Kuva: Teos |
Teemestari on eräänlainen dystopia. Taas liikutaan Routasisarusten tapaan ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa, mutta tällä kertaa uuteen maailmaan tutustutaan kapeammasta perspektiivistä. Tietoa on niukemmin, sillä kertojakaan ei tiedä vastauksia: maailma on hänelle sellainen kuin se on, ihan niin kuin se on meille jokaiselle. Teemestarin todellisuudessa historian herättämiin kysymyksiin ei niin vain vastatakaan googlella ja wikipedialla; uusi pohjoinen on niukka, kuiva ja kuuma maa, jossa sähköä käytetään niukasti ja sandaaleillakin pärjää talvella, ainakin aurinkoisena päivänä. Kuusamo on lähin kaupunki - mutta lumi on legenda menneisyydestä.
Kertoja Noria on teemestarin tytär ja tuleva teemestari itsekin. Hänen tehtävänsä on palvella vettä ja ymmärtää sen virtauksia. Mutta onko armeijan hallitsemassa diktatuurissa enää tilaa vapaana juoksevalle vedelle tai sen salaisuuksien tuntijalle? Sillä mikään ei hallitse ihmistä niin kuin vesi. Jos on valta sallia tai kieltää veden saanti, on elämän ja kuoleman herra.
Itäranta on tarttunut kuumaan aiheeseen... öljystä on jo totuttu sotimaan, mutta vesi on itse asiassa paljon tulenarempi neste, ainakin siellä missä se on vähissä. Voipi tulla päivä, jolloin kovin kaipaamme vahvaa puolustusta hupenevien järvien suojaksi! Teemestarissa ei kuitenkaan harhauduta selittelemään syitä ja seurauksia vaan annetaan lukija löytää Norian todellisuus ja tehdä omat johtopäätöksensä. Samoin tekevät Noria ja hänen ystävänsä Sanja, jotka kaivavat vanhoilta kaatopaikoilta esiin johtolankoja entisajoista ja kurottavat hämärien vuosien yli kohti ymmärrystä.
Sanjan ja Norian ystävyys on kirjan yksi vahva elementti. Se on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous; toisaalta ystävyyden kuvaus oli minusta onnistuneen eleetöntä, toisaalta sen luonteessa on jotain tyttökirjamaisen yksioikoista, jotain mikä ei oikein istu ankaraan ympäristöönsä. Mutta tätäkään en osaa pitää kovin suurena heikkoutena. Noria on luettavissa suojatuissa olosuhteissa kasvaneeksi nuoreksi naiseksi, jonka isän asema on jossain määrin eristänyt elämän realiteeteista. Jos häntä näin tulkitsee, on kirja samalla myös kasvutarina. Teemestarissa kertoja löytää ja kohtaa sen kovimman velvoitteen: ominta minuuttaan ei voi pettää.
Rakenne on minusta toimiva ja tasapainoinen, vain ensimmäisellä kolmanneksella on ajoittaista tyhjäkäynnin makua. Vähän selittelyä kai on pakko ottaa mukaan, kun pitää tutustuttaa lukija uuteen maailmaan. Kieli on enimmäkseen mukavan sujuvaa, vaikka välillä sen sisäinen epätasaisuus yllättää; Norialle tavoitellaan zen-tyylistä ilmaisua, mikä tietysti sopii teeseremonioita suorittavalle nuorelle naiselle, mutta vaikka filosofisista asioista puhutaan tyylikkäästi, tekemisen tasolla hätkähdetään ja tuijotetaan ja tiedustellaan vaimeasti ja kysytään varovasti. Mutta otan mieluummin kauniin kohdan lukunäytteeksi, sillä uskon, että niistä tämän kirjan muistan. Tämä oli yksi lemppareistani:
Muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän. Kun nyt ajattelen tuota päivää, etsin enteitä ja merkkejä siitä, mitä oli tulossa, ja joskus uskon näkeväni niitä. Se on outo ja ontto lohtu, joka ei koskaan kanna kauan. Entismaailman näkijät lukivat tulevaa teelehdistä. Mutta ne ovat vain teelehtiä, menneen tummia jäänteitä, eivätkä ne muodosta muuta polkua kuin omansa. Muisti on sen sijaan liukas ja lumeinen ja hajallaan, eikä sen polkuihin voi luottaa. (s. 96)Noria kertoo tarinaansa viileästi silloinkin kun tunteet ovat kuumia. Siliti hänen persoonallisuutensa tuntuu olevan sekoitus älykästä itsensä hallintaa ja kaameaa naiiviutta. Mieleeni tuli jopa Nälkäpeli-trilogian Katniss, kai siksi, että Noriakaan ei usein tajua missä mennään eikä tunnu kovin hyvin ymmärtävän ihmisiä. Toki Noria on aikuisempi, viileämpi ja hillitympi kuin Suzanne Collinsin sankaritar, eikä kirja kokonaistunnelma ole ollenkaan samanlainen.
Pidin Teemestarista kirjasta kovasti. Ei ihan täyden kympin teos, mutta piinkovaa kamaa suomalaisessa scifikentässä ja todella hulppea esikoinen. Pitää myös kehua Ville Tiihosen graafista suunnittelua, kirjaa oli mukava katsoakin.
Voisin lukea tämän uudestaankin - ja luen satavarmasti Itärannan seuraavan kunhan se ilmestyy.
Emmi Itäranta (2012). Teemestarin kirja. Teos. ISBN 978-951-851-443-8.
Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Johnny Puolisilmä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Katja Lumiomena-blogissa
Minä kiinnostuin tästä kovasti kuultuani kirjasta Kirjavinkeistä, aihe kuulostaa niin kiehtovalta. Nyt on ainakin varmasti hankintalistalla, joka on tosin kasvanut ihan järjettömiin pituuksiin (kun en ole Suomessa).
VastaaPoistaMinullakin on tämä kirjastossa varauksessa. Hetki varmaan kestää ennen kuin olen vuorossa, mutta odotan tätä kyllä varsin paljon, varsinkin sinun ja Katjan juttujen jälkeen.
VastaaPoistaMaija, jotenkin minulla on sellainen näppituntuma, että tämä voisi hyvinkin olla kirja, josta sinä pitäisit... mutta nähtäväksi jää, totta kai!
VastaaPoistaLiisa, kiva, pidän peukkuja että jono liikkuu nopeasti! Minusta oli aika mainiota, että Katjakin tykkäsi tästä; se kertoo kirjan puhuttelevan muitakin lukijoita kuin kaltaisiani dystopioiden ja katastrofien rakastajaa...Itäranta on viime vuosien esikoiskirjailijoista kyllä minun laskuissani kärkikastia, siinä määrin hallittu tämä juttu oli, pienistä puutteista huolimatta.
Hmm, pitäisi nyt varmaan ihan varata tämä että joskus saa napattua kiinni. Minullakin tämä oli jo Hesari listauksen perustella pakko lukea -kamaa, ja vau, kulostaa tosiaan hienolta esikoiselta.
VastaaPoistaMukava, että pidit tästä. Minäkin huomasin kirjan paikoittaisen nuortenkirjamaisuuden, mutta se ei kuitenkaan häirinnyt. Itärannan kirja on huikean hyvin kirjoitettu ja sen tarina on tärkeä.
VastaaPoistaAi niin, minun pitää sanoa että pidän kyllä dystopioista. Mm. Atwoodin kirjat ovat kovasti mieleeni, samoin odotan osittaisella innolla Hakkaraisen Verkkoa, vaikka se kai on käänteinen dystopia (miksi kutsua menneeseen aikaan sijoittuvaa dystopiankaltaista tarinaa?)? Mutta se, mitä pidän varsinaisena scfiniä (mitä se sitten ikinä onkaan) on meillä mieheni heiniä.
Siitä olen samaa mieltä, että Itärannan kirja puhuttelee varmasti hyvinkin monenlaista lukevaa yleisöä.
Olenkohan minä ainoa, joka tulkitsin tyttöjen väliseen ystävyyteen orastavia syvempiäkin vireitä, joita ei ääneen sanottu. Jokin kirjailijan profiilissa sai minut ajattelemaan, että tulkinnalle voisi olla pohjaa.
VastaaPoistaHyvä arvostelu, allekirjoitan naiiviuden, mutta jostain syystä se ei päässyt häiritsemään liikaa. Toisaalta luin kirjaa aika pitkälle nuortenkirja-asenteella.
Tessa, suosittelen! Olisi myös kiva lukea juttusi tästä, joten on vähän omakin lehmä ojantapaisessa... :)
VastaaPoistaKatja, hauska kuulla että dystopiat kutkuttavat sinuakin. Olen monesti epäillyt olevani vähän kiero kun niin ilmiselvästi nautin näistä miten-ihmiskunta-tuhoutuu -jutuista... mutta ei minullekaan mikä tahansa tuhoutuminen kelpaa, mielellään saisi olla sellaista hyvin toteutettua ja puhuttelevaa tuhoutumista. Olen kumminkin huomannut, että selvästikin dystopia alagenrenä kolahtaa minuun herkemmin kuin moni muu!
Odottelen sitten kiinnostuksella mitä Verkosta tuumit, minulta se meni vähän ohi. Jotenkin kai odotin enemmän tai erilaista siltä.
Raija, sama välähti mielessä: ei niinkään mikään mitä olisi sanottu vaan paremminkin se mitä ei sanottu. Rakkausintressi suorastaan huutaa poissaoloaan. Mutta se vain käväisi mielessä enkä viitsinyt ottaa esille kun ajattelin että sallittakoon kirjailijan valita teemat joita käsittelee... Edes osapuilleen. Oikeastaan oli aika raikasta, että päähenkilönä on nuori nainen, joka kiinnittää niin äärimmäisen vähän huomiota siihen miltä näyttää ja vaikuttaa potentiaalisten partnerien silmissä!
Hm, mitä enemmän tuota ajattelen, sitä todennäköisemmältä tulkintasi kuulostaa. :)
Taidanpa laittaa tämän varaukseen kirjastosta ;)
VastaaPoista