Kalavale: kansalliseepos

Kuva: WSOY

Kaikki blogia pidempään seuranneet ovat jo taatusti tajunneet tämän, mutta senkin uhalla: kyllä Arto Salminen on hyvä. Aivan helvetillisen hyvä. Niin hyvä että sieluun sattuu ja silmiä särkee ja kurkkua kaivelee kitkerä nauru. Niin hyvä etten taatusti ole objektiivinen tai järkevä hänen kirjojensa kanssa. Ehkä sitten toisella lukukierroksella.

Voi kun näitä kirjoja olisi ollut enemmän. Kalavale ja Varasto ja Paskateoria kuuluvat ilman muuta minun listallani kotimaisten romaanien aateliin.

Säästelin viimeiseksi tätä Kalavaletta, Salmisen uusinta ja viimeiseksi jäänyttä romaania. Aiemmista arvelin, että Salminen on matkan varrella kehittynyt kirjoittajana. Kun vielä tiesin Kalavaleen käsittelevän tositeeveetä ja rahantekoa, olin jo ennakkoon aika varma, että tästä tulisi se paras.

MOT. Jos elämä on suklaarasia, minä olen se tyyppi, joka säästää toffeesuklaan viimeiseksi. Ja syöttää ananaskonvehdin koiralle.

Heh, rinnastinko tuossa juuri Kalavaleen suklaakonvehtiin? Nyrjähtänein metafora ikinä! Kalavale on paremminkin kimpale raakaa todellisuuden reidestä repäistyä lihaa. Salminen maustaa huumorilla ja tuo taiten tarjolle, mutta perusviestiä ei verhoilla mitenkään. Katso ihmistä. Jos löydät vielä jostain sellaisen.

Kalavaleessa, kuten Varastossakin, on oikein kunnolla tarina. Kalavale kertoo miten tehdään tämän päivän kansanrunoutta, suuren suosion tositeeveesarjaa. Vanhan ajan viihdekeisari Hanski, hänen petipupunsa Oona ja myyntipäällikkönsä Kasperi pistävät pystyyn Ausvitsin, kovan luokan BB:n, jossa työttömät toisintavat Zimbardon kuuluisaa vankilakoetta. Sähköshokeilla saadaan säpinää, Fortum sponsoroi ja yleisö äänestää. Hanski tuo pakettiin maineensa ja rahansa, Oona nätin runkonsa ja alaluokkaisen rajuutensa, Kasperi kaiken mitä kauppakorkeakoulu voi opettaa.

Kasperi keksi hakea ohjelmalle EU:n ympäristömerkkiä. Se toimitti johonkin virastoon tarkan selvityksen kuinka pahvit kerätään talteen, säästölamppuja käytetään, kananmunankuoret ja eväsleipien murut kompostoidaan, vihreää sähköä ostetaan ja vähäpäästöisillä autoilla ajetaan. 

- Meidän pitää vähentää kopiopaperin käyttöä kymmenen prosenttia, se kuuluu ehtoihin, Kasperi sanoi. - Mä laitan tähän hakemukseen, että vähennys on kaksitoista. Auschwitz tuntee vastuunsa. Tästä tulee maailman ensimmäinen tv-sarja, jolla on ympäristösertifikaatti. (s. 91)

Ja show on suuri menestys, totta kai. Salmisen kalavale onkin se valhe, joka kalalle kerrotaan kun sitä kutsutaan onkimaan. Todellisuudessa haavia pitelevät aina samat tyypit, ne jotka pystyvät käyttämään totuutta luovalla tasolla. Turnajaistalouden järjestelmässä voittaja vie kaiken.  Kaikki mitä Salminen sanoo on niin totta, että se on melkein satiiria. Tai siis - onhan tämä satiiria. Kai. Tekstin tyylikin on tässä vihdoin sopivasti tasapainoinen - runollinen ja arkiruma istuvat nätisti samalla penkillä ja laulavat samalla sävelellä.

Oi, ja minulle henkilökohtaisesti bonus: tässä kirjassa golf on kerrankin oikeassa roolissa, luonteen litmustestinä eikä vain rucola-salaattina jotain kuvitteellista statusta kuvaamassa. Ja kirjan loppukin on juuri oikeanlainen. En keksi mitään valittamisen aihetta. Se ei ollut edes liian lyhyt vaan juuri täsmälleen oikean mittainen.

Pitää pyyhkiä välillä vaahtoa suupielestä. Voisin jatkaa samaan malliin vaikka kuinka pitkään. Asiallisempi analyysi vaatisi tuumaustauon, mutta en malta. Sitä paitsi tämän luettuani en oikein osaa lukea muutakaan ennen kuin olen juttuni tehnyt.

Koitetaan nyt kuitenkin lopuksi sanoa jotain järkevää. Kröhm.

Suosittelen Kalavaletta varauksetta kaikille, jotka pohtivat minkälaista maata ja maailmaa asuttavat. Tässä se on, yksissä kansissa, tuttuna kuin takakylän poikien taskulämmin kossu, outona kuin avaruus: Suomi sukeltamassa globaalin markkinatalouden innovaatiovirtoihin. Tänään yhtä ajankohtainen kuin ilmestymisaikanaan.

Kirjasta nauttii ehkä enemmän jos osaa lähiöslangin alkeet ja taloussivujen tutuimmat termit... mutta kumpikaan ei ole välttämätöntä. Ei myöskään ole tarpeen arvata, että Hanskin esikuva on ilmeisesti Spede; minä ainakin tunnen niin heikosti viihdemaailmaa, että vasta ihan kirjan lopulla moinen ajatus kävi edes mielessä.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2005). Kalavale. Kansalliseepos. WSOY. ISBN 978-951-0-33379-2.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Jani Saxell Kiiltomadossa
Ina Inahduksessa

EDIT: Tuon Zimbardon kokeen lisäksi Kalavale voisi viitata myös Milgramin sähköshokkikokeisiin. Ja Sallan blogin kommenteista löytyi vihjettä, että tällaista olisi kokeiltu käytännössäkin... Kyllä ihminen on ihmeellinen!