perjantai 24. helmikuuta 2012

Maailman kivisin paikka

Kivet hankittava erikseen.
En lähtenyt tutustumaan Antti Tuurin novellikokoelmaan Maailman kivisin paikka mitenkään suurella innolla. Mutta lukupiirien henkeen kuuluu, että sellaistakin luetaan, mikä menee oman kirjamaun ulkopuolelle. Koitin pitää mieleni avoimena ja lukea sivun kerrallaan. 70-lukulainen ilmapiiri kosteine lounaineen tuntuikin vähän kotoisalta aiemmin tässä kuussa lukemieni dekkarien jäljiltä.

Edellisen kerran olen lukenut Tuuria yli kymmenen vuotta sitten. Asuttuani täällä eteläpohjalaisilla lakeuksilla muutaman vuoden yritin näet tutustua seudun tunnetuimman kirjailijan teoksiin. Selvisin kahdesta ennen kuin luovutin. Ei vain ole minun tyylilajiani tämä. En nauti Tuurin toteavasta ilmaisusta, joka kätkee taakseen minulle käsittämättömiä kerroksia. Tai oletan että kätkee. Kai.

Paikassa on viisi novellia, jotka rakentuvat kaikki minä-muodossa, havainnoitsijan ja toimijan kerrontana, josta ilmitason tunteet on kätketty. Kirjaa saa lukea kuin kuva-arvoitusta, että edes osapuilleen ymmärtäisi mistä on kysymys. Tunteita on, niiden takana on mennyt ja niiden pohjalta nousee tuleva, mutta mitä ne ovat, sen saa lukija enimmäkseen itse päätellä. Kun vaikkapa tarinassa 65°, pohjoista leveyttä toimittaja välttelee töitä, voin tulkita hänen lusmuilunsa masennuksiksi... ja kun hän sitten kevään tultua osallistuu jopa toimituksen kokouksiin, voin tulkita sen tarkoittavan, että hän on nyt piristynyt.

Jee, olen kokenut kirjallisen oivalluksen! Toimittaja oli masentunut!

Itsetyytyväinen onni valtaa nukkaisen toukkasieluni hetkeksi... sääli että seuraava käänne taas tulee nurkan takaa ja osoittaa minulle paikkani. Olen pihalla kuin se kuuluisa lintulauta. Tuurin henkilöt lentävät ohi. He olivat näillä tienoilla vain käymässä, eikä heillä ole minulle juurikaan sanottavaa.

Takakansikin muuten kertoo, että nämä novellit tapahtuvat elämänpiirissä joka ei ole kokijan oma. Vieraassa ympäristössä ihminen on kuulema paljaampi. Hah. Miten niin paljaampi? Riisuttu tunteen ilmaisusta ehkä, mutta jos heidän sisimpänsä, heidän tarinansa, olisi vielä tätä verhotumpi, tarvittaisiin jo kryptologi tekstiä tulkitsemaan. Arvelisin, että näissä novelleissa on kyse yksinäisyydestä ja ihmissuhteista ja ehkä vielä jonkinlaisesta vieraudesta tosiaan... ihmiset ovat vieraita itselleenkin, eivät vain tilanteilleen? Takakansi auttaa tässäkin asiassa. Sattuma on kuulema yksi keskeinen teema. Okei.

Ei tämä kirja silti täyttä tuskaa ollut. Yhdessä nämä viisi kertomusta muodostavat jollain tavalla mielenkiintoisen kokonaisuuden; tarinat liukuvat vähän limittäin reunoiltaan ja ovat settinä enemmän kuin erikseen. Maailman kivisin paikka on ehkä novellikokoelma, mutta se kannattaa lukea kokonaan.

Myönnän myös, että Tuuri on vähäeläisen kuvailun mestari. Yksinkertaisilla lauseilla syntyy tunnelmaa.
Huoneessa vedin ikkunaverhot auki. Istuin kauan lumisadetta katsellen. Kun lumisade lakkasi, vedin taas ikkunaverhot ikkunan eteen ja makasin vuoteella. Nukahdin vaatteet päällä, ja heräsin keskellä yötä enkä saanut enää unta. Hain kirjapinosta kirjan ja luin sitä aamuun saakka. (s. 64-65)
Epäilemättä Tuuri on minimalistinen tahallaan. Karsimalla ajatuksia ja tuntemuksia kerronnastaan hän rajaa sanottavansa siihen, minkä tiedämme todeksi. Tätä lukiessa muistaa, että teot ovat, ajatukset ja tunteet kuvitellaan, tulkitaan, keksitään, selitetään... Hm. Näiden tarinoiden tyypit ovat huonoja selittämään edes itselleen. Vaimonsa jättämä mies tuumii: Jokin oli mennyt vikaan, mutta milloin, sitä Mäki ei käsittänyt.

En olisi valinnut tätä kirjaa ilman lukupiiriä - ja jos olisin jostain syystä aloittanut, olisin luultavasti jättänyt kesken. Makuasia. Tyylilaji ei vain vetoa. Minulle sopisi paremmin teksti, jossa juonellisuus on suoraviivaisempaa ja henkilöihinkin olisi enemmän tarttumapintaa. Tuurin maailma ei ole tässä ainoastaan kivinen, se on synkeä ja lähes iloton, eikä ajoittainen löytämisen ilo minun kohdallani riittävästi palkinnut kivikossa taapertelun vaivaa.

Antti Tuuri (1980). Maailman kivisin paikka. Otava. ISBN 951-1-05933-5.

9 kommenttia:

  1. Mun on pitänyt kommentoida lähes jokaiseen sun postaukseen kaikenlaisia asioita, mutta kun täällä on vähän hötäkkää, yritin lähettää kommentit telepaattisesti. Tulihan perille? Jos ei, niin tiivistetysti voisi sanoa, että tulen sun postauksista iloiseksi!

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Ja koska olen tosi noheva, lähetän kommenttini tuplana sen kerran kun näppiksen ääreen pääsen!

    VastaaPoista
  4. Heh, vaikka Tuuri epäilemättä on sielukirjailijani, ymmärrän hyvin, ettei minimalismi ja toteaminen kaikille sovi. Ja Tuurin tuotanto on sen verran laajaa, että sinne mahtuu vähemmän onnistuneitakin teoksia. Tätä en ole lukenut, joten en ota kantaa.

    Jäin miettimään mitä sanoit sinulle näkymättömistä kerroksista. En oikein osaa päättää, onko niitä. Usein kun Tuuri toteaa jonkin asian, se tarkoittaa sitä, ettei muuta ole. Niin kuin itsekin sanoit, teot ovat totta, muu kuvitelmaa tai jotain muuta. Mutta sitten kun sen yksinkertaisuudesn tajuaa ja hyväksyy, ettei mitään taka-ajatusta tai rivien väliä ehkä olekaan, alkaa oma mielikuvitus toimia ja se merkitys tai alempi kerros löytyy sieltä kuitenkin.

    Siis tässä selityksessä ei ollut varmasti mitään tolkkua, tajuan sen itsekin! Mutta ehkä kuitenkin ymmärrät, mitä hain takaa?

    Mukavaa viikonloppua, toivottavasti sinulle omemman kirjallisuuden parissa!

    VastaaPoista
  5. Liina, *grin* ai telepatiaako se vihellys korvissani olikin? Btw, mullekin muuten kävi äskettäin tuplakommenttipäästö, oliskohan Bloggerissa jokin kaksi-kommenttia-yhden-hinnalla -kampanja menossa...

    Amma, ymmärrän tismalleen mitä tarkoitat, joten ehkä olemme samalla tavalla tolkuttomia. Ja jotenkin älyllä ymmärrän - luulen - mikä Tuurin tekstissä on toimivaa, mutta ilmeisesti tykkäisin lukea helpommin kerroksellista. Hih, olen selvästi kranttu kun välillä kitisen liiallisesta tunteen ilmaisusta ja välillä liian ulkopuolisesta kuvauksesta ja välillä liian yksinkertaisesta tekstistä ja sitten taas liian koukeroisesta...

    On sellainen epämääräinen tunne, että Tuurin "pisteet" voivat hyvinkin nousta asteikollani vielä joku päivä; ehkä pitää vielä opiskella elämää ja empatiaa muutama vuosi, että osaan eläytyä ilman selviä tienviittoja ja osaan mielikuvitella sen syväkerroksen paremmin.

    (Luvussa on nyt jotain fantastista... lomailen lähes koko ensi viikon todellisuudesta kun on hiihtolomakin!)

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoista. Olen pohtinut - osin kiitos Amman Tuuri-postausten - että voisin lukea jotain Tuurilta. Tämä novellikokoelma voisi olla siihen tarkoitukseen hyvä, koska olen yrittänyt tarkoituksella lukea novellejakin.

    Ja Amma: tuo "tolkuton selityksesi" oli oikein kuvaava. :)

    VastaaPoista
  7. Jaakko, ilmeisesti tästä kokoelmasta eivät tykänneet lukupiirissä kaikki Tuurin fanitkaan; jos petyt tähän, älä siis luovuta. :) Mutta olisi kieltämättä kiinnostavaa kuulla lisää mielipiteitä tästä.

    VastaaPoista
  8. Ilahduttavaa, että tulin ymmärretyksi! En tiedä, tarvitaanko Tuuriin joku taso, ehkä se vain toisille toimii ja toisille ei. Mutta toisaalta omassa elämässä voi olla erilaisia vaiheita, joihin tällainen hillitty kuvauskin sopii. Joten kannattaa aina aika ajoin testata ;)

    VastaaPoista
  9. Juuri näin, Amma! Erilaiset kirjat ja tyylit puhuttelevat eri vaiheissa - ja joskus se on mielialastakin kiinni. Luulen tosiaan, että palaan vielä jonain kauniina päivänä Tuuriin, mutta otan sitten jonkin noista historiallisista romaaneista kokeiluun. :)

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.