Asko Sahlberg: Herodes

Kuva: WSOY

Herodes oli tuplasti luettavien listalla, sillä se solahtaa luontevasti meneillään olevaan Rooma-putkeeni ja on myös ihastuttavan ajankohtainen, kiitos Finlandia-ehdokkuuden. Tätä kirjajärkälettä ei kuitenkaan lukaise ihan yhtenä iltapuhteena, joten tovin olen sen kanssa askarrellut... ja välissä piti rentouden vuoksi lukea jotain ihan muutakin.

Herodeksen nimihenkilö ei ole se joulualusajan "hevosillaan ja vaunuillaan" ajeleva stryränki-Herodes vaan hänen poikansa Herodes Antipas, Galilean ruhtinas Rooman vallan alla kristinuskon alkupäivinä. Vaikka klienttihallitsijalla ei paljon valtaa olekaan, on Herodeksen suku sitä innokas tavoittelemaan, eikä Herodes tunne oloaan kovin turvalliseksi Tiberius-keisarin kuoltua. Herodes painii yhtä aikaa menneiden tekojensa muistojen ja päivänpolttamien ongelmien kanssa. Mutta mennyttä vatvoessaankaan hän ei sorru tyhjään katumukseen, ja asemastaan taistellessaan asennoituu lähes fatalistisesti.

Juoni tarjoaa tärppeinä kohtaamisia Raamatusta tuttujen henkilöiden kanssa. Pontius Pilatuksesta on aina kiva pongata uusi tulkinta. Sahlbergin Pilatus onkin taas kiinnnostavasti erilainen kuin Waltarin Valtakunnan salaisuudessa tai Bulgakovin Saatanassa. Myös karismaattinen Johannes Kastaja ja nuhjuinen Jeshua kohdataan; jälkimmäisen seuraajat herättävät Herodeksessa huvittunutta ärtymystä. Loppujen lopuksi uusi pikkulahko on silti vain sivuseikka ruhtinaan elämässä.

Eläminen on helppoa. Heräät ja päivä kaatuu päällesi, ihmiskasvoja soljuu ohitse, kuulet puhetta ja huomaat miten myös oma suusi puhuu, ja samassa on ilta, tyhjennät viiniruukkusi ja yö painaa sinut uusiin uniin, jotka ovat edellisen yön unten tottelevaisia lapsia. Viikoista sikiää kuukausia ja ne kasaantuvat vuosiksi, partasi harmaantuu vaikka mielesi on valoisa, aivan vielä et aavista auringonlaskuissa lähestyvää kuolemaasi. (s. 657)

Herodes käsittelee historiallisesta aiheestaan huolimatta hyvin yleisiä teemoja. Valtaa, politiikkaa, uskontoa… mutta myös ihmisen kasvua kuolevaisuuteen. Herodeksen valta on matojen kalvamaa, onttoa ja tyhjää. Mihin on vallasta, kun sillä kuitenkin on rajansa? Suurimman vallan kantajat, Rooman keisarit, ovat kirjassa onnettomia ja hieman hulluja kaikki. Valta ei tarjoa turvaa eikä mielenrauhaa. Kiivasluontoinen mutta vanhemmiten tasaantunut Herodes on jotenkin oppinut elämään niin oman erehtyväisyytensä kuin asemansakin kanssa, eikä suotta soimaa itseään. Jos oikein lyhyeen tiivistäisi: elämä on. Vaikkapa Waltarin Sinuheen verrattuna Herodeksen asenne on minusta valoisa ja rauhallinen, kyynisistä vivahteista huolimatta.

Sahlbergin sanotaan kirjoittaneen Herodeksessa erilaisella tyylillä kuin aiemmissa romaaneissaan. Voipi olla mutten tiedä - minulle tämä oli ensimmäinen Sahlberg, vaikka Yhdyntä on roikkunut lukulistalla jo kauemmin kuin haluan myöntää. Herodes oli joka tapauksessa aika rönsyilevää ja viipyilevääkin tekstiä. En kumminkaan kokenut sitä erityisen raskaaksi, sillä kuvakieli on hallittua ja tarina etenee tyydyttävästi vaikka Herodeksen ajatuksen poukkoilevatkin. Vähän hidaslukuinen ja -tempoinen Herodes kyllä oli, vaikkapa parhaillaan kuuntelussa olevaan Mikael Karvajalkaan verrattuna, mutta kertaakaan ei käynyt mielessä jättää kesken. Dialogi oli paikoin suorastaan herkullista; Salhberg ei ainakaan aliarvioi lukijaa kirjoittamalla jokaisen vitsin auki.

Niin, vitsin... Siitä pidin tässä erityisesti, että henkilöt kiusoittelevat ja kiukuttelevat ja katuvat ja ylipäänsä toimivat hyvin "tavallisesti" olematta silti ajatusmaailmaltaan tai asenteiltaan liian moderneja hahmoja. Jotenkin historiallisessa romaanissa on hyvin helppoa sortua joko copypasteamaan täysin nykyaikainen tyyppi menneeseen maisemaan tai sitten tekemään entisaikojen hahmoista yksiulotteisia irvikuvia, jotka ilmentävät jotain stereotypiaamme antiikinaikaisesta tai vaikkapa keskiaikaisesta ihmisestä. Sahlbergin Herodes oli ainakin minun silmissäni uskottava ja koherentti hahmo: riittävän erilainen käydäkseen ajanlaskun alun ruhtinaasta muttei ylikärjistetty kuitenkaan.

Herodes sopinee tiiliskiviä hyvin sietäville historiallisten romaanien ystäville. Aikakausi on kiehtova. Ja onhan aina hauska lukea romaania, jossa on älykkäitä, syviä ihmisiä.

Asko Sahlberg (2013). Herodes. WSOY. 978-951-0-395-462.

Arvioita:
Assyriologin blogista löytyy hyvää lisäkuvitusta.
Kirjakaapin kummitus kehuu kieltä
Marissa Mehr Turun Sanomissa näki uskon kirjassa vallan välikappaleena.

Steven Saylor: Roma ja Empire

Kaksoiskirjajuttujen putki näemmä päällä, mutta ei voi mitään: luin nämä molemmat Steven Saylorin kirjat äskeisellä Italian reissullani ja niistä on ehdottomasti raportoitava yhdessä.

Roma kertoo (rummunpärinää) Roomasta, tarkemmin sanottuna Rooman valtakunnan synnystä ja kasvusta. Tarina alkaa hulppeasti vuodesta 1000 eKr. ja päättyy vuoteen 1 eKr. Suolakauppiaiden leiripaikasta kehkeytyy kirjavien vaiheiden kautta pieni kuningaskunta, sitten Rooman tasavalta, lopulta maailmanvalta. Saylor hallitsee melkein liian laajan aiheensa kutistamalla sen kahden suvun tarinaksi. Rooman valtiaiden piirin liepeillä liikkuvat Pinariukset ja Potitiukset sukupolvesta toiseen, vaihtelevalla menestyksellä. Tarina pysyy mittakaavaltaan inhimillisenä ja Rooman legendat heräävät eloon.

Empire jatkaa tarinaa osapuilleen siitä mihin Roma sen jättää, vuodesta 14 jKr., ja päättyy vuoteen 141. Tällä kertaa ollaan Pinariusten matkassa ja seurataan neljän sukupolven selviytymistä Rooman ehkä huikeimpina aikoina. Keisari Augustuksen pitkä rauhaisa kausi on päättymässä ja edessä ovat vaaralliset ajat. Tiberius, Galigula, Claudius ja Nero... Vespanius ja hänen poikansa... lopulta Trajanus ja Hadrianus.

En tiedä olisinko innostunut näistä kirjoista niin, ellen olisi niitä poiminut matkaan nimenomaan Roomasta. Roma kävi hyvästä kertauskurssista mitä tulee Rooman varhaisvuosien legendoihin, mutta se on väkisinkin ihmiskuvaukseltaan vähän ohut. 650 sivua on paljon... mutta aiheeseen nähden vähän. Parhaiten Romasta jäävät mieleen Romuluksen ja Remuksen kuningasajat sekä Caesarin päivät. Tiesittekö, että "caesar" alkujaan viittasi runsaaseen ja tuuheaan tukkaan? Nolompi juttu, sillä kuten Asterixista tiedämme, Caesar oli vanhemmiten kalju. Opettavainen kirja kaikin puolin!

Pidin siitä, että Saylor otti keskushenkilöikseen asteen tavallisempia ihmisiä eikä keisareita tai kuninkaita; se antoi liikkumavaraa ja teki eläytymisestä helpompaa. Saylor myös antoi itselleen mahdollisuuden jättää käsittelemättä asioita, joista ei ole tyydyttävän varmaa tietoa tai jotka olisivat liian puuduttavia lukijan hahmotettavaksi. Silti tarina tuntui välillä pakotetulta. Romasta näki, että kerronnan sitominen sukujen vaiheisiin edellytti kompromisseja.

Tarkkasilmäinen roomantuntija pongaa Vestan temppelin rauniot.

Empire sen sijaan oli kirjanakin vetävä tapaus. Roman kertomuksessa kirmaili 11 keskushenkilöä läpi tuhannen vuoden, Empire käsitteli neljä kohtaloa ja puolentoista vuosisataa. Ihmisten persoonistakin ehti saada selvää. Empirekin sisältää muutaman vähän kömpelön deus ex machinan, mutta kokonaisuus on silti toimiva, vaikken episodiromaaneista erityisesti pidä. Saylorilla on ollut pokkaa poiketa stereotyypeistä silloin tällöin. Esimerkiksi keisari Neron lähipiiriin kuuluva Lucius Pinarius on Neron aito fani, loppuun asti.

Oli mahtava lukea Empirea nyt kun Rooman muistomerkit olivat tuoreessa muistissa! Tässä kirjassa rakennetaan mm. Trajanuksen pylvästä ja Hadrianuksen mauseleumia ja Colosseumia (a.k.a Flaviusten amfiteatteri) ja tietenkin hengaillaan Neron hurjassa Domus Aureassa. Rakennusprojektit, sodat ja politiikka eivät kuitenkaan hallitse kirjaa ylenmäärin. Tilaa jää vihalle ja rakkaudelle. Ja filosofiallekin.

[--] There are moments when I'm with you that I forget where I am, even who I am. I lose myself in the moment.' 

She smiled. 'And isn't that delicious?' 

'Dangerous, Epictetus would say. To lose one's self in ecstasy is a trap, an exaltation of the body over the will, a capitulation to appetite, an invitation to heartbreak and disappointment because we have no control whatsoever over the passions and appetites of another. A person may love us one day and forget us the next. Pleasure can turn to pain. [--] (Empire, s. 403)

Eihän Saylor mikään Hilary Mantelin kaltainen tyylitaituri ole... eikä kumpikaan kirja saa varsinaisesti henkeään pidättämään... mutta romaaniparina Roma ja Empire olivat tyydyttävä setti. Helposti uppoava historian kertauskurssi. Kun pääsin loppuun, olisin toivonut tarinan vielä jatkuvan. Mutta ei. Ehkä pitäisi lukea uudestaan jokin omasta hyllystä löytyvistä Rooma-kirjoista. Ihmiskunnan viholliset tai peräti Tacituksen Keisarillisen Rooman historia.... Jälkimmäinen on aikalaishistoriaksi harvinaisen luettavaa tekstiä.

Ja onhan aina Asterix.

Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2007). Roma. Corsair. 978-1-84901-604-9.
Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2010). Empire. Corsair. 978-1-84901-602-5.

Arvioita:
David MacLaine pitää Romaa helppona introna syvempiä kirjoja varten
Simon ei Empiresta innostunut; Historical novel society tykkäsi enemmän mutta moittii ohuita naishahmoja.

Mistress of Rome

Tämä kirja kuuluu luokkaan nettikaupan heräteostokset. (Se amazonin suositusalgoritmi on tappavan tehokas.) Hyvä puoli tällaisessa shoppailussa on, että sitten on kotona jotain sopivaa melkein mihin vain mielentilaan -

Mistress of Rome on tarina orjatyttö Theasta, joka on lapsena säilynyt hengissä surullisenkuuluisasta Masadan verilöylystä. Tarinan edetessä saa mukavasti käsityksen myös gladiaattorin, roomalaismatroonan ja senaattorin elämästä keisarillisessa Roomassa. Theasta kuoriutuu myöhemmin laulajatar ja keisarin rakastajatar. Orjatar siis pääsee huipulle, mutta hinta on kova. Thea menettää rakastettunsa ja joutuu piilottelemaan poikaansa; eikä ulospääsyä keisarin kiinnostuksen ansasta näy.

Mukavaa viihdettä, sellainen helppo historiallinen romaani, jossa tapahtuu, paljon ja välillä vähän melodramaattisestikin. Tässä on kaikkea: verta, vapisevia huulia, ahneutta, salaliittoja, uskollista ystävyyttä, polttavaa intohimoa, petoksia ja paheita, eikä juuri lainkaan huonoa hygieniaa. Mutta miksikäs ei: mitäpä järkeä olisi rakentaa huikea historiallinen tausta, ja sitten jättää se hyödyntämättä? Enpä varmaan viitsisi lukea muinaisesta Roomasta jotain leipurin rauhalliseen päivään syventyvää romaania. (Hmmm.... tarkemmin ajatellen luultavasti viitsisin.)

Joka tapauksessa moninaisten vaiheiden jälkeen loppu on jokseenkin onnellinen - yllätys! - melkein kaikille. Keisari Domitianus, josta Quinn onkin kirjoittanut pahimman mahdollisen tulkinnan, tosin saa ansionsa mukaan. Absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Ehkä.

(OTT, jopa Wikipedian erikieliset versiot antavat erilaisen kuvan Domitianuksesta; suomalainen ja englantilainen ovat ihan eri sävellajeissa. Piti oikein kaivaa esiin hyllystä löytyvä Tacituksen Keisarillisen Rooman historia, mutta eihän se yllä Domitianuksen aikaan. Domitianus ja Tacitus olivatkin aikalaisia - kiinnostavaa! Jos olisin tajunnut sen lukiessani, olisin pitänyt silmäni auki pikavierailun varalta.)

Mutta nyt annan väärän käsityksen tästä melko kevyestä kirjasta. Mistress ei tarkkaa historiaa. Se ei myöskään ole varsinaista romantiikkaa, sen verran harvassa ovat lemmenkohtaukset. Mistress on nimenomaan historiallista viihdettä. Rooman barbaarisilla puolilla suorastaan herkutellaan. Silti tämä ei ole viihderomaani kaikkein huonoimmasta päästä, sillä orjuus ja oikeudettomuus, joita kirja aiheensa vuoksi väkisinkin luotaa, antavat sille tiettyä painoa. Quinn myös sallii itselleen pienen pilailun aina silloin tällöin.

'Thea?' Penelope burst in, her grey curls vibrating with exasperation. 'Thea, that child of yours is beating up Chloe's son again-'

By the time I rushed down the hall in my bed robe, Vix's roars were filling the house.

'Call my mother a cheap whore!' Vix and Chloe's son were lurching about the atrium swinging at one another. 'She's not either cheap! She's very expensive! She's the best! Your mother gives it away for FREE!' (s. 240)

Olen vähän heikkona näihin vanhaan Roomaan ja Egyptiin sijoittuviin romaaneihin, keskiajasta puhumattakaan. Kun ottaa mukaan keisareita, gladiaattoreja, Amonin pappeja tai feodaaliruhtinaita saa heti piirun verran etumatkaa muihin viidekirjoihin. Mutta ihan täysiä pisteitä ei heru ellei kirjassa ole "sitä jotakin" - kieltä joka viettelee, ihmisiä jotka vavisuttavat, ajatusta joka viiltää...

Mistress of Rome olisi parempi kirja, elleivät henkilöt olisi melko stereotyyppisiä. Värikäs tausta tosin vie huomion lukiessa, mutta kirjasta tuskin jää pysyvämpää muistijälkeä. Kaikki syvyys luonteisiin oli luotu lisäämällä jokin yksittäinen persoonallinen ominaisuus. Viihdyttävää kyllä, vaikuttavaa ei. Siitä huolimatta luultavasti hankin prequelin (mitä on kronologisesti ensimmäistä osaa edeltävä jatko-osa suomeksi?) eli Daughters of Romen, odottamaan sitä melodraamaa-muinaisessa-roomassa -mielentilaa.

Kate Quinn (2010). Mistress of Rome. London: Headline.