 |
| Kuva: Gummerus. |
Mutta ei haittaa - on kuin olisin jättänyt sokerin pohjalle. En ole ihan varma onko Ystävät parempi kuin Kultatukka, mutta ainakin minulle tämä toimi romaanina vielä aavistuksen paremmin. Ehkä Ystävät on vähän puhdasverisempi kauhuromaani ja siksi tuntuu jotenkin sujuvammalta. Ihmiskuvaus on kuitenkin vähintään yhtä hyvää kuin Kultatukassa. Jos suinkin jaksaa venyttää itsensä hetkeksi uskomaan vampyyreihin, Ystävät on vetävä ja vatsaa vääntävä lukukokemus. Siinä missä Kuolleiden ihmiskuvaus jätti minut kylmäksi, Ystävät tavoitti täydellä teholla. Moniulotteinen henkilökaarti kärsii ja kärvistelee vallan vakuuttavasti.
Ystäviä hämärän jälkeen ovat monetkin kirjan henkilöistä, mutta erityisesti yksinäinen Oskar, koulukiusaajien oma possupoika, jonka voi panna röhkimään ja kiljumaan kuin pistetty sika. Oi sitä hupia minkä tuottaa avuttoman rääkkääminen. Mielikuvituksessaan Oskar panee hanttiin - ja lopulta hän tekee niin todellisuudessakin, tavattuaan hämärässä Elin, kummallisen lapsen, johon kylmä ei pysty. Jotenkin syntyy ystävyys ja sen myötä rohkeus hakea muutosta. Muutosta kaipaisi myös Tommy, jolle äiti turhaan tarjoilee isäpuoleksi poliisi-Staffania. Samaan aikaan painii heiveröisesti kiusaustensa kanssa pedofiili-Håkan (ehkä kuvottavin romaanihahmo ikinä?), joka toisinaan myös kumoaa kupillisen paikallisten spurgujen kanssa. Ryyppysakin Lackelta puolestaan katoaa paras kaveri alikulkusillan varjoihin...
Lindqvistin kerronta polveilee henkilöstä toiseen ja saa Blackebergin kaupunginosan elämään.
[--] Ihan niin kuin... en minä osaa selittää sitä... kuin niillä olisi ollut joku idea siitä missä kulmissa, tai mitä tahansa, talojen piti olla suhteessa toisiinsa. Niin että siitä olisi syntynyt joku saakelin sopusointu. Siitä mitään tullut kun mittatikussa oli joku virhe, kulmaviivainta tai mitä viivotinta ne käyttävät, niin että kaikki meni vähän vituralleen heti alussa ja sitten aina vaan enemmän. Ja nyt tällä talsitaan talojen välissä ja tuntuu että... ei helvetti. Ei, ei ja ei. Ei sen näin pitänyt mennä. Tämä meni kaikki pieleen, tajuatko?
Kaikki meni pieleen heti alussa ja sitten aina vain enemmän päin helvettiä. [--] (s. 429)Pidän tässä kirjassa siitä, että vaikka vampyyrikliseitä on enimmäkseen uskollisesti noudatettu, vampyyreilläkin on aitoa persoonallisuutta; he ovat epävakaita ja vaikeita ja välillä surkeitakin, eivät mitään Hollywoodilta hohtavia hipstereitä mustissa takeissa. Peukut sille. Lindqvist tosiaan on omaääninen kirjoittaja, jolla on tunnistettava tyyli. 1980-luvun lähiö mainosten jakamisineen ja karkkikioskeineen tuntui hyvin kotoisalta suomalaisestakin. Suljetuissa komeroissa nukkuvat vampyyrit voi halutessaan nähdä allegoriana. Lähiössä piileskelevän hirviön voi iskeä maahan, mutta se nousee uudestaan ja uudestaan tavoittamaan uhriaan. Toivottomuus pitää kukistaa joka päivä.
Kirjan takakannessa Hufvustadsbladetin kriitikko suosittelee tätä painokkaasti myös niille, joita ei yleensä kauhukirjallisuus kiinnosta. En tiedä menisinkö niin pitkälle. Olen aika paatunut lukija ja silti muutama kohtaus aidosti sai mahassa kiertämään... ehkei ihan kauhuneitsyelle kuitenkaan! Ja vaikka Ystävissä suomitaan tekopyhyyttä, ei siinä ole Kultatukan tapaan selkeää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä sellainen Lindqvististä kiinnostunut lukija, joka ei kauhua yleensä harrasta, kannattaisi mieluummin usuttaa Kultatukan kimppuun; siinä ei ole aivan pakko nähdä mitään yliluonnollista, kun taas Ystävät on selvästi vampyyrikamaa.
Mitä hemmettiä. Hyviä ovat molemmat. Mitä Ystäviin tulee, kylmetä sydämesi, kuivaa kätesi, vedä verhot ikkunan eteen... tutustu toisenlaiseen Ruotsiin vuonna 1981.
John Ajvide Lindqvist (2008). Ystävät hämärän jälkeen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-7607-9.
Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä
Ystävät hämärän jälkeen on minusta kamalan ällöttävä. Niin inhottava, että myin sen pikkusiskolle. Etenkin tuo pedofiili-Håkan oksetti, mutta olihan tässä raakuuksia vaikka millä mitalla muutenkin.
VastaaPoistaOlen lukenut Lindqvistiltä kolme kirjaa, ja vaikka hän onkin minusta älyttömän hyvä kertoja, kolme saa luvan olla tarpeeksi. Mutta tosi hyviä kirjoja niille, jotka Lindqvistin ronskin meiningin kestää. :)
Täytyy myöntää, että nämä eivät ole mitenkään miellyttäviä kirjoja... hyviä mutta eivät yhtään mukavia. Näihin ei ole lupa eläytyä liiaksi tai tulee todella huono olo. Ja Håkan tosiaan kisaa vahvasti Kaikkein Ällöttävimmän Romaanihahmon tittelistä.
VastaaPoistaJee kun luit tämän! Minä luin Lindqvistiltä ensin Kuinka kuolleita käsitellään, sitten tämän. Kyllä, ystävät on parempi, mutta hienoa jos kultatukka pääsee lähelle.
VastaaPoistaMinä luulen, että tätä kirjaa suositellaan kauhuneitsyille siksi, että sitä ei ole kirjoittettu _vain_ kauhun takia. Olen lukenut kauhua tosi vähän, ainut edes vähän saman tapainen kirja on Olen legenda (joka onkin sitten ihan erilainen), mutta ystävät kohoaa kyllä silti yhdeksi vaikuttavimmista lukukokekmuksista koskaan. Vaikka ällötti. Esimerkiksi sitä uimahallin pukukoppi -episodia en unohda varmasti koskaan, ja jo sitä lukiessani ymmärsin, että en voi koskaan katsoa kirjasta tehtyjä elokuvia jos haluan vielä joskus nukkua.
Se, mikä kamaluuden lisäksi kirjasta on jäänyt mieleen, on se jollain tavalla älyttömän elävä paikkojen kuvaus. Jotenkin näen sen lähiön, kerrostalon, asunnon, kellarin, järven/meren jolla luisteltiin... Kirjassa oli tosiaan semmoinen ällöttävänkin realistinen tunnelma ja sitä yleistä kamaluutta. Hrrh. Joo, tuon kirjan muistaa pitkään :).
Minä katsoin tämän viime vuonna elokuvana ja olihan se aika vaikuttava ja ahdistavakin. Kultatukka, tähtönen ja Ihmissatama ovat molemmat olleet kyllä hienoja lukukokemuksia, joten lisää aion vielä ko. herran tuotantoa lukea.
VastaaPoistaTessa, uskon että Kultatukka vakuuttaa sekin. Tosin tässä kirjassa vahvaa paikan tuntua siinä ei minusta ole, Ystävien kanssa tuli tosiaan vahva mielikuva Blackebergistä. Asiaa ehkä auttoi, että olen itsekin tuon ikäisenä jakanut mainoksia kerrostaloissa... hih, ehkä minun Blackebergini muistuttaa vähän Hakunilaa 80-luvulla! :)
VastaaPoistaJos joskus katson tämän elokuvana, varmistan että talossa on paljon porukkaa... jos tämän katsoisi yksin ja menisi sitten yksin pimeässä nukkumaan... yh.
Susa, jos elokuva vastaa kirjaa, sen täytyi olla ahdistava... mietin näyttelijää, joka esittäisi Håkania - raasuparka varmaan sai ikäviä katseita peräänsä pitkään!
Tuosta Ihmissatamasta ei ole paljon puhuttu, tai sitten en ole vain kuunnellut, koska tajusin kunnolla sen olemassaolon vasta tämän kirjan jälkeen juttuja googlaillessani. Pitää laittaa lukulistalle sekin. Toistaiseksi kaksi kolmesta Lindqvistin kirjasta on ollut vakuuttavaa kamaa.
Tämä on luettavien listallani ja olin jo eilen nappaamassa kirjastosta kirjan mukaani. Itsehillintä kuitenkin voitti, päätin nimittäin lukea ensin ne useaan kertaan uusitut kirjaston kirjat ;)
VastaaPoistaMinä en ole vielä lukenut yhtään tämän herran kirjaa, mutta kiinnostus on kyllä herännyt. Kauhuskene ei ole kovin tuttu, mutta taidan silti olla aika paatunut :D Joten ehkäpä kokeilen tätä sitten joskus!
VastaaPoistaTämä on minullakin lukulistalla, mutta toistaiseksi kynnyt lähteä varaamaan sen sijaan että saisi suoraan hyllystä lainaan on ollut liian korkea.
VastaaPoistaVillasukka, tuttu tunne! Valitettavasti oma itsehillintäni on tauolla ja tuli hiihtoloman alun kunniaksi haalittua todella törkeä pino kirjoja... onneksi ne oman hyllyn lukemattomat ovat hyvin kärsivällisiä. Eivät sanallakaan valita, kellastuvat vain. :-)
VastaaPoistaSuketus, Lindqvist ei ole ihan normeinta kauhua, joten Ystäviä tai Kultatukkaa uskallan suositella sopivasti paatuneelle lukijalle. Kiva jos kokeilet!
Jori, onneksi tämä kirja ei vanhene ihan äkkiä, koska on muutenkin sijoitettu sinne 80-luvun alkuun - ei siis haitanne vaikka odottelisitkin, että tupsahtaa sopivasti hyllyyn.
Tämän lukemisesta on aikaa, mutta olen todiste siitä, että tämä kirja voi sopia myös "kauhuneitsyelle" :D En välitä kauhusta yhtään, en elokuvissa enkä kirjoissa, koska eläydyn yksinkertaisesti liikaa enkä tykkää pelkäämisestä, vaikka jollakin tapaa se saakin miellyttävän adrenaliinipiikin minussa aikaan. Tästä kirjasta kuitenkin muistini mukaan tykkäsin. Ei tee vielä lukea kirjaa uudestaan, mutta joskus varmasti luen. Kirja oli todellakin paikoittain ällöttävä, mutta minusta "gorella" ei kuitenkaan mässäilty, muuten olisin lopettanut lukemisen. Kirja oli pelottava, yhdessä tietyssä pimeässä kohdassa piti oikein laskea kirja vähäksi aikaa alas ja jatkaa lukemista sitten salamannopeasti (verrattavissa siihen kun suljen silmäni katsoessani kauhuelokuvaa). En oikein osaa sanoa, miksi minä, joka ei kauhusta välitä, piti tästä kirjasta, mutta minusta tuntuu että Tessan sanoissa on perää :) Leffankin katsoin vasta, mutta en tykännyt, liian paljon oli poistettu.
VastaaPoista