Koiruohon kaupunki

Meillä kuulkaa käydään täällä lukutoukankolossa kiinnostavia keskusteluja kun posti tulee. Kusti näet polkee kololle kirjoja harva se päivä. Amazonista, Antikka.netistä, arvonnoista, vaihtareina... On kuin siinä mainoksessa: "Mistä näitä senttejä oikein tulee?" Pienen esikoiskirjakerhon pakettejakin on tullut tänä vuonna jo kolme.

Ja hei siellä PEKK:ssä, antaa tulla lisää vaan! Ei ole toistaiseksi tarvinnut pettyä. Tämä viimeinen on aivan erilainen kuin aikaisemmat Melominen ja Hylky, mutta silti hyvää lukemista. Jos nämä ovat edustava näyte, kotimaisten esikoiskirjojen taso on kova.

Uusin kerhokirja on Kati Saurulan Koiruohon kaupunki. Kaupunki on Tšernobyl, tai oikeastaan Prypjat, Tšernobylin voimalasta parin kilometrin päässä oleva voimalakaupunki. Vapaan atomikaupungin ihannemalliin rakennettu Prypjat joutui ydinonnettomuuden jälkeen hyljätyksi. Nyt koiruoho valtaa omansa takaisin.

Kuva: Arktinen banaani

Koiruohon kaupunki lähtee varsinaisesti liikkeelle Prypjatin 80-luvusta. Kolmen hengen voimalaperhe elää arkeaan: vaimo on operaattorina ja mies vartiopäällikkönä voimalassa, tytär Nadja haaveilee ydinfyysikon urasta. Mallikaupunkiin on paettu kolhoosielämää; vaikka epäilys aatteesta nakertaa, on parempi pitää katse maassa ja tehdä kuten kuuluu. Pahemminkin voisi olla. Kaikki muuttuu lopullisesti, kun voimalassa tehdään varajärjestelmien käyttökoe. Saurula kuvaa henkeäsalpaavasti ja ilmeisen perehtyneesti onnettomuuteen johtanutta tapahtumaketjua. Moskovaan jo muuttanut Nadja on turvassa, mutta miten käy vanhempien?

Vuosikymmeniä myöhemmin Nadja löytää isänsä piilottamia papereita, jotka tuntuvat paljastavan jotain menneestä. Mitä Prypjatissa on ollut tekeillä? Kertovatko turvallisuuspalvelun kansiot vain laittoman samizdat-kirjallisuuden levittämisestä - vai onko kyse muusta? Nadja pelkää pian omankin turvallisuutensa puolesta, mutta uteliaisuus kalvaa sisuksia. Hän lähtee etsintäretkelle menneisyyteen, omaansa ja isänsä.

Koiruoho on vetävä ja mukavalukuinen jännäri, jonka paatunut lukutoukka rouskaisee yhdeltä istumalta. Kerronnan rytmi tosin tuntui lukiessa jotenkin epätasaiselta, ehkä siksi että kirjassa kaksi selkeästi jännitystä nostavaa huippukohtaa ja niiden välillä vähän hämmentävääkin pyörteilyä.

Tekstinä tämä on vaivatonta, joskaan ei erityisen mieleenpainuvaa. Joskus elämys tulee kielestä, joskus jostain muusta. Itse liimauduin kirjaan etenkin voimalaonnettomuuteen johtaneen tapahtumaketjun kohdalla. Vaikka lopputuloksen tiesi, draamassa oli imua.

Irina tajusi heti, etteivät asiat olleet kunnossa.

- Mitä täällä tapahtuu?

- Hyvä kun tulit. Turvaraja ylittyy näillä hetkillä.

Jelena istui paikalleen ja Irina veti pienen jakkaran hänen viereensä. Molemmat tuijottivat vaatimattoman näköistä, mutta tärkeää mittaria. 

- Se on näköjään jo ylittynyt. Gennadi ei anna sulkea yhtään pumpua, koska näin on kirjattu suunnitelmaan. Yritin sanoa, että tehot ovat jo valmiiksi matalat, ja mitä jos virtaus jäädyttää reaktoria liikaa? Hätäjäähdytysjärjestelmä on pois päältä, se olisi jo lauennut, jos se olisi aktivoituna.

Irina taputti rauhoittavasti naisen hartiaa.

- Älä siitä huoli, Gennadi kantaa kyllä vastuun. Sitä paitsi pikasulkusysteemi oli pakko ottaa pois päältä, muuten koko koetta ei olisi saatu tehtyä juuri siksi, että se menisi päälle. (s. 88-89)

Huh.

OTT: Olisi tosi mukava ajatella, että ihmiset viisastuvat, eikä uusia virheitä satu... mutta jotenkin nuo Tšernobylin onnettomuuteen johtaneet virheratkaisut kuulostavat kovin tutuilta. (Tässä yhteydessä voisi suositella vaikkapa Stuart Sutherlandin kirjaa Irrationality tai Brafman & Brafmanin bestselleriä Sway: The Irresistible Pull of Irrational Behaviour.) Vilkaisin Wikipedian tekstiä Tšernobylin onnettomuudesta, ja kovinpa ruusuisen kuvan siitä sai. Nykyaikaisissa ja valistuneissa länsimaisissa voimaloissa mitään ei voi tapahtua.

Voipas. Koska kaikki me olemme idiootteja sopivissa oloissa. Se on tullut todistettua moneen otteeseen. Ehkä todennäköisyys ei ole suuri, mutta on sulaa ylimielisyyttä kuvitella, ettei riskiä ole.

Takaisin Koiruohoon. Saurula on tuon miljöönsä kanssa tarttunut melkoiseen haasteeseen. Toisaalta ydinvoimalaonnettomuus on poikkeuksellisen kiinnostava lähtökohta jännärille, toisaalta itänaapurin elämänmeno on vaikea kuvattava. Kirjoittaja ei ihan ole malttanut jättää kuvailemista sen verran vähälle, että lukija itse täyttäisi aukkopaikat sopiviksi katsomillaan mielikuvilla. On kuin mukaan olisi laitettu  turhiakin yksityiskohtia, varmuuden vuoksi. Välillä se menee yli. Vaikka Prypjatin arki (josta minulla voi olla vain epämääräisiä, muinaiseen Leningrad-käyntiin ja vähän tuoreempiin Venäjän reissuihin perustuvia käsityksiä) tuntui Koiruohossa ihan uskottavalta, nikottelin jonkin verran Moskova-kuvauksen kanssa. Nadjan ei pitäisi nähdä Venäjää niin ulkopuolisen oloisesti. Romaanin ensimmäinen puolisko tuntui muutenkin jotenkin vakaammalta ja luontevammalta.

Hmm, nyt kun luen tuon läpi, huomaan että se kuulostaa turhan kielteiseltä. Ei ollut tarkoitus - pidin Koiruohosta. Tässä oli se mitä normaalilta dekkarilta/jännäriltä voi odottaa: toimivia muttei kovin mutkikkaita henkilöitä, draamaa ja yllätyksiä, mielenkiintoinen miljöö, ja vielä kaikkien taiteenlajin sääntöjen mukainen loppuhuipentuma. Okei, oli siinä viimeisessä neljänneksessä ehkä vähän hurjaa meininkiä uskottavuutta ajatellen, mutta saahan trillerissä venytellä... 

Ei tämä ehkä lajityyppinsä ehdoton huippu ollut, mutta Saurulan romaanissa on tiettyä innostuksen hehkua, joka välittyy lukijallekin. Olen lukenut teknisesti taitavampia töitä, jotka ovat jättäneet huonomman jälkimaun. Koiruohoa luki mielellään ja se jää mieleen vähintäänkin erinomaisena romaanina äärimmäisestä onnettomuudesta.

Saurula on kirjoittanut depyytin, jota ei tarvitse hävetä myöhemminkään jännäriuralla. Jos Saurula jatkaa, teen oman osuuteni ja luen seuraavankin.

Kati Saurula (2011). Koiruohon kaupunki. Helsinki: Arktinen banaani.

Pentti Stranius Savon Sanomissa