Ystävä sä naisien on ensimmäinen kolmesta löyhästi toisiinsa liittyvästä naisia käsittelevästä romaanista. Tämä temaattinen trilogia (ks. Sallan tekstin kommentit) kiinnosti erityisesti siksi, että olen syksyn mittaan vähän etsiskellyt nykysuomalaista naiskirjailijaa, jonka romaanit jotenkin kolahtaisivat omaan elämäntilanteeseen ja ajattelutapaan.
Armi, Ystävän käytännönläheinen päähenkilö, ei osoittautunut varsinaiseksi sukulaissieluksi. Siitä huolimatta kirja oli hyvää luettavaa. Teksti on petollisen helppolukuista ja sulavaa, mutta jälkikäteen huomaa jäävänsä miettimään sitä. Juoni itsessään ei minusta ollut hiuksia nostattava, eivätkä sen käänteet kirjan parasta antia. Viime viikkoina Hesarista on saanut lukea aika hurjista lahkopuuhista ihan tosielämässäkin.
Kylmät väreet sen sijaan kiirivät selkäpiissä, jos pysähdyn miettimään miten Armin rationaalisen ajattelun ja toisaalta hänen käytännön toimintansa välillä on toistuvasti ammottava kuilu. Hän tietää mitä itse ajattelee, mutta ei kykene vastustamaan tarvetta toteuttaa toisten odotuksia. Hyväksymään ja rakastamaan altis sielu taipuu odottamaan hyvää silloinkin kun tietää että sitä ei ole tulossa. Armin joutuminen oman läheisyyden kaipuunsa ja kiltin tytön roolinsa orjaksi on pelottavaa ja panee ajattelemaan. Hyväksynnän hakeminen voi käydä kalliiksi.
Juonikuvauksen perusteella - nainen pettyy rakkaudessa ja ystävyydessä, ajautuu lahkon ja sen karismaattisen johtajan vaikutuspiiriin - olisi odottanut raskasta ja ahdistavaa romaania. Sitä Ystävä ei ole. Alasalmi osaa sisällyttää keitokseensa sopivasti lämpöä ja välillä tujauksen ironiaan vivahtavaa huumoria.
Armi tahtoi täyttää ihmisten vatsat päivittäin kuten hänen äitinsä oli huolehtinut heidän käyttämiensä tilojen siisteydestä ja hänen isänsä heidän tarvitsemansa vessapaperin saatavuudesta. Armi halusi, ettei kenenkään nuoren eikä vanhan - olivatpa nämä kuinka hienoja tai itseriittoisia hyvänsä - vatsa joutuisi mourumaan koskaan siitä syystä, ettei hänen keittämänsä ruoka maittanut. Epämieluisan ruokalajien ääressä empiville lapsille hän sanoi: Maista edes kerran! ja kääntyi hymyillen pois kun näki koko lautasen tyhjentyneen. Hän ei koskaan pakottanut ketään syömään, mutta otti itseensä jos löysi jätesangon puolillaan. Sen hän tyhjensi murheellisena suureen roskasäiliöön keittiön takapihalle, mutta piristyi, kun ajatteli lokkeja ja rottia. Luonnon nöyrille kerjäläisille kelpasi kaikki; tähteet, jätteet ja se rakkaus, jolla Armi oli ruoan valmistanut. (s. 10)Minun lukemanani Ystävä sä naisien kertoo siitä, miten vaikea naisen olla itselleen uskollinen, kun kiusaakseen johdattavat ne tärkeät ihmiset. Jotain se kertoo myös tärkeysjärjestyksen muodostumisesta ja siitä, miten lapsellisia aikuisetkin ihmiset ovat - useammin kuin haluaisi uskoa.
Odotan mielenkiinnolla josko kirjakolmikon seuraavat osat Tuo tumma nainen ja Valkoinen nainen avaavat muita näkökulmia tähän kirjaan.
Päivi Alasalmi (2002). Ystävä sä naisien. Jyväskylä: Gummerus.
Antti Majander Hesarissa oli kirjaan vähän pettynyt, ja Elisa Paavola Kiiltomadossakin oli sitä mieltä, ettei tämä ollut Alasalmen parhaita. Lupaa hyvää, sitä suuremmalla syyllä luen nuo muut -
Aijai, kyllä minunkin pitää päästä tämä lukemaan! Ja tiijätkö, ihan noita samoja miettiä minullakin oli Alasalmen lukemisen jälkifiiliksinä - kirjan tapahtumia pohti jälkikäteen monena päivänä, mitä ei todellakaan tapahdu kaikkien kirjojen kohdalla. Ja teksti tosiaan oli erittäin sujuvaa ja luistavaa.
VastaaPoista