Vihoviimeinen Lontoon reissun kirja: tämän jälkeen olen sujut. Ostin Theodore Boonen kuin mikäkin tarjousten metsästäjä, siksi että sen sai samaan hintaan The Red Queenin kanssa lentokentältä. Aina ei voi onnistua. Itse asiassa olin sen verran pettynyt, etten viitsi edes laittaa kirjasta tähän kuvaa. Ihailkaa sen sijaan tuota lentokentän hauskaa sushi-ravintolaa! Hölmöön valintaan oli tosin jonkinlaisia perusteita. Osa Grishamin romaaneista on ollut minusta aidosti hyvää trilleri- ja/tai viihdeluettavaa. Erityismaininnan ansaitsevat The Runaway Jury ja The Rainmaker, jotka olen lukenut kahteenkin kertaan symppisten päähenkilöiden ja hyvän juonen tähden.
Valitettavasti Theodore Boone ei ole paini ollenkaan samassa sarjassa; jos olisin edes vähän fiksumpi ja tarkempi, olisin takakannen kuvauksesta tajunnut, että tämä on aika lapsellinen nuorten romaani. Päähenkilö on näet kolmentoista vanha lakimiesperheen vesa, joka hänkin haaveilee samasta urasta. Kuvittelin jotenkin, että tässä toisinnetaan Pelikaanimuistion kuviota (lakimies auttaa lasta pulassa), mutta eikä mitä: tässä lapsi tosiaan on lakimies itse.
Pikkuvanha Theodore kaveeraa tuomareiden kanssa ja pitää jo vastaanottoa kavereilleen, auttaen luokkatoverin vanhempien konkurssiasioissa ja rankkurin käsiin joutuneen koiran pelastamisessa.
Theo and Hallie walked through the small swinging gate to the only table. Theo showed her where to sit. He remained standing, just like a real lawyer.
"Proceed," Judge Yeck said, obviously enjoying he moment and realizing that young Theo Boone was working hard to impress his very cute client. The judge smiled as he remembered Theo's first appearance in his courtroom. He had been one frightened boy as he frantically worked to rescue a runaway mutt, one that he took home and named Judge.
"Well, Your Honor," Theo began properly. "Rocky is a miniature schnauzer registered to Mr. Walter Kershaw, who is out of town on business. His wife, Dr. Phyllis Kershaw, is a pediatrician and could not be here. My client is their daughter, Hallie, who is in the eight grade with me at the middle school." Theo sort of waved at Hallie, who was terrified but also confident that Theo knew what he was doing.
Judge Yeck smiled down at Hallie. Then he said, "I see this is the second offense." (s. 151)Lopulta tulee tapaus, josta Theodore ei enää selviä, sillä hän saa käsiinsä uutta todistusaineistoa sensaatiomaisesta murhajutusta. Kirjan suuri moraalinen dilemma onkin, pitäisikö Theodoren paljastaa lähteensä (joka joutuu pulaan) vai antaa murhaajan päästä kuin koira veräjästä.
Hohhoijaa. Joudun oikeasti miettimään tämän kirjan hyviä puolia. Sanotaan siis, että Theodore on nopeasti luettu eikä keskenjättäminen siksi pahemmin houkuta. Loppuratkaisu tosin on niin pliisu että itkettää.
Mutta on Theodorella yksi aidosti kiinnostava piirre. Siinä käydyt lakimieskeskustelut näet demonstroivat suorastaan pelottavan hyvin, miten vähän oikeudenmukaisuudella ja lainkäytöllä on tekemistä keskenään ainakaan amerikkalaisessa oikeusjärjestelmässä. Kaikessa on kyse ennakkotapauksista ja hierarkiasta. Polvenkorkuisesta lakitoimistossa elänyt Theodore tiedostaa sen selvästi oikein hyvin itsekin. Mutta se ei häntä haittaa, sillä hän haluaa olla osa yhteiskunnan kaikkiin toimintoihin ulottuvaa lakimiesvaltaa, hyvisten puolella tietenkin.
Melkein käy mielessä, onko Grishamilla ollut vähän pilkettä silmäkulmassa tätä kirjoittaessaan. On vaikea uskoa, että hän olisi vahingossa kirjoittanut kirjan, jossa keskeiseksi ongelmaksi niin selkesäti asettuu lakimiehen selviytyminen ehjin nahoin ammattieettisesti hankalasta paikasta, oikeuden toteutumisen asemesta. Tätä voisi, jos on salaliittoteorioihin taipuvainen, melkein pitää kierona protestina. Tai sitten kala ei huomaa vettä ja tämä on ihan vakavalla mielellä kirjoitettu.
John Grisham (2011). Theodore Boone. London: Hodder & Stoughton.
Arvioita:
York Press
John Grace, Guardian
Irish Independent
