 |
| Kuva/kannen kuva: Otava/MIchael Whelan |
Salamurhaajan oppipoika avaa Näkijän taru -nimisen sarjan. Sattumoisin kirja löytyy omista hyllyistä; Neitien kuumimpana fantasiakautena tuli hankittua kohtuullinen rivi tätäkin lajia. Hih, Oppipoikaa etsiessäni löysin samasta hyllystä aivan eri kirjailjan kirjan nimeltä Näkijän tytär, joka avaa sarjan nimeltä Näkijän kirja. Pitää varmaan ihan periaatteesta lukea sekin.
Salamurhaajan oppipoika kertoo pojasta, jolla ei ole alkuun edes nimeä. Nimettömyys ei johdu äärimmäisestä köyhyydestä vaan siitä, että poika on prinssin äpärä - vekara ei ole saanut kuninkaallisen sukunsa perinteiden mukaista nimeämisseremoniaa, mutta ei hänelle ole oikein osattu antaa tavallista rahvaan nimeäkään. Kuuden vanhana poika tuodaan hoviin, jossa hän saa pelkällä olemassaolollaan aikaan järistyksiä. Kuutta herttuakuntaa hallitsevassa Näkijän suvussa olisi riittänyt skismoja ilman uutta puolisukulaistakin.
Poika kasvaa hovin liepeillä, paljolti tallimestarin hoivissa, ja saa vaihtelevaa opetusta milloin missäkin taidossa. Varsinainen toiminta alkaa kun hänet ottaa oppipojakseen kuningasta palveleva salamurhaaja Chade. Salamurha, lukija pian oppii, on tärkeä väline diplomatian työkalupakissa. Sisä- ja ulkopoliitikassa on usein helpompaa tehdä ruumis kuin sovinto, kaikessa hiljaisuudessa tietenkin. Väkivaltaisten ratkaisujen ymmärrys on pian tarpeen, sillä moni hovissa näkisi mielellään pojan itsensäkin sovittavan käärinliinoja ylleen paashin vermeiden asemesta.
Maagisia elementtejä löytyy kotitarpeiksi ja vähän ylikin. Valtaa pitävällä suvulla on hallussaan maaginen Taito, joka on jonkinlainen hypnoottis-telepaattinen (muiden) mielen hallintakyky. Lisäksi liikkeellä on samansukuista Vaistoa, jolla luodaan yhteys ihmisen ja eläimen välille. Valtakuntaa vainoavilla punalaivoilla taas on käytössään mystinen keino "ahjota" viattomat rantakylien asukit eli riistää heiltä inhimillisyys. Uhrit jäävät näennäisesti henkiin mutta menettävät kykynsä tuntea kiintymystä tai ajatella järkevästi. Pian ahjottujen joukkiot ovat suurempi vaara kuin varsinaiset merirosvovihulaiset.
Hienoa Oppipojassa on värikäs ja välillä arvaamattomasti pyörteilevä tarina. Poika (jota myöhemmin aletaan kutsua nimellä Fitz) on ajoittain rasittavan surkea, mutta Hobb kertoo hänen tarinaansa mukavasti yksityiskohtaisen ja yleisen välillä tasapainotellen. Imu säilyy ja kirja vie mukanaan. Fitzin erikoinen ja hankala asema hovin laitamilla, hänelle suunniteltu ura kuninkaallisena salamurhaajana, ensimmäinen kunnon keikka... viihdyin oikein hyvin. Oppipoika on ehkä yksinkertainen verrattuna vaikka Noituri-kirjoihin tai Abercrombien synkkään fantasiaan, mutta Hobb ei ole mennyt siitä mistä aita on ihan matalin.
Huumoria olisi saanut olla enemmän, mutta kun kertojaa ei ole siunattu kujeellisuudella, mistäpä sitä repisi. Välillä sentään vähän hymyilytti. Tässä uskottu palvelijatar on juuri tuonut Fitz-paran hänen isänsä vaimon puheille:
"Seiso suorassa!"
Jäykistyin paikalleni.
"Ei tuolla tavalla! Näytät aivan kalkkunalta, joka odottaa kirveen iskua. Rentoudu. Ei, vedä olkapäitäsi taaksepäin, älä köyristä niitä. Seisotko aina noin hajareisin?"
"Lady, hän on vasta poika. He ovat aina tuollaisia, kömpelöitä ja honteloita. Pyytäkää hänet nyt vain sisälle." (s. 229)Ainakin ensimmäisen osan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Näkijän taru lasketaan klassikoihin. Velhon oppipoika, jonka asetelmassa on selkeitä yhtäläisyyksiä, ei onnistunut herättämään ainakaan minussa riittävää kiinnostusta henkilöiden kohtaloista tai juonen seuraavasta käänteestä, mutta tästä minulle jäi utelias olo, sellainen kuin hyvästä sarjan avauksesta jää. Loppu ei ollut mikään cliffhanger, mutta haluaisin silti tietää lisää. Mitä Kuudessa herttuakunnassa jatkossa tapahtuu? Tuleeko Fitzistä ammattilainen?
Muuten, kun kerroin päivällispöydässä, että Oppipoika on tullut luettua, syttyi pienimuotoinen sisällissota. Neiti A:n mukaan kirja on hyvä ja parempi kuin moni muu (joskaan ei Ajan pyörän veroinen). Neiti B:n mukaan kirja on surkea, kauhea, hirveä, mahdollisesti huonoin kirja maailmassa. Tarkemmalla kuulustelulla selvisi, että vika ei oikeastaan ole Oppipojassa vaan jatkossa. Ilmeisesti sarjan loppu ei tyydyttänyt Neitiä ensinkään.
Itse taidan joka tapauksessa lukea lähiviikkoina ainakin seuraavan osan tätä tarinaa. Ihan kohtuullisen laadukasta fantasiaa... ja kakkososa on valmiiksi houkuttelevasti tuossa hyllyllä.
Robin Hobb (1996). Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-14448-0.
Arvioita:
Jossu lukupäiväkirjassaan
Risingshadow
Sari Peltoniemi Kalaksikukon klassikkokatsauksessa
Heli Sananen kirjasta -blogissa
Ooh, Salamurhaajan oppipoika oli yläasteikäisenä se juttu! Ihan kaikkia jatko-osia en kai lukenut (muistaakseni), tai siis tästä oli tullut joku Narrin tarina tms. vielä lisäksi myöhemmin.
VastaaPoistaTämän voisi kyllä lukea uudelleen, kiva kun nostit esiin! Veljelle olen joskus tämän ostanut mutta ei ole tainnut vieläkään lukea. :)
Minun mielestäni Ajan pyörän ensimmäiset osat olivat ihan kelpoja mutta sitten kun sitä samaa juonta jatkutetaan ties kuinka pitkään ja mitä niitä osia on jo suomennettu, yli 20. Itse taisin jäädä johonkin osaan 19,. :)
Tämä on myös yksi omia suosikkejani ollut! Ainoastaan suomennokset (Valta, Fitz Uljas ym.) ärsyttivät välillä.
VastaaPoistaTässä sarjassa on yksi kirjallisuudenhistorian raivostuttavimpia hahmoja!
Oi voi. Konteksti on kuningas tässäkin asiassa - silloin aikanaan ilmestyessään tämä oli käsittämättömän raikas tuulahdus ainakin suomennetun fantasian kentässä (jossa erilaiset kirkasotsaiset nuorukaiset juoksentelivat ympäri kirjan alkusivujen karttaa moniosaisesti.) Tai siltä se ainakin omasta näkökulmastani tuolloin tuntui.
VastaaPoistaNostalgiaa! Hobbin ensimmäinen trilogia ja sen jälkeinen trilogia (Liveship Traders) ja sen jälkeinen trilogia (Lordi Kultainen) sekä nyt kesken oleva Rainwild Chronicles ovat jättäneet pysyvästi jälkensä sydämeeni. Kaikki muodostavat fantastisen kokonaisuuden. Erityiseksi suosikikseni nousevat Liveshipit, mutta rakastankin merta ja laivoja.
VastaaPoistaHienoa, että viihdyit ainakin näin alussa sarjan parissa, vaikka fantasia ei ominta sinulle olekaan. Tekisi itsekin mieli lukea koko Hobbin tuotanto uudelleen ja vielä sen jonain päivänä teenkin.
Fantasiassa Hobb oli minulle yhdessä Belgarionin tarujen ja Weiss/Hickmannin teosten kanssa ykkössuosikkeja. Nuorena. Pitäisi lukea nuokin uudestaan. Tai ehkä jätän lukematta, sillä muistot ovat aina parempia kuin totuus.
VastaaPoistaYllätys oli kova, kun kuulin Hobbin olevan nainen!
O! Tämä oli miunkin juttu silloin ala-asteella, voi herranpieksut kun olisin niin halunnut itselleni tuon Taidon :---D
VastaaPoistaSarjan jatko oli mielestäni aika surullinen (muistaakseni) ja täynnä uhrauksia. Mutta muistan pitäneeni kyllä koko sarjasta...
Paitsi että. Kun mie sitten tartuin tähän lukiossa uudestaan, aloin kyllä punastella siihen malliin että jätin kirjan kesken. Jotkut lapsuusmuistot on vain parasta pitää sinetöitynä.
Linnea, minä olen kyllä ihan takaperoinen kun luen näitä vasta nyt... Luulen että saan näistä aika erilaisen kuvan kuin nuorena näitä rakastaneet. Mutta kertoo hyvää Hobbista, että Salamurhaajan kestää tavata ekaa kertaa vielä vanhempanakin. :)
VastaaPoista(Meillä Neiti A taisi ottaa kirjailjan kuoleman kesken Ajan pyörän törkeänä loukkauksena!)
Morre, totta, ne käännökset ovat minustakin tököin piirre koko kirjassa; välttelin tarkoituksella tekstissä "kuningas Ovelaa" ja "prinssi Uljasta", koska siitä saa kohtuuttoman huonon kuvan kirjasta... Luulen, että nykyään oletettaisiin lukijoidan osaavan itsekin kääntää nuo. Minua jäi tosin vaivaamaan mikä mahtoi olla "Ovelan" alkukielinen nimi - piti käydä katsomassa Wikipediasta! King Shrewd kuulostaa fiksummalta kuin King Clever... :D
Raija, muistelinkin että Hobb oli sinun suursuosikkejasi. Niin kuin tuossa Morrelle sanoin, en ole varma onko huono juttu, etten näitä nuorena lukenut - en varmaan olisi saanut luettua vaikka olisin yrittänyt, niin vahvasti olin "asimovilainen" siihen aikaan. Kaikki magiaan vivahtava oli out, ainoastaan teknologian kaapuun kiedottu taikuus kelpasi... Niin muuttuu ihminen! :)
Johnny, Weiss/Hickmannin kirjat ovat meilläkin olleet suursuosikkeja, nimittäin Neiti B:n... Yhtä kirjaa kaukolainasimme neljään viiteen kertaan, kun sitä ei enää saanut mistään ostettua mutta oli vain pakko saada lukea se uudestaan ja uudestaan.
Ymmärtää hyvin, miksi Hobb olisi halunnut käyttää neutraalia nimeä ainakin tämän kirjan kohdalla!
noora, hih, ehkä lukioikä on juuri se vaihe, jossa ei kehtaa olla lapsellinen... lapsena kehtaa ja sitten vanhemmiten taas uudestaan... :) Luulen että minulle tämän kohdalla on kyllä hyvä, etten ole lukenut tätä penskana ollenkaan.
Mutta Shrewd=Ovela...nimet ovat vähän tökkiviä mutta niitä ne taitavat olla alkukielisesäkin.
VastaaPoistaTämän ekan osan olen lukenut joskus aikaa sitten ja muistan siitä pitäneeni, sen bulkkifantasian parempaa päätä. Mutta jatkoa en lukenut silloin (sitä ei luettaessa ollut vielä ilmestynyt suomeksi ja sittemmin jäi), ja olen arponut pitäisikö tämä lukea uudestaan vai ei...
Minäkin olen lukenut tämän vasta aikuisena, olisiko kuusi, seitsemän vuotta sitten. Luin sekä Näkijän tarut että Lordi Kultaiset, eli siitä voisi kai päätellä että ihan hyvin viihdyin aikuisenakin kirjojen parissa. On näissä toki sellaista tiettyä nuortenkirjamaisuutta, jonka vuoksi on helppo kuvitella että nuorempiin lukijoihin kirjat kolahtavat ihan eri volyymillä. Minulle nämä toimivat enemmän sellaisena aivot narikkaan -viihteenä, kun ei jaksanut lukea mitään syvällisempää.
VastaaPoistaSinänsä näissä kirjoissa käsitellään minusta varsin mielenkiintoisia teemoja, mutta ehkä se viihteellisyys tai nuortenkirjamaisuus näkyy siinä että ne teemat ja henkilöhahmojen mielenliikkeet myös selitetään lukijalle aika perusteellisesti. Lukijan ei tarvitse kauheasti ajatella itse. Ja minua häirtisee henkilökohtaisesti aina se, että tämäntyyppiset fantasiakirjat tuppaavat olemaan niin pitkiä ja yksityiskohtaisia. Toisethan taas rakastavat tiiliskivimäisyyttä.
Huvitti kyllä tuo Fitzin luonnehtiminen "ajoittain rasittavan surkeaksi". :) Fitz onnistui kyllä sarjan edetessäkin rasittamaan ainakin minua useaan kertaan.
Tämä on minunkin suosikkejani fantasiasarjoista. Jotenkin raikkaan erilainen tuossa salamurhaamis-moraalittomuudessaan. Ajan pyörästä voisin kommentoida sen verran, että itse hyydyin aikoinaan suunnilleen 11. tai 12. osaan. Alkoivat toistaa niin kaavamaisesti samaa kuviota, että en ollut enää varma, olinko lukenut kyseisen osan jo aiemmin ...
VastaaPoistaMutta monet nuoremmat pitävät, siis sellaiset lukijat, jotka eivät haluaisi kirjan päättyvän. Ajan pyörähän ei tavallaan päätykään: kirjailijan kuolema takasi sen, että loppu jää mysteeriksi (vaikka toinen kirjoittaja löytyikin, ei se samassa mielessä "aito").
hdcanis, ovathan ne noloja nuo nimet, mutta on niille jonkinmoinen perustelukin; Näkijöistä kerrotaan, että suvun jäsen kasvaa kuvastamaan nimeään, kunhan nimi annetaan asianmukaisin salamenoin. :-)
VastaaPoista(Tulee mieleeni että bongasin tänään Hesarissa hienon nimiparin: Talvi Taika ja Lumi Tuike. Pitäisikö toivoa, että vanhemmat ovat Näkijän sukua - vai päinvastoin?)
Liisa, hyvin samoilla aaltopituuksilla ollaan. Ei tämän kanssa tarvinnut kauheasti rasittaa pieniä harmaita solujaan, mutta tarinassa on tiettyä loistokasta suurellisuutta. Hobb myös osaa rakentaa tarinaa niin, että draama vie, vaikka henkilöt välillä ylidramatisoivat. Hih, nyt jään jännittämään miten Fitz surkeutuu entisestään! :D
penjami, minäkin pidin Näkijöiden käytännöllisyydestä tässä suhteessa! Nuorempana olisin ilman muuta alkanut etsiä yhteishaun vaihtoehtojen joukosta Salamurhaajan koulutusohjelmaa tai Tappotieteen laitosta...
Ajan pyörältä olen onneksi välttynyt. Neiti A luki sitä yhden kesän, mutta se oli ennen kuin keksin, että voisin lukea fantasiaakin, joten ei tullut pienintäkään kiusausta kokeilla. Ei taitaisi houkuttaa muutenkaan; sarjan pitää olla erinomaisen jäntevä ja koukuttava, että ziljoonasta tiiliskivestä koostuva kokonaisuus houkuttaisi. Game of Thrones jatko-osineen on toki melkoinen järkäle ja koukutti minut... mutta luotan siihen, ettei Martin rakenna päättymätöntä tarinaa!
Joo, näin muistelin että siinä on nimimagiaa käytössä, että oliko se niin että henkilölle valikoituu sopiva nimi vai että annettu nimi muokkaa tulevaisuutta vai molempia...ja tuossa näkyy sitten myös se että päähenkilö ei saa tuollaista taikanimeä muttei myöskään taviksen nimeä, eli on eräänlainen jokerikortti josta ei tiedä mitä tekee...eli sopiva laitettavaksi kulisseihin taakse puuhastelemaan.
VastaaPoistaAjan pyörää taisin lukea muutama kymmenen sivua ekaa osaa, mutta siitä tuli liian "Eddingsin hahmot taivaltavat Konnussa" olo että olisi kiinnostanut. Jossain muussakin suomennetussa fantasiasarjassa oli sama juttu, sitä lukiessa oli jo nähnyt liikaa niitä samoja kliseitä...
Se Fitzin nimettömyys on tosiaan nokkela tapa tehdä hänestä muutosagentti, ja myöhemmin käyttöön tuleva versio FitzUljas sitoo kivasti sukuun sitomatta käsiä juurikaan... :)
VastaaPoistaAinakin tässä ekassa kirjassa sanotaan, että "kansa uskoo", että nimet valettiin vastasyntyneisiin taikavoimin, mutta toisaalta annetaan ymmärtää, ettei se nyt välttämättä oikeasti pidä paikkaansa. Heh, voisihan se olla sellainen itseään toteuttava ennuste! Toisaalta esimerkiksi Lady Mielenmaltin persoonallisuus ei kovin hyvin vastaa hänen nimeään. :D