 |
| Kuva/kansi: Tammi/Taina Markko |
Hypnotisoijan päähenkilö on, kas kummaa, hypnotisoija. Erik Maria Brander on tosin luopunut hypnoosin käytöstä hoitomuotona jo kymmenen vuotta sitten. Pieleen menneen terapiasession aiheuttaman kohun vuoksi tehty lupaus tulee kuitenkin petettyä, sillä rikoskomisario Joona Linna (jonka hurmaavaan suomalaisaksenttiin viitataan kyllästymiseen asti) taivuttelee Erikin auttamaan hurjan perhemurhan selvittelytyössä.
Kepler ei pahemmin verta säästele. Hypnotisoijassa uhreja silvotaan, pistetään, paloitellaan, hakataan kirveillä, ammutaan ja välillä tosin huumataan ja näännytetään nälkäänkin. (Haastan seuraavan lukijan laskemaan montako uhria tässä oikein syntyy, sillä minä kyllä sekosin laskuista.) Eikä siinä vielä kaikki. Erikillä on päihdeongelmia ja perheongelmia. Erikseen pitää mainita Erikin poika, Benjamin, joka kärsii harvinaisesta veren hyytymisongelmasta; onkohan siinä takana jokin veren vuodattamiseen liittyvä symbolinen juttu? Ehkä ei, kenties Kepler on vain halunnut jättää lukijan jännäämään, koska Benjamin mahtaa vuotaa taiteellisesti kuiviin.
Huomaan kirjoittavani kovin ilkamoivaan sävyyn, mutta itse asiassa enimmäkseen pidin kyllä kirjasta. Jos ei muuta halua kuin runsaan ja melko monipuolisen jännärin, Hypnotisoija puoltaa paikkaansa. Alkupuolella Kepler sortuu mielestäni turhan raskaaseen kerrontaan, kun samoja tapahtumia kuvataan useasta näkökulmasta, mutta kaikkiaan tarina etenee hyvin ja pitää otteessaan.
Pientä mammuttitautioireilua Hypnotisoijassa on, mutta ei aivan kohtuuttomasti. Kun kirjan luettuani palasin takakanteen ja hoksasin, että "Lars Kepler" on elävässä elämässä kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril & Alexandra Coelho Ahndoril, aloin miettiä mahtaako mammuttimaisuus johtua parisuhteen vuoksi tehdyistä kompromisseista. Jos yksi tykkää yhdestä hahmosta ja toinen toisesta, on ehkä pakko pitää molemmat? Hyvin on kaksikko silti onnistunut siinä tärkeimmässä, mielenkiinnon herättämisessä ja ylläpitämisessä. Lopputulos on kohtuullista K-18 viihdettä.
Mitään syvempää sanottavaa en tästä löytänyt eikä kai ole tarviskaan: tämä on kirja, joka on tehty myymään hyvin.
Kieli on lähinnä yhdentekevää, joskin panin kiinnostuksella merkille, että tapahtumat kuvataan preesensissä. Sellainen on ehkä yleistymään päin, ja antaahan sen tiettyä intensiteettiä jännäritekstille. Veriteeman mukaisesti otan lukunäytteen ruumiinavauksesta:
- Lataumat ovat heikkoja silloin, kun uhri on menettänyt paljon verta.
- Aivan niin, Joona sanoo.
- Veri on painavaa, ja kuoleman jälkeen ei enää ole sisäistä painejärjestelmää, Nålen selittää Frippelle. - Saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta veri valuu alaspäin ja ihan yksinkertaisesti kerääntyy alimpiin kohtiin. Useimmiten se näkyy siellä, missä ruumis koskettaa alustaa. (s. 58)Lars Kepler (2011, alkuperäinen 2009). Hypnotisoija. Tammi. Suomentanut Saara Villa. ISBN 978-951-31-6063-0.
Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Mari Paalosalo-Jussinmäki Kirjasieppo-blogissa
Anne Helttunen Me Naiset -lehdessä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa
Mia Kolmannella linjalla
Muistan hämärästi tykänneeni kohtalaisesti tästä, kakkososa olikin sitten jo aikamoista huttua... Joona taisi olla suomensukuinen henkilö, odottelin että hänen taustojaan olisi raotettu vähän enemmänkin?
VastaaPoistaKaipa Joonan taustat ovat erityisen kiinnostavia meistä suomalaisista :) Ei hänestä kyllä paljon taustatietoa irronnut tässä, mutta se puhetapa kyllä mainittiin ainakin kolmesti... Hassua, jotenkin sitä ei osaa ajatella suomalaista aksenttia erityisen hienoksi!
PoistaMinulla oli tämä omana, mutta kansi on minusta niin kammottava, että lahjoitin pois. Itse tarinasta en muista muuta kuin sen, että minä jäin kaipaamaan enempi hypnoosijuttuja.
VastaaPoistaTotta Maija, unohdin tuon lukiessani, mutta minäkin kuvittelin aloittaessani, että hypnoosilla olisi ollut isompi rooli; nyt rikostutkinnassa käytettiin sitä aika minimaalisesti ja hypnotisoijan yksityiselämä olikin aika keskeistä.
Poista(Yh, nyt kirjan luettuani tuo kansi tuntuu vielä ikävämmältä...)
Olipas kivaa lukea tästä pitkästä aikaa. Minä nimittäin pidin tästä tosi paljon, vaikka kieltämättä tässä tuota mainitsemaasi mammuttitautioireilua olikin :)
VastaaPoistaKaipa "kill your darlings" on vaikeaa ammattilaisillekin... Mutta vaikka vähän ylipainoa oli vyötäisillä, kirja oli kumminkin aika ketterä, hyvin viihdyin tämän kanssa. :)
PoistaMinäkin pidin tästä paljon silloin aikoinaan kun tämä ilmestyi. Toista osaa en ole vielä lukenut, enkä takakansitekstin perusteella ole oikein osannut siitä kiinnostua. Kirja on juuri sellainen kuin sanoitkin, runsas ja monipuolinen murhiin keskittyvä jännäri. Tarttuisin muihin kirjoihin, jos haluaisin syvempiä henkilöhahmoja ja kaunokirjallisempaa kerrontatapaa, mutta tähän ehdottomasti, jos haluaisin heittää aivot ns. narikkaan ja nauttia hyvästä murhatarinasta.
VastaaPoistaMm, jostain luin arvioita googlettaessani, että toinenkin osa oli suunnitteilla - eikä ole mahdoton ajatus, että joskus senkin lukisin. Mutta täytyy myöntää, että aivot narikkaan actionin lajissa Lee Child vetää kyllä pidemmän korren, niin kauan kuin Jack Reacher -juttuja on vielä lukematta.
PoistaVaikka ei sitä tiedä! :D Olen huomannut, että olen paljon epäjohdonmukaisempi ja satunnaisempi näissä lukuvalinnoissa kuin olisin luullut. Luen sitä mitä minun ei pitänyt lukea enkä lue sitä mitä minun piti lukea... hih, pieniä on paheet!