Poimisin heliät hiekat

Larin Paraske (Albert Edelfelt, 1893), Museovirasto

Reilu varoitus! Edessäsi on pitkät pätkät tarinointia vanhasta kirjasta... ja pari spoilerintapaista.

Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat on 101 naisten kirjan lukulistallani. Juonikas akka kun olen, houkuttelin kirjastomme lukupiirin ottamaan sen ohjelmaansa - kaksi kärpästä ja niin pois päin.

Kun ehdotin kirjaa luettavaksi, en tiennyt siitä juuri muuta kuin nimen, kirjailijan ja sen, että tämä on ollut äiti-vainajani lempikirjoja. Jo takakansi riitti kertomaan miksi: Hiekat on tarina Larin Paraskesta, inkeriläisestä runonlaulajasta. Äitini piti perinteisistä suomalaisista runoista ja kirjoitti itsekin kalevalaista käyttörunoutta kun tarvetta ilmeni.

Itse en suosittelusta huolimatta lukioiässä innostunut kirjaa tarkemmin tutkimaan, sointuva nimi vain jäi päähän. Mahdollisesti hyvä, että jäi silloin väliin; en tiedä olisinko tykännyt, ainakaan en olisi pitänyt arvossa samoja seikkoja kuin nyt.

Tätä juttua ensin kirjoittaessani jännäsin melkoisesti miten minun lukupiirissä kävisi; epäilin että tulee tuulta tupaan kun enimmäkseen pohjalaiset lukupiirikamuni ovat tätä varsin karjalaista tarinaa tapaelleet... Hih, no sitä(kin) varten lukupiireihin tullaan, että luettaisiin jotain muutakin kuin sitä ominta kirjallisuutta. Onneksi lukupiiriläiset enimmäkseen katsoivat kirjan palkinneen lukemisen vaivat.

Oma kokemukseni oli positiviinen pienin varauksin. Koska Kaipainen on perustanut tarinansa paljolti Parasken todellisiin elämänvaiheisiin, draamaa on ollut pakko rakentaa rajatuissa puitteissa. Rakenne tuntuu vähän suhteettomalta. Yksi iltapuhde säveltäjätähden kanssa saa yhtä paljon tilaa kuin seurustelu tulevan aviomiehen kanssa. Kokonaisen elämän sisällyttäminen yhteen kirjaan toki johtaa väkisinkin vaikeisiin ratkaisuihin. Kirjailija joutuu miettimään mitä tarinalla haluaa sanoa, lukija joutuu miettimään mitä haluaa ajatella.

Toinen pieni varaus on tyylillinen. Kaipaisen lause juoksee runsaana ja hersyilevänä, proosanakin vähän runonlaulantaa tavoitellen, kuitenkin arkisena. Toisaalta pidin tyylistä - ja se istui aiheeseensa - mutta rikas kieli myös vaatii paljon lukijalta. Tätä ei lue yhdellä silmällä. Ja Parasken luomisvoimaisuutta korostavissa kohdissa teksti käväisee paatoksen rajoilla.

Murteen käytön ja ilmaisuvoiman puolesta Kaipaista voisi verrata Sirpa Kähköseen, mutta Kähkösen teksti on jotenkin ilmavampaa ja helpompaakin, ainakin jos tähän ainokaiseen Kaipaiseeni vertaan. Osasyy voi olla vieraiden murresanojen paljous. Hanskaan varmaan 40-luvun Kuopion seudun sanaston paremmin kuin 1800-luvun syvän Karjalan puheenparren.

Ai että pulmavirret ovat häälauluja? Okei.

Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen pienistä varauksista huolimattta: niitä kirjoja, jotka saavat pään surisemaan ajatuksista ja mielleyhtymistä. Kirja kuin kuvastin, tai kuvaijainen kenties. Otankin lukunäytteeksi pätkän, joka kuvastaa yhtä Hiekoista kintereilleni kieppumaan jäänyttä teemaa, ns. vaimon osaa:

[--] Hän ei edes halunnut itse katsoa miten elämä oli hänet kuluttanut ja vanuttanut, pullisti nytkin mahan kuin hiirtä nielevän käärmeen, ja kädet poimivat kyljiltä ja rintojen alta rypyt ja lotkuvat nahat, vetivät nei kainaloiden alle kuin vaatteen. Siinä hän seisoi paljaat varpaat ristissä palellen eikä tiennyt minne olisi itsensä piilottanut. 

- Luitani niin juilii, Kaurila parka sanoi sydäntäsärkevästi. 

- Vuotahan kotvanen, niin asentoasi kohennan. - Selin mieheensä Paraske päästeli juhlavaatteet ja ilmeensä, tuli Kaurilan luo arkiröntteissään ja hymyä suupieliinsä ripustaen kuin märkiä pyykkejä pakkaseen. Tulihan se siihen, hymy, asettui ja oli, kun aikansa naamaa väänteli. (s. 109) 

Jos Hiekat ei niin vahvasti korostaisi Parasken runonlaulantaa ja hänen kulttuurihistoriallisia yhteyksiään ajan merkkihenkilöihin, voisi tämän lukea myös sydäntäraastavana naisen tarinana. Mies on veltto luuseri, lapsia on tupa täynnä, jonkun on pakko raataa ruokarahat kokoon, hoitaa anoppia ja kaupan päälle pitää vielä hellitellä äijää. Huoh. Tänä päivänä ja tässä maassa tuollaiseen tilaan ja tilanteeseen pitää (luulisin) ihan itse hankkiutua, ennen se saatiin syntymässä. Ja samalla konstilla pääsee samaan ahdinkoon toki tänäänkin jos ei hoksaa syntyä oikeille karttakoordinaateille. Rintaliivien polttaminen on niin kuuskytlukua... mutta voisihan tässä vaikka liittyä Naisten pankkiin. Panen harkintaan.

Heh, ehkäpä Kaipaisen tekstissä näkyy paitsi kirjan aihe myös sen kirjoittamisen ajankohta. Suomi 1979 on sekin ollut vielä ihan muuta kuin Suomi 2012. Tässä onkin kahden tason aikamatkailua. Parasken päivinä kuoltiin nälkään, eikä siitä niin kauan ole, ja 70-luvulla siitä kirjoitettiin tähän tapaan, seksuaalisuutta vain ohimennen kosketellen, taiteilijain sielunyhteyttä painottaen... 2000-luvulla kun Kettu kirjoittaa Kätilössä toisenlaisista kovista ajoista, kirjaa hallitsevat ahnas ja määrätietoinen rakkaus, seksuaalisuus ja raakuuskin. Kaipainen tuo hienovaraisesti esiin myös yhteiskunnalliseen tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä. Paraske häädetään mökistään parinsadan markan verorästin tähden; hänen laulujaan kirjannut pappismies saa kiitokseksi 1500 markan palkkion. Tasan eivät käy onnen lahjat. Yksi nauttii herkuista, toinen kiskoo niitä jaalassa paukkupakkasessa kolikon tienatakseen.

Parasken ankeiden olojen valona hohtaa hänen lannistumaton sisunsa ja myönteisyytensä. Positiivisuuskonsultit jäävät kyllä kakkoseksi tämän maaorjan tyttären rinnalla. Elämä on, ei auta kitistä, lauletaan mieluummin! Tekeminen on voimaa, ahkeruus on lohtu, mitä vain voi saada aikaan. Hiekkojen jäljiltä en varmaan kehtaa muutamaan päivään vinkua äärimmäisen säälittävistä pikkuongelmistani, joista suurimpaan osaan on syynä puhdas saamattomuus. Nih. Unohtakaa amerikkalaiset henkisen kasvun oppaat. Lukekaa Hiekat!

Muitakin ajatuksia kirja herätti, mutta yritän karsia ja valitsen joukosta vielä päällimmäisen jaettavaksi. Se on tämä: historiaa tulee luettua kapeasti. Tällaista asemaltaan aika tavallisen taapertajan elämänkertaa ei lue ikinä. Koska sitä ei kirjoitetakaan. Hih, Hiekoista tajusin, että olen varmaan kymmenessä kirjassa (esimerkiksi täällä ja täällä) sivunnut kansanrunojen kerääjiä ... enkä ole uhrannut ajatuksen poikastakaan runonlaulajille. Kansa, joka runouden tuottaa, on luultavasti ollut suurelle osalla 1800-luvun sivistyneistöä melkoisen abstrakti käsite. Teoriassa jaloa mutta parhaimmillaan vähän etäämpää ihailtuna.

Ja näinhän se menee. Eipä Paraskekaan romaaneissa seikkailisi, ellei olisi päässyt aikansa julkkisten piiriin. Moni on laulanut ja jäänyt kuulematta. Hiekoissa vilahtelevat mm. Edelfelt ja Sibelius sekä komea joukkio Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran merkkimiehiä. Hiekat siis jysäytti (taas kerran) tajuntaan historian luodun luonteen. Historia on kertomus ja sillä on kertojansa. Suurin osa meistä jää rivien väliin.

Anu Kaipainen (1989, alkuperäinen 1979). Poimisin heliät hiekat. Tarvittavin paikoin kirjallisen vapauden kuvittama kertomus Larin Parasken uskomattomasta elämästä. WSOY. ISBN 951-0-15525-X.

Nettiarvoita en äkkipäätä löytänyt - jos tiedät linkin, vinkkaa!

Ai niin, vielä pieni p.s. kuriositeettien ystäville.

Pareskesta lukiessani ajauduin tutkimana wikipedian tietoja myös kalevalaisesta runomitasta, ja törmäsin väitteeseen, jonka mukaan R. A. Heinleinin Time Enough for Love -romaanin yhteen jaksoon on kätketty kalevalaista runomittaa. Se huvitti, Timen kun luin ensimmäisen kerran lukioaikoina - siis silloin kun äitini olisi halunnut minun lukevan Hiekkoja! Väite kuulosti aika hullulta muttei täysin mahdottomalta, sillä yhdessä toisessa Heinleinin kirjassa on hyödynnetty Suomi- ja suomitietoutta. Kaivoin Timen hyllystä ja kas vain, onhan siinä yhden osan alussa jotain etäisesti Kalevalan makuista!

Mutta ei. Wikipedian jatkoravistelulla selviää, että Heinleinin inspiraatio on peräisin Hiawathasta, jonka runomitta on kyllä kalevalaista - saksankielisen käännöksen kautta. Näin päätyy paimenen pedonkarkotuslaulu malliksi kaukaisten galaksien kuvauksille!