hän jämäköityy ja selkiytyy jatkossa. Utu ainakin tuntuu muuttuneen jonkin verran.

Ensin ajattelin, että pidin Hiekkasotilaista vielä enemmän kuin Routasisaruksista, mutta enpäs sentään - kyseessä taitaa olla kokonaisuudesta syntyvä vaikutelma. Kun luki nämä kaksi osaa peräkanaa, molemmat saivat toisistaan nostetta. Suosittaisinkin ehdottomasti lukemaan alusta alkaen ja järjestyksessä ja peräkkäin; en usko että tämä jälkimmäinen osa toimisi yksinään, ei ainakaan yhtä hyvin.

Ei muuta kuin kolmatta osaa odottelemaan! (Ja sitä ennen Finnconiin.)

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2012). Hiekkasotilaat. WSOY. ISBN 978-951-0-38992-8.

Arvioita:
Jari O. Hiltunen Satakunnan Kansassa
Hansu Booklovin' -blogissa

sunnuntai 14. elokuuta 2011

The Life of the World to Come

Kuva: Amazon.com
Blogijutuissa olen nyt hypännyt yhden The Company -romaanin yli, suoraan viidenteen osaan The Life of the World to Come. Jotta pääsette ajan tasalle, siteeraan kuukausikoostetta varten tehtyä pätkää:
Kage Baker (2001) The Graveyard Game. Kirous ja kuolema, en ehdi nyt kirjoittaa kunnolla tästä, vaikka kirja ehdottomasti ansaitsi sen. The Company -sarjan neljäs kirja palaa Josephin näkökulmaan; hän etsii yhdessä harvalukuisen tukijoukkonsa kanssa Mendoza ja kauan sitten kadonnutta oppi-isäänsä. Jos jonkun osan kohdalla olen vähän valitellut tapahtumajuonen epätasaisuutta, nyt ei voi nurista. Game laukkaa eteenpäin! Mikä parasta, tässä kirjassa ilkeän Dr. Zeus -yhtiön hämähäkkimäisestä olemuksesta selviää yhtä ja toista - jatkossa on varmasti tiedossa lisää ilotulitusta.
Ja ilotulitusta tulee. Jos Game laukkasi, The Life of the World to Come painaa aivan Kelju K. Kojoottina eteenpäin. Tarinassa liikutaan aika-akselilla 150 000 eKr. - 2352 jKr., eikä suvantokohtia pääse syntymään. Primus motorina tarinassa ovat The Companyn idioottinerot, joiden tuotekehittely saa hurjia piirteitä. Kiitos aikamatkailun, hyväksytty suunnitelma on jo toteutettu - ei viivästyksiä lainkaan...

Juonesta on oikeastaan mahdoton puhua spoilaamatta sarjaa sellaiselle, joka ei sitä vielä ole aloittanut. Sen verran uskaltanen sanoa, että osan matkasta kertojana on taas Mendoza, jonka onneton rakkauselämä totisesti saa maanpiirin järkkymään.

The Lifen keskeinen teema on kuitenkin 2300-luvun maailma, The Companyn kotiaika. Terveyden ja turvallisuuden ihannointi yhdessä muutaman muun kulttuurisen mullistuksen kanssa on johtanut erikoislaatuiseen turvaistuinyhteiskuntaan, jossa höperöt älyköt nostalgiatripeillään saavat palokunnan niskaansa kun kehtaavat sytyttää takkatulen. Alkoholi on niin epäterveellistä, että oxfordilaisen sherry partyn tunnelman luodakseen täytyy kuvitella luumumehu viiniksi. Ja väestönkasvu on totisesti taittunut länsimaissa; lapsia ei paljon nähdä ja nekin harvat istuvat kotonaan käymässä virtuaalikoulua ja leikkimässä virtuaaliystävien kanssa.

Bakerillä on varmaan ollut hauskaa tulevaisuusvisionsa kanssa. En sanoisi sitä täysin uskottavaksi - mutta se on mainio kommentaari tietyistä nykyisen elämäntapamme piirteistä.

Kirjan juonellinen ydin hyödyntää vihdoin täysillä aikamatkailun hauskat mahdollisuudet. Vuosi 2355 on myyttisen maineen saanut ajankohta, jonka jälkeisestä ei tiedetä; nyt tuo kyborgeja ja ihmisiä yhtä lailla huolestuttava Suuri Hiljaisuus on lähestymässä. The Companyn retroasuiset asiantuntijat kehittelevät uutta kyborgimallia, joka turvaisi The Companyn vallan jatkossakin. Kuten arvata saattaa, edessä on perinteinen aikamatkailutilanne: he mahdollistavat oman toimintansa toiminnallaan.

Tämä on se klassinen melkein-paradoksi, jonka mahdollisuutta miettimällä voi testata oman aikakäsityksensä. Jos aika on lineaarista, näin ei voi käydä. Jos aika on taso tai kehä...

OTT: Tätä lukiessani nousi mieleeni assosiaatio talousuutisiin ja uutisointiin. Reuter kyseli äskettäin amerikkalaisilta heidän käsityksiin talouden näkymistä ja sai tulokseksi, että huonolta näyttää, varmaan vielä mennään alaspäin. Mistähän amerikkalaiset ovat tällaisen käsityksen saaneet? Eiköhän se mielikuva talouden tilasta ja suunnasta tule uutisista. Jos kysely olisi toistettu heti, olisi varmaan saatu vielä huonommat prosentit. Talouskin on mielentila, häntäänsä pureva käärme.

The Lifeen palatakseni, Dr. Zeusin tuotekehityksen idioottinerot tuovat mieleen ydinpommin laukaisimella neppista pelaavaan poikatrion. Hemmotellun, sydämettömän ja moraalittoman poikatrion. 
"Isn't that a a little hard on him? You're not only making him feel bad about something he didn't do, you're making him feel bad about something that didn't even shracking happen." 
"I believe churches used to call it original sin," Rutherford agreed, looking crafty. "But what does it matter, if it serves to make him a better man? If he could understand, I'm sure he'd thank us. I can't wait to see how he'll turn out, can you?" 
Chatterji raised his glass in salute. "I think you're right, Rutherford. This must be what gods feel like! [--] (s. 97/342)
Loistavia pahiksia Kage Bakeriltä! Ja vastavoimistakin kehittyy kirjan mittaa melkoisia persoonia. 

Kage Baker (2004). The Life of the World to Come. TOR. eISBN 9781429910446.

Arvioita:
Pauline Finch Bookreporter-saitilla