Sydänvarjo

Kansi/kuva: Like

Susan kirjoitus Sydänvarjosta Järjellä ja tunteella -blogissa herätti huomioni. Asetelma kuulosti kiinnostavalta, vaikkei Susa kirjalle ihan täysillä syttynytkään. Ja kansi on houkutteleva, siinä on rehellistä synkkyyttä. (Sitä paitsi etsin edelleen toisella kädellä sitä tajunnan räjäyttävää oman arkeni tulkkia, joten suomalaisia naiskirjailjoita pitää senkin tähden kokeilla.)

No - ainakin Sydänvarjon perusteella Kuisma jää melko kauas meikäläisen elämästä, hyvässä ja pahassa. Sydänvarjon tarina kertoo Susannasta, porvarillista unelmaelämäänsä elävästä hyväosaisesta, johon kaksi yhteiskunnan laitamilla roikkuvaa ihmistä kiinnittää huomionsa. Entinen poikaystävä Anton ajelehtii vailla kiinnekohtaa; moniongelmainen Kerttu samaten. Susannan seuraamisesta tulee kummallekin elämäntapa. Anton ja Kerttu kiertävät Susannaa kuin koit öljylamppua illan hämärässä. Näkeekö Kerttu Susannan kirkkaan valon häikäisyssä enää itseäänkään? Löytääkö Anton Susannasta vastauksen omaan riittämättömyyteensä? Omakotitalon idylliä seuraa yössä kaksi nälkäistä katsetta.

Kuisman kertojaratkaisu on kirjan vahvuus ja heikkous. Rakenteellisesti kirja koostuu Kertun, Antonin ja Susannan kertomasta, ja se kertoma on oudosti irrallista. Henkilöt puhuvat omaäänisesti, mutta on vaikea nähdä kenelle - ehkä itselleen? Tilityksessä on terapiasession makua. Kaikki kolme päähenkilöä ovat osapuilleen vuorotellen äänessä. Välillä saadaan pari palasta myös Susannan miehen Markon näkövinkkelistä, mutta kolmikko dominoi kirjaa.

Koska formaatti on tällaisen terapiamaisen itsetilityksen formaatti, saa kaikista kolmesta suorastaan sietämättömän itsekeskeisen vaikutelman. Vaikka jokainen on omalla tavallaan säälittävä, on lukijana vaikea löytää empaattista asennetta ihmisiin, joiden elämä (kirjasta päätellen) koostuu niin täydellisesti omien ongelmien pohtimisesta. Edes Kertulle, jolle on rakennettu oikea kauhujen nuoruus, en tahtonut saada heristettyä itsestäni myötätuntoa.

Lukunäytteenä ote yhdestä Antonin osuudesta:

[--] Kun sä vedät sateessa yksin röökiä keskellä yötä ja kelaat, ettei kukaan tuu tajuumaan sua ikinä. Hei Arosusi beibe, ja koko se Hessen ja eksistentialismin kuvio. Loputon yksinäisyyden tunne, jota helpottaa vaan joku käsittämättömän epätodellinen kaukorakkaus, ritarimeininkiä tai jotain vastaavaa paskaa.

Todellisuudessa olin säälittävä ihmisen keskimääräisen eliniän puoliväliä lähestyvä jätkä, joka halus epätoivoisesti olla nuori taas ja löytää uudestaan sen, mitä ei koskaan edes oikeesti ollut. Mä kirjoitin jotain runoja, nyt kun katson niitä niin ne on ihan perseestä, mut silloin kuvittelin saavani takaisin sellaista mitä ei voi saada. Onneks. Olla hämmentynyt egoistinen kakskymppinen kakara uudestaan, ei kiitti. (s. 108-109)

Mutta ehkäpä empatia ei olekaan Kuisman tavoittelema tunnetila. Ehkä yksilöillä onkin haettu ensisijaisesti stereotyyppejä. Sydänvarjoa voisi melkein lukea kommenttina yhteiskunnastamme ja sen arkkityypeistä: Susanna ja Marko ovat niitä perusarvomenestyjiä, Anton pullamössöpolven loiseläjä ja Kerttu järjestelmän uhri. Kaikilla on paha olo - jotkut vain valehtelevat itselleen paremmin kuin toiset.

Susannan äärikonservatiiviset mielipiteet tuntuvat kovin ajankohtaisilta tämän kevään Suomessa. Myös Susannan armoton asenne epäonnistumiseen, omaan tai muiden, on tutunoloinen; juuri tällaista onnistujien ja omavastuun maailmankuvaa 2000-luku on paljolti meille myynyt. Ja Kertun harhakuva arvokkaan ihmisen tunnusmerkeistä on sekin vahvasti ajan hengessä; Kertun paniikkikohtaus kosmetiikkaosastolla olikin minulle kirjan parhaita kohtia.

Jätän Sydänvarjon käsistäni vähän ristiriitaisin tuntein. Minun on vaikea pitää kirjasta, jonka henkilöistä en pidä. Psykologisesti Susanna ja Marko tuntuivat johdonmukaisilta vaikkakin kliseisiltä, mutta Anton ja Kerttu eivät minulle paljosta tilittämisestä huolimatta auenneet.

Mutta. Kuisman teksti oli minusta enimmäkseen iskevää ja hyvää. Monessa kohdassa hän tavoittaa jonkin tunnelman tai tilanteen niin herkullisesti, että sitä lukiessaan oikein hykertelee. Lukeminen ei tuntunut ikävältä eikä keskenjättäminen houkuttanut. Sen sijaan kävi mielessäni, etenkin loppuratkaisun jälkeen, että Kuisma voisi olla enemmän omillaan jos sallisi itselleen vähän villimmän irrottelun, kun kerran selvästi osaa sanoja käyttää. Sydänvarjon vahvuus on siinä, että mitä vain voisi tapahtua...

Kirjassa saa tehdä rajujakin ratkaisuja - tai heittäytyä kunnolla satiiriin.
 
Hanna-Riikka Kuisma (2011). Sydänvarjo. Helsinki: Like.

Helena Miettinen Savon Sanomissa
Maija-Liisa Mattila Keskipohjanmaassa