Lihakuu

Kuva/kansi: Otava/Päivi Puustinen

Viime viikkoina olen paljolti syventynyt erilaisiin järkäleisiin, joten päätin tarttua vaihtelun vuoksi Janica Branderin hoikkaan esikoiseen Lihakuu. Sekin vielä kannusti, että viimeksi kävi Pienen Esikoiskirjakerhon kanssa hassusti: edellinen kirja oli yhä lukematta kun seuraava tuli. En halua ottaa näiden pinoamista hyllyyn tavaksi, puoli hupiahan on näiden esikoisten ajankohtaisuudessa.

Pienestä Esikoiskirjakerhosta muuten vielä: jos Hesarin esikoiskisan voittaja ei ole ennestään kerhokirjojen joukossa, jäsenet saavat senkin kotiinsa. Paitsi että saa toki perua, jos on tullut jo muuten hankkineeksi. Hieno oivallus. Kieltämättä olisi harmittanut, jos juuri se vuoden esikoinen olisi jäänyt väliin, kun on esikoisia ostanut ripakopallisen.

Tästä pääsenkin näppärästi aasinsillalleni ja voin mainita, että viime vuoden esikoisvoittaja, Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan, jäi minulta kesken. Arvostelukykyni ei siis ole kiistatonta ykkösluokkaa. Lisään vielä, että olen tunnetusti huono lukemaan novelleja. 

Aasina köpittelen nyt sillaltani tunnustukseen asti. Lihakuu ei ihan saanut minua hirnumaan ilosta. Otavassa ovat kokeneet kirjallisuushaukat havainneet Branderin ilmiselvän kirjoittajalahjakkuuden. Lahjat voin minäkin myöntää, mutta omat tihrustelevat näkimeni eivät noin keskimäärin novellien sisällöstä syttyneet loistamaan. Takakannessa niitä kuvataan vahvatunnelmaisiksi ja viitataan absurdeihin tapahtumiin ja maagiseen lataukseen.

Okei, Brander kirjoittaa kieltämättä taidokkaasti eikä mielikuvitustakaan puutu. Kivaa että kaikenlainen rajoista piittaamaton kirjallisuus lisääntyy, olkoon nimilapultaan surrealismia tai absurdismia tai maagista realismia tai mitä vain... hyvä että voidaan iloitella kirjallisuudella!

Branderin tarinoista moni on asetelmiltaan arvaamaton ja latautunut, eikä jännitettä pureta aina sillä ilmeisimmällä keinoilla. Peukut sille! Mutta mutta. Jotenkin hukkaan monissa Lihakuun novellissa jutun ytimen. Tai en tiedä jäikö se oikeasti löytymättä, mutta ainakin minulla on sellainen tunne että jäi. Oivallan jotain, mutta se ei ikään kuin riitä.

Kokoelman aloittavat Lihakuu ja Sielumies - ja mahdollisesti Penkit - olivat ainoat, joista ei jäänyt sellainen puoliksi ärtynyt olo, että olenpas tyhmä kun en saanut tästä tämän kummempaa irti. Sellainen kai tässä nyt oli muutakin oivallettavaa kuin tuo juju ja mitä minun pitäisi tehdä löytääkseni sen? -olo. En pidä siitä, että tunnen itseni tyhmäksi; siksi varmaan en näistä novelleista innostunut.

Hih, nyt muuten ehkä oivalsin toisenkin syyn. Vanhana scififriikkinä ja kaikenlaisen kummallisen kirjallisuuden harrastajana olen yksinkertaisesti liian tottunut realisimista poikkeamiseen. Aaveet, mahdollisesti olemattomat ihmiset, maailmanlopun tekstarit, lentävät miehet - ei tunnu missään. Ne ovat ihan peruskauraa lukemistossani muutenkin. Niinpä oivaltamisen iloni on varmaan keskivertoa vähäisempi.

Eipä silti, muutamaa novellia en yksinkertaisesti ymmärtänyt ensinkään. Sudet ja karhut meni viheltäen ohi (mitä sen mattojutun pitikään symboloida?) ja Tumma puu samoin. Jälkimmäisessä tosin tunnelma oli niin toimiva, etten jaksanut stressata tajuamisesta; Puu taitaakin olla lempparini kokoelman tarinoista. 

Teknisesti ottaen nämä ovat taidokkaita tarinoita kaikki. Lapsen näkökulmaa käytetään useassa jutussa ihan pätevästi. Keski-ikäisen miehen näkökulma Penkeissä vähän ehkä ontui (heh, ei silti että tietäisin miltä keski-ikäisenä miehenä oleminen sisältäpäin näyttää), mutta Uuden elämän vanhempi naishenkilö tuntui todelta (ja tähän mielikuvitukseni kyllä venyy). Kaikkiaan teksti on tyylillisesti fiksunoloista, novellien rakenne harkittu. Lihakuu on tiukka kokoelma. 

Silti, silti ja mutta, mutta. Vertaan mielessäni (hyi, ei saisi tehdä näin, mutta vaikea välttääkään) näiden tarinoiden sävyä Miina Supisen Apatosauruksen maahan, joka sekin oli inhimillistä ja absurdia - mutta hilpeästi absurdia. Branderin kirjoitus on sillä tavalla kaunista, että se tuntuu ottavan itsensä vakavasti. En tiedä miten lukisin absurdia, joka ei naura itselleen.

Yritin tässä keksiä mistä saan vakavuuden ja tosissaan olemisen vaikutelman, ja yksi johtolanka ainakin on.Vilkaiskaapa tätä lukunäytettä:

[--] Kreetalla yötä ei erottanut merestä ja maasta. Kaikki oli tummansinistä ja yön ääni edestakainen. Pidin siitä, uudenlainen yö tuli minua vastaan ja annoin sille käteni. Se tuntui oudolta mutta turvalliselta. 

Yö antoi vastauksen ja kiitin sitä. 

Sinä yönä uneni olivat selkeitä ja vaikken tiennyt mitään siitä, mitä edessä odotti, minusta tuntui kuin olisin tiennyt kaiken tarpeellisen. (s. 54, novellista Uusi Elämä)

Kaunista, eikös olekin? Tuo yön edestakainen ääni on ovelaa ja kaunista. Mutta siellä on yhden lauseen kappale. Ja samalla aukeammalla on kaksi muutakin. Kolmen sanan kappale. Neljän sanan kappale.

Sellaisissa sanat painavat kovin.

Riittäköön tästä. Alan kuulostaa itsesäälivältä yrittäessäni keksiä selityksiä surulliselle faktalle: tämä oli taas näitä helmiä sioille -tapauksia. En kuulu kohderyhmään. Tykkään draamasta ja rakastan suurten tarinoiden imua, hulluttelua ja roiseja värejä. En pärjää Lihakuun kurinalaisen estetiikan kanssa.

Suosittelenkin Lihakuuta suorilta kaikille, jotka lukevat kieltä ja nauttivat tarinan siinä sivussa (ks. Amman suuri kielikeskustelu!). Tarinavetoiset lukijat omalla riskillä... Kirjanhan voi tosin aina jättää kesken - jotain sanoo kai sekin, että tämän luin loppuun asti.

Janica Brander (2011). Lihakuu. Otava. ISBN 978-951-1-25631-1.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Putte Wilhelmsson Aamulehdessä
Eija Komu Karjalaisessa
Anita Anderson Kalliolaisessa
Irene Vehanen Kiiltomadossa