maanantai 9. toukokuuta 2011

Theodore Boone


Vihoviimeinen Lontoon reissun kirja: tämän jälkeen olen sujut. Ostin Theodore Boonen kuin mikäkin tarjousten metsästäjä, siksi että sen sai samaan hintaan The Red Queenin kanssa lentokentältä. Aina ei voi onnistua. Itse asiassa olin sen verran pettynyt, etten viitsi edes laittaa kirjasta tähän kuvaa. Ihailkaa sen sijaan tuota lentokentän hauskaa sushi-ravintolaa! Hölmöön valintaan oli tosin jonkinlaisia perusteita. Osa Grishamin romaaneista on ollut minusta aidosti hyvää trilleri- ja/tai viihdeluettavaa. Erityismaininnan ansaitsevat The Runaway Jury ja The Rainmaker, jotka olen lukenut kahteenkin kertaan symppisten päähenkilöiden ja hyvän juonen tähden.

Valitettavasti Theodore Boone ei ole paini ollenkaan samassa sarjassa; jos olisin edes vähän fiksumpi ja tarkempi, olisin takakannen kuvauksesta tajunnut, että tämä on aika lapsellinen nuorten romaani. Päähenkilö on näet kolmentoista vanha lakimiesperheen vesa, joka hänkin haaveilee samasta urasta. Kuvittelin jotenkin, että tässä toisinnetaan Pelikaanimuistion kuviota (lakimies auttaa lasta pulassa), mutta eikä mitä: tässä lapsi tosiaan on lakimies itse.

Pikkuvanha Theodore kaveeraa tuomareiden kanssa ja pitää jo vastaanottoa kavereilleen, auttaen luokkatoverin vanhempien konkurssiasioissa ja rankkurin käsiin joutuneen koiran pelastamisessa.
Theo and Hallie walked through the small swinging gate to the only table. Theo showed her where to sit. He remained standing, just like a real lawyer.
"Proceed," Judge Yeck said, obviously enjoying he moment and realizing that young Theo Boone was working hard to impress his very cute client. The judge smiled as he remembered Theo's first appearance in his courtroom. He had been one frightened boy as he frantically worked to rescue a runaway mutt, one that he took home and named Judge.
"Well, Your Honor," Theo began properly. "Rocky is a miniature schnauzer registered to Mr. Walter Kershaw, who is out of town on business. His wife, Dr. Phyllis Kershaw, is a pediatrician and could not be here. My client is their daughter, Hallie, who is in the eight grade with me at the middle school." Theo sort of waved at Hallie, who was terrified but also confident that Theo knew what he was doing.
Judge Yeck smiled down at Hallie. Then he said, "I see this is the second offense." (s. 151)
Lopulta tulee tapaus, josta Theodore ei enää selviä, sillä hän saa käsiinsä uutta todistusaineistoa sensaatiomaisesta murhajutusta. Kirjan suuri moraalinen dilemma onkin, pitäisikö Theodoren paljastaa lähteensä (joka joutuu pulaan) vai antaa murhaajan päästä kuin koira veräjästä.

Hohhoijaa. Joudun oikeasti miettimään tämän kirjan hyviä puolia. Sanotaan siis, että Theodore on nopeasti luettu eikä keskenjättäminen siksi pahemmin houkuta. Loppuratkaisu tosin on niin pliisu että itkettää.

Mutta on Theodorella yksi aidosti kiinnostava piirre. Siinä käydyt lakimieskeskustelut näet demonstroivat suorastaan pelottavan hyvin, miten vähän oikeudenmukaisuudella ja lainkäytöllä on tekemistä keskenään ainakaan amerikkalaisessa oikeusjärjestelmässä. Kaikessa on kyse ennakkotapauksista ja hierarkiasta. Polvenkorkuisesta lakitoimistossa elänyt Theodore tiedostaa sen selvästi oikein hyvin itsekin. Mutta se ei häntä haittaa, sillä hän haluaa olla osa yhteiskunnan kaikkiin toimintoihin ulottuvaa lakimiesvaltaa, hyvisten puolella tietenkin.

Melkein käy mielessä, onko Grishamilla ollut vähän pilkettä silmäkulmassa tätä kirjoittaessaan. On vaikea uskoa, että hän olisi vahingossa kirjoittanut kirjan, jossa keskeiseksi ongelmaksi niin selkesäti asettuu lakimiehen selviytyminen ehjin nahoin ammattieettisesti hankalasta paikasta, oikeuden toteutumisen asemesta. Tätä voisi, jos on salaliittoteorioihin taipuvainen, melkein pitää kierona protestina. Tai sitten kala ei huomaa vettä ja tämä on ihan vakavalla mielellä kirjoitettu.

John Grisham (2011). Theodore Boone. London: Hodder & Stoughton.

Arvioita:
York Press
John Grace, Guardian
Irish Independent

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Persepolis


Selailin joskus Sallan lukupäiväkirjan sarjakuvajuttuja; kun tämä vihreäkantinen kaksoispainos osui silmiini kirjakaupassa Lontoossa, muistin lukeneeni Persepoliksesta.  Nappasin heti opuksen omakseni ja lepuutin tyytyväisenä illalla jalkojani tämän parissa.

Persepolis pitää sisällään molemmat Sallan jutussa mainitut albumit, englanninkielisessä versioissa nimiltään The Story of a Childhood ja The Story of a Return. Ensimmäinen osa kuvaa nuoren tytön elämää Iranissa. Ajatollah Khomeinin fundamentalistinen vallankumous ajoittuu albumin alkuun. Myöhemmin tyttö lähetetään kouluun Itävaltaan, jossa ei ole helppoa olla iranilainen nuori nainen. Paluu Iraniin on sekin vaikeaa, sillä identiteetti on jäänyt kahden maailman väliin. Kotona odottaa taiteen opiskelu ja lopulta avioliittokin. Mutta miten piirtää naista elävästä mallista, kun hänellä on huntu?

Minuun teki Persepoliksessa vaikutuksen se, miten kompleksista ja vaikeaa asiaa pystytäänkään kuvallisella kertomuksella ilmaisemaan. Piirrosten tyyli on lähes lapsenomaisen yksinkertainen. Jyrkkä mustavalkoisuus on miellyttävässä kontrastissa usein pehmeästi kaartuviin viivoihin; kuvista tulee naiiveja ja siten uskottavia. Lukiessa tuntee, että tämän täytyy olla totta. Surkeasta kuvankäsittelytaidostani huolimatta laitan tuohon yhden kuvan. Lisää kuvia ensimmäisestä osasta löytyy tämän linkin takaa sekä täältä.
s. 8

Kuvasta näkee, että se kertoo ajasta ennen kulttuurivallankumousta, sillä naiset ovat ilman huntuja. Yksi kirjassa kiinnostavasti käsitellyistä aiheista onkin hunnun käyttö. Jotain melkein pakkomielteistä on länsimaiden suhteessa huntuun - ja niin kyllä islamilaisten fundamentalistienkin! Mietin tätä lukiessani Faye Kellermanin dekkarisarjaa, jossa päähenkilön vaimo on ortodoksijuutalainen, eikä siksi esiinny kotinsa ulkopuolella peittämättä päätään. Katsommeko hänet sorretuksi? Vai ylläpitääkö hän omaa kulttuuriaan ja uskoaan ulkoisin symbolein, ympäristön ennakkoluuloista huolimatta?

Ero on tietenkin siinä, ottaako hunnun omasta halustaan, vai siksi että ilman sitä tulee ruoskituksi.

Satrapin kirjan luettuaan on joka tapauksessa vaikea ottaa täydestä stereotyyppejä, joiden kautta vieraita kulttuureja tavallisesti hahmotetaan. Eipä sitä usein mainita, että mieskin voi joutua uskonnollisen poliisin kynsiin jos käsivarret ovat paljaana. Äärimuotoja paheksuessaan unohtaa helposti, että ihminen voi olla uskonnollinen olematta fundamentalisti tai edes hyväksymättä kaikkia uskonnon ilmenemisen muotoja. Eikä totalitaarisessa valtiossa eläminen ole ihan yksinkertaista; täältä länsimaista käsin on helppo vaatia kaatamaan epädemokraattista hallintoa, mutta ruohonjuuritasolla kapinoinnin hinta voi olla kestämätön.

Huh, menipä melkein politiikan puolelle - mutta tällaisiakin ajatuksia Persepolis herätti. Ehkä Persepolis tuli niin lähelle siksi, että se on näennäisen omaelämänkerrallinen ja Satrapi on syntynyt samana vuonna kuin minäkin. Olemme siis eläneeet maailmanhistoriassa yhteistä aikaa, mutta miten erilainen se onkaan ollut yksilön olosuhteiden tasolla! Muistui taas mieleen, että on ollut lottovoitto syntyä Suomeen.

Paitsi että Persepolis vähän ravisteli ennakkoluulojani, se oli myös hyvin informatiivinen kirja. Liekö Satrapilla ollut mielessäänkin länsimaisten 'sivistäminen' tässä suhteessa, sillä hän on ulkomailla ollessaan varmaan tullut tietoiseksi yleisestä tietämättömyydestä. Wikipedian mukaan Satrapi asuu nykyään Ranskassa; kotimaahan ei taitaisikaan olla asiaa. Joka tapauksessa minä ainakin tiedän nyt huomattavasti enemmän Iranista kuin ennen. 0 + 0,001 = vieläkin liian vähän, mutta silti parempi kuin ei mitään! Asiaa ei haittaa ollenkaan, että tieto tulee mukavan viihdyttävästi sarjakuvan muodossa.

Suosittelen lämpimästi sekä Persepolista että Sallan erinomaista juttua siitä. Itse aion seuraavan kerran suurempaan kaupunkiin päästessäni käydä tutkimassa kirjakauppojen sarjakuvahyllyt - Satrapilta on ilmeisesti suomennettu myös albumi nimeltä Luumukanaa. Kuulosta hyvältä!

Marjane Satrapi (2006, alkuperäinen 2000 ja 2001). Persepolis. London: Jonathan Cape.

lauantai 7. toukokuuta 2011

30 kirjatunnustusta

Ja valita pitäisi?
Sara jakoi tunnustusta - kiitos siitä! Samalla hän haastoi vastaamaan 30 kirjakysymykseen. Huhtikuun mittaan olen vahdannut muiden vastauksia, ja ajatellut että onpas kova haaste. Nyt vähän pelottaa: vaikealta tuntuu löytää yksi vastaus näihin kysymyksiin. Oikeaa vastausta ei tietenkään ole, joten siinä mielessä stressitöntä hommaa.

Teenkin niin, että pahan paikan tullen välttelen jo esillä olleita kirjoja ja nostan näkösälle jonkun ehkä vieraamman. Jos osaan. Ja yritän olla ottamatta samaa kirjaa kovin montaa kertaa.

1. Paras viime vuonna lukemani kirja.
Argh! En minä tiedä!

Pahus että tämä on oikeasti vaikeaa.

No niin.

1. Paras viime vuonna lukemani kirja
Michael Foleyn The Age of Absurdity. Why Modern Life Makes It Hard to Be Happy. Tämän luin syksyllä ennen blogin aloittamista, joten laitan linkin Guardianin arvioon.

2. Kirja, jonka olet lukenut yli 3 kertaa.
Olen lukenut vaikka kuinka monta kirjaa useasti, mutta että vähintään neljä kertaa...  Hmm. Tähän voi ottaa vain Jane Austenia tai kirjan, jota on lukenut nuorena useasti. Valitsen Isaac Asimovin romaanin Alaston aurinko, vaikka viimeisestä lukukerrasta on jo aikaa 7-8 vuotta.

3. Suosikkikirjasarjani
Eliminoin heti Tulen ja jään laulun, sillä sarja on kesken. Jos oikein tiukasti tulkitsen, että sarjassa pitää olla yksittäisten kirjojen yli kantava juonikuvio, elimoituu monta lisää. Hampaita kiristellen poimin voittajaksi Philip José Farmerin Jokimaailma-sarjan. Ainakin ensimmäinen osa Elämän ja kuoleman virta on suomennettu, mutta onkohan muita?

4. Suosikkikirjani suosikkikirjasarjastani
Toinen osa The Dark Design on jäänyt mieleen keskivaiheilta. Noin yleisesti tykkään ensimmäisistä ja viimeisistä osista; ensimmäisissä tulee kutkuttava odotus, viimeisissä (toivottavasti) täyttymys.

5. Kirja, joka tekee minut iloiseksi
Giovanni Guareschin Isä Camillon kylä. Valaa uskoa ihmiseen.

6. Kirja, joka tekee minut surulliseksi
John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. Usko ihmiseen haihtuu taas hetkeksi. Tätä on luettu blogistaniassa, viimeksi varmaan Susa Järjellä ja tunteella -blogissa.

7. Aliarvostetuin kirja
Scifiä olisi periaatteessa kiva nostaa esiin, mutta otetaanpa toisesta genrestä: Rex Stoutin Oikeus kuolla saa käydä sorrettujen dekkarien esimerkistä. Kyllähän dekkareita luetaan, mutta arvostuksen kanssa on niin ja näin. Stoutin hahmot ovat kiinnostavia arkkityyppejä, ja Oikeus kuolla pitää sisällään loistavaa kansalaisoikeusdebattia.

8. Yliarvostetuin kirja
Taru sormusten herrasta. Anteeksi fanit! Olen kyllä tämän lukenut pariinkin kertaan, mutta teen sen hyppimällä kappaleita yli. Idea ja miljöö ovat loistavia, mutta tekstiä on puolet liikaa tarinaan nähden.

9. Kirja, josta en olisi uskonut pitäväni
George R.R. Martinin Valtaistuinpeli.

10. Suosikkiklassikkoni
Otetaan suomalaista: Täällä Pohjantähden alla.

11. Inhoamani kirja
Voi itku, nyt tekee mieli luovuttaa. Mitä tähän voi sanoa?
Rikosta ja rangaistusta taisin inhota kun luin sen; se oli silloin kun en vielä osannut jättää kirjaa kesken vaikka se ei kiinnostanutkaan. Pitäisi varmaan koittaa nyt uudestaan.

12. Kirja, jota en enää rakasta
Velho ja leijona. Rakastin tätä ja muitakin C.S.Lewisin Narnia-kirjoja. Eivät valitettavasti enää viehätä samalla tavalla.

13. Suosikkikirjailijani
Stephen King. Menee määrä/laatu -suhteella ykköseksi. Olen viihtynyt lukemattomia tunteja Kingin parissa.

14. Suosikkikirjailijani suosikkikirja
Monta erittäin hyvää kirjaa, mutta valitaan vähän vähemmän huomiota saanut: Dolores Claiborne. Suomennettu nimellä Doloreksen tunnustus tai jotain sellaista.

15. Paras kirjallinen mieshahmo
Miles Vorkosigan (Lois McMaster Bojould).

16. Paras kirjallinen naishahmo
Elizabeth Bennet (Jane Austen).

17. Lempisitaattini lempikirjastani
"Besides, there was truth in his looks" sanoo Elizabeth Bennet herra Wickhamista sisarelleen.

18. Kirja, johon petyin
Flow - elämän virta. Kuvittelin tästä todella suuria, ehkä siksi petyin.

19. Paras kirjaelokuva
Sense and sensibility. Ja paras elokuvasta tehty kirja on Orson Scott Cardin The Abyss.

20. Romanttisin suosikkikirjasi
Pride and prejudice.

21. Lapsuuden lempikirja
John Christopherin Tripodien aika.

22. Tärkein kirja, jonka omistan
Tärkein omistamani romaani on Itse jumalat. Tämä oli ensimmäinen aikuisten kirja, jonka sain lahjaksi. Siitä alkoi sekä scifin lukeminen että kirjahamsterin urani. Edesmenneen äidin omistuskirjoitus tekee siitä ainutkertaisen kappaleen.

23. Kirja, jonka olen halunnut lukea jo kauan
Nicholson Bakerin romaani The Mezzanine. En tajua miksi unohdan tämän koko ajan. Ehkä blogistaniasta tulee koko ajan liikaa hyviä lukuvinkkejä. Tai sitten alitajuntani yrittää unohtaa tämän kirjan, koska sitä on verrattu Odysseykseen. Mutta The Mezzanine on paaaaaljon lyhyempi. Klik. Nyt on tilattu!

24. Kirja, joka useampien kannattaisi mielestäni lukea
Osmo Soininvaaran SATA-komitea.

25. Kirjallinen hahmo, johon samaistun eniten
Samaistuminen on sääntö, ei poikkeus. Mutta otetaan yksi: Sheri S. Tepperin kirjasta The Gate to Women's Country (suomennettu nimellä Portti naisten maahan) samaistun vuoron perään Staviaan ja hänen äitiinsä Morgotiin.

26. Kirja, joka muutti mielipiteeni
Romaanipuolelta valitsen tähän viime aikoina luetuista Hilkka Ravilon kirjan Yö yllä viljan. Se vähän ravisteli ajatuksiani suomalaisesta yhteiskunnasta ja oli samalla kirjana erinomaisen viihdyttävää luettavaa.

27. Yllättävin juonenkäänne tai kirjanlopetus
Palkinnon pokkaa klassinen Christie, Roger Acroydin murha.

28. Paras kirjannimi
normaalia elämää. Suorastaan hirvittävän osuva ja kaksiteräinen nimi.

29. Kirja, jota muut inhoavat, mutta josta minä pidän
Tämä on todella vaikea. Olisi helppo keksiä kirjoja, joista (monet) muut pitävät ja minä en, mutta en taida tietää yleisesti inhottuja kirjoja, joista olisin itse pitänyt. Arvaillen "muiden" mielipiteitä valitsen Robert A. Heinleinin nuortenromaanin Starship Troopers, jota on pidetty militaristisena ja lähes fasistisena. Kiistelyä aiheesta löytyy vaikka täältä.

Minusta Troopers on sosiologista scifiä ja hyvin kirjoitettu seikkailu, jonka aiheuttama kielteinen huomio kertoo, että arkaan paikkaan on osuttu. Vaikken itse allekirjoita sovinistisen Heinleinin maailmankuvaa, pidän arvossa hänen kykyjään kuvittelijana ja kirjoittajana. Kokeilkaa joskus vaikka suomeksikin ilmestynyttä nuortenromaania Galaksin kansalainen.

30. Kaikkien aikojen suosikkikirjani
Pride and Prejudice. Jos yksi pitää valita, se on tämä.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Surfeit of Lampreys

Lontoon reissun lukemisia on vielä rästissä jokunen. Mutta tänään laiskottaa. Uuden kirjan pohtimisen sijaan kerron kirjasta, jonka luin pitkänäperjantaina heti palattuamme. Reissussa rähjääntyneenä kotisohvalle kaatuva naisihminen kaipaa turvallista, tuttua kirjaa rentoutuakseen. Päätin nautiskella vielä hetken hienon matkan jälkilämmöistä ja otin luettavaksi Ngaio Marshin dekkarin Surfeit of Lampreys.

Tätäkin pokkaria on pari kertaa luettu...
Surfeit kertoo yläluokkaan kuuluvan mutta vähävaraisen Lampreyn perheen asunnossa tapahtuneesta murhasta. Herttaisen charmikkaat ja jokseenkin mahdottomat Lampreyt pyytävät lainaa perheen sedältä, joka käyntinsä päätteeksi murhataan uudenaikaiseen itsepalveluhissiin epämiellyttävällä tavalla. Mutta onko murhaaja toinen identtisistä kaksosista - vai velkainen veli - vaiko sedän noituutta harrastava kummallinen vaimo? Hovimestarikin perheellä toki on... Arvoitusta ratkaisevat hyväsukuinen ja hyvännäköinen tarkastaja Alleyn ja hänen watsoninsa journalisti Nigel Bathgate.

Surfeit tuli mieleeni koska muistan sen aina kirjana sukelluksesta Lontooseen. Kerronta kirjassa on kolmannessa persoonassa, mutta näkökulma on Roberta Greyn, juuri toiselta puolelta maailmaa saapuneen orvon tytön, jonka on tarkoitus viettää ensimmäinen kuukautensa Englannissa Lampreyn perheen vieraana. Robertan Lontoo-kokemus tulee kirjassa vahvasti pinnalle; Marsh osaa hyvin välittää siirtomaakasvatin tunnelmat Imperiumin pääkaupunkiin tultaessa: tuttua ja vierasta yhtä aikaa.

Moni muu kirja antaa yksityiskohtaisempia kuvauksia, mutta Surfeit'n sumeilematon sentimentaalisuus on yllättävän tenhoavaa. Tekee mieli skonsseja ja teetä...
She was glad that Henry had no more than one and elevenpence in his pockets and that, instead of borrowing her proffered ten shillings and taking a taxi, he suggested they should go roundabout by bus and tube to Pleasaunce Court. Splendid, sang Roberta's heart, to mount the swaying bus and go cruising down Park Lane, splendid to plunge into the entrance of the tube station, to smell the unexpected sweetness of air that was driven through the world of underground, to sik far below the streets and catch a roaring subterranean train. Splendid, she thought to sit opposite Henry in the tube and to see his face, murkily lit but smiling at her.
"Like London?" he asked, guessing at her thoughts, and she nodded back at him, feeling independent and adventurous. Best of all, it seemed to Roberta, was this sense of independence. Nobody in the crowded tube knew she was Roberta Grey from New Zealand. (s. 252)
Tyylinsä puolesta Surfeit on Marshia parhaasta päästä. Lampreyn perheen persoonallisuudet antavat tilaisuuden kerrankin irrotella dialogilla ja sen kirjailija myös tekee. Marsh on mielestäni tunnelman luojana aivan eri luokassa kuin suorasukainen Christie; Surfeit näyttää, että hän kykenee myös hilpeyteen. Jo nimi on melkoinen sanaleikki. "Surfeit of lampreys" (lamprey on jokin nahkiaisen tapainen otus) on nimittäin kuuluisan Henrik I:n kuolinsyy. Herra nautti vuonna 1135 liikaa herkkuaan, tai niin ainakin väitetään. Kirjassa Lampreyt ovat juuri tuollaisia: herkullisia mutta liika-annoksina mahdollisesti epäterveellisiä.

Ngaio Marshin mysteereistä yleisimmin tekee mieli mainita vielä pari seikkaa, siltä varalta että kirjailija on vieras. Ensinnäkin, monet Marshin dekkareista sijoittuvat teatterin maailmaan. Vaikka Surfeit on henkilökohtainen lempparini, teatterista ja pienestä romanssivärinästä tykkääville sopii mainiosti herttainen Opening Night, jossa nuori näyttelijätär pestautuu rahapulassa pukijaksi. Toiseksi, monessa Marshin dekkarissa esiintyy sivuhahmona Alleynin vaimo, taidemaalari Troy. Vaikkei pariskunta vedä vertoja Sayersin Wimsey & Vane -yhdistelmälle, jotain liikuttavaa on näiden estoisten ihmisten yrityksissä päästä yhteen. Poliisin rakkaustarinan alkua pääsee seuraamaan romaanissa Artists in Crime.

Varoituksen sana realismista ja psykologiasta pitäville: Ngaio Marshin kirjat eivät tarjoa kumpaakaan. Henkilöt ovat varsin stereotyyppisiä ja asenteet täysin kalkkeutuneita. Luokkatietoisuus on läpitunkevaa. Marshin, kuten Christienkin, kirjoja voikin lukea tutkielmina brittiläisistä yhteiskuntaluokista ja niiden käyttäytymissäännöistä. Antropologi Kate Foxin ihanan kirjan Watching the English luettuani olen saanut näistä kultakauden dekkareista paljon lisähupia!

Herkuttelen vielä lopuksi kuva-arvoituksella: mikä kirjablogeissakin esiintynyt Lontoon nähtävyys on tässä?



Ngaio Marsh (1989, alkuperäinen 1941). Surfeit of Lampreys. Fontana/Collins.
(Linkki eri painokseen)




EDIT: korjattu asiavirhe... (Miksei 'surfeit' voisi olla, paitsi liikaa jotain, myös ruokalajin nimi? Kuulostaisi hyvältä... ja sehän rimmaakin parfaitin kanssa :D)




Kuva-arvoituksen vastaus: Highgaten hautausmaan egyptiläinen kuja (Audrey Niffeneggerin kirjasta Her Fearful Symmetry eli Hänen varjonsa tarina)

torstai 5. toukokuuta 2011

Koiruohon kaupunki

Meillä kuulkaa käydään täällä lukutoukankolossa kiinnostavia keskusteluja kun posti tulee. Kusti näet polkee kololle kirjoja harva se päivä. Amazonista, Antikka.netistä, arvonnoista, vaihtareina... On kuin siinä mainoksessa: "Mistä näitä senttejä oikein tulee?" Pienen esikoiskirjakerhon pakettejakin on tullut tänä vuonna jo kolme.

Ja hei siellä PEKK:ssä, antaa tulla lisää vaan! Ei ole toistaiseksi tarvinnut pettyä. Tämä viimeinen on aivan erilainen kuin aikaisemmat Melominen ja Hylky, mutta silti hyvää lukemista. Jos nämä ovat edustava näyte, kotimaisten esikoiskirjojen taso on kova.

Uusin kerhokirja on Kati Saurulan Koiruohon kaupunki. Kaupunki on Tšernobyl, tai oikeastaan Prypjat, Tšernobylin voimalasta parin kilometrin päässä oleva voimalakaupunki. Vapaan atomikaupungin ihannemalliin rakennettu Prypjat joutui ydinonnettomuuden jälkeen hyljätyksi. Nyt koiruoho valtaa omansa takaisin.

Kuva: Arktinen banaani
Koiruohon kaupunki lähtee varsinaisesti liikkeelle Prypjatin 80-luvusta. Kolmen hengen voimalaperhe elää arkeaan: vaimo on operaattorina ja mies vartiopäällikkönä voimalassa, tytär Nadja haaveilee ydinfyysikon urasta. Mallikaupunkiin on paettu kolhoosielämää; vaikka epäilys aatteesta nakertaa, on parempi pitää katse maassa ja tehdä kuten kuuluu. Pahemminkin voisi olla. Kaikki muuttuu lopullisesti, kun voimalassa tehdään varajärjestelmien käyttökoe. Saurula kuvaa henkeäsalpaavasti ja ilmeisen perehtyneesti onnettomuuteen johtanutta tapahtumaketjua. Moskovaan jo muuttanut Nadja on turvassa, mutta miten käy vanhempien?

Vuosikymmeniä myöhemmin Nadja löytää isänsä piilottamia papereita, jotka tuntuvat paljastavan jotain menneestä. Mitä Prypjatissa on ollut tekeillä? Kertovatko turvallisuuspalvelun kansiot vain laittoman samizdat-kirjallisuuden levittämisestä - vai onko kyse muusta? Nadja pelkää pian omankin turvallisuutensa puolesta, mutta uteliaisuus kalvaa sisuksia. Hän lähtee etsintäretkelle menneisyyteen, omaansa ja isänsä.

Koiruoho on vetävä ja mukavalukuinen jännäri, jonka paatunut lukutoukka rouskaisee yhdeltä istumalta. Kerronnan rytmi tosin tuntui lukiessa jotenkin epätasaiselta, ehkä siksi että kirjassa kaksi selkeästi jännitystä nostavaa huippukohtaa ja niiden välillä vähän hämmentävääkin pyörteilyä.

Tekstinä tämä on vaivatonta, joskaan ei erityisen mieleenpainuvaa. Joskus elämys tulee kielestä, joskus jostain muusta. Itse liimauduin kirjaan etenkin voimalaonnettomuuteen johtaneen tapahtumaketjun kohdalla. Vaikka lopputuloksen tiesi, draamassa oli imua.
Irina tajusi heti, etteivät asiat olleet kunnossa.
- Mitä täällä tapahtuu?
- Hyvä kun tulit. Turvaraja ylittyy näillä hetkillä.
Jelena istui paikalleen ja Irina veti pienen jakkaran hänen viereensä. Molemmat tuijottivat vaatimattoman näköistä, mutta tärkeää mittaria. 
- Se on näköjään jo ylittynyt. Gennadi ei anna sulkea yhtään pumpua, koska näin on kirjattu suunnitelmaan. Yritin sanoa, että tehot ovat jo valmiiksi matalat, ja mitä jos virtaus jäädyttää reaktoria liikaa? Hätäjäähdytysjärjestelmä on pois päältä, se olisi jo lauennut, jos se olisi aktivoituna.
Irina taputti rauhoittavasti naisen hartiaa.
- Älä siitä huoli, Gennadi kantaa kyllä vastuun. Sitä paitsi pikasulkusysteemi oli pakko ottaa pois päältä, muuten koko koetta ei olisi saatu tehtyä juuri siksi, että se menisi päälle. (s. 88-89)
Huh.

OTT: Olisi tosi mukava ajatella, että ihmiset viisastuvat, eikä uusia virheitä satu... mutta jotenkin nuo Tšernobylin onnettomuuteen johtaneet virheratkaisut kuulostavat kovin tutuilta. (Tässä yhteydessä voisi suositella vaikkapa Stuart Sutherlandin kirjaa Irrationality tai Brafman & Brafmanin bestselleriä Sway: The Irresistible Pull of Irrational Behaviour.) Vilkaisin Wikipedian tekstiä Tšernobylin onnettomuudesta, ja kovinpa ruusuisen kuvan siitä sai. Nykyaikaisissa ja valistuneissa länsimaisissa voimaloissa mitään ei voi tapahtua.

Voipas. Koska kaikki me olemme idiootteja sopivissa oloissa. Se on tullut todistettua moneen otteeseen. Ehkä todennäköisyys ei ole suuri, mutta on sulaa ylimielisyyttä kuvitella, ettei riskiä ole.

Takaisin Koiruohoon. Saurula on tuon miljöönsä kanssa tarttunut melkoiseen haasteeseen. Toisaalta ydinvoimalaonnettomuus on poikkeuksellisen kiinnostava lähtökohta jännärille, toisaalta itänaapurin elämänmeno on vaikea kuvattava. Kirjoittaja ei ihan ole malttanut jättää kuvailemista sen verran vähälle, että lukija itse täyttäisi aukkopaikat sopiviksi katsomillaan mielikuvilla. On kuin mukaan olisi laitettu  turhiakin yksityiskohtia, varmuuden vuoksi. Välillä se menee yli. Vaikka Prypjatin arki (josta minulla voi olla vain epämääräisiä, muinaiseen Leningrad-käyntiin ja vähän tuoreempiin Venäjän reissuihin perustuvia käsityksiä) tuntui Koiruohossa ihan uskottavalta, nikottelin jonkin verran Moskova-kuvauksen kanssa. Nadjan ei pitäisi nähdä Venäjää niin ulkopuolisen oloisesti. Romaanin ensimmäinen puolisko tuntui muutenkin jotenkin vakaammalta ja luontevammalta.

Hmm, nyt kun luen tuon läpi, huomaan että se kuulostaa turhan kielteiseltä. Ei ollut tarkoitus - pidin Koiruohosta. Tässä oli se mitä normaalilta dekkarilta/jännäriltä voi odottaa: toimivia muttei kovin mutkikkaita henkilöitä, draamaa ja yllätyksiä, mielenkiintoinen miljöö, ja vielä kaikkien taiteenlajin sääntöjen mukainen loppuhuipentuma. Okei, oli siinä viimeisessä neljänneksessä ehkä vähän hurjaa meininkiä uskottavuutta ajatellen, mutta saahan trillerissä venytellä... 

Ei tämä ehkä lajityyppinsä ehdoton huippu ollut, mutta Saurulan romaanissa on tiettyä innostuksen hehkua, joka välittyy lukijallekin. Olen lukenut teknisesti taitavampia töitä, jotka ovat jättäneet huonomman jälkimaun. Koiruohoa luki mielellään ja se jää mieleen vähintäänkin erinomaisena romaanina äärimmäisestä onnettomuudesta.

Saurula on kirjoittanut depyytin, jota ei tarvitse hävetä myöhemminkään jännäriuralla. Jos Saurula jatkaa, teen oman osuuteni ja luen seuraavankin.

Kati Saurula (2011). Koiruohon kaupunki. Helsinki: Arktinen banaani.

Pentti Stranius Savon Sanomissa