Näkijän tytär

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Kristiina Vuoren Näkijän tytär on saanut huikeasti näkyvyyttä esikoisromaaniksi, enkä sitä oikeastaan ihmettele. Veikkaan että suomalaisessa kirjamaailmassa on pienoinen haku päälle mitä tulee romanttisen historian kirjoittajiin; vaikka Utrio ja Hirvisaari vielä rokkaavat sata lasissa, haluaisivat kustantajat varmaan kernaasti uusia tulokkaita 60- ja 70-luvulla aloittaneiden painoskuningattarien rinnalle.

Ostin Tyttären loman alkamisen kunniaksi ihan puhtaasti Kaari Utrio -rinnastusten vuoksi. Niin helppo nakki olen... Utrio on kestosuosikki! Jos galaktiset imperiumit olivatkin kasarivuosina henkinen kotini, Utrion keskiaika oli vähintään rakas kesämökki. Olen leimaantunut Utrion vereviin naisiin ja väkeviin miehiin, koko siihen äärimmäisen vieraaseen ja samalla inhimillisen tuttuun maailmaan, joka Utrion romaaneissa elää. Olen monesti harmitellut, että minulla ei ole kaikkia Utrion kirjoja itselläni, joten ajattelin varmuuden vuoksi aloittaa Vuoren kanssa jo ensimmäisestä: jos tässä on sitä samaa imua, en halua jäädä yhdestäkään paitsi.

Mitähän juonesta sanoisin? Isätön, äiditön Eira kasvaa isoisänsä Ulf Starkin hallitsemassa Teinperin piispankartanossa. Äitipuoli keskittyy poikansa ja perijänsä etuun. Shamaanin lahjat perinyt punatukkainen Eira on väkisinkin sivullinen omassa kodissaan. Eikä kirkko katso hyvällä noitaparantajaa. Ja rakkaus sitten - sydän vetää yhteen suuntaan mutta sielu toiseen. Unissaan Eira näkee ilvessilmäisen pojan...

On kaksi äitihahmoa, toinen kristinuskon ja toinen pakanain puolelta, ja heidän välissään epäröi Eira kuten epäröi Hämekin, vanhan ja uuden uskon välillä. On myös kaksi sulhastarjokasta ja kahdet kaksoset ja kaksi kartanoa ja Eiralla kaksi lahjaa, käsilläparantaminen ja enneunet. Tarina etenee ripeästi. Välillä tuntuu, että se etenee turhankin ripeästi. Ihan kuin meikäläinen ratissa ilman navigaattoria... kauhea kiirus ja paljon risteyksiä ja niistä kääntyillään ilman kunnollista syytä.

Romantiikkaa ja juonittelua Näkijän tyttäressä riittää, siitä puolesta ei voi valittaa. Ja kerronta on sujuvaa. Vuorella on ammattimainen taito viedä tekstiä eteenpäin; sivuja tulee kääntäneeksi suorastaan huomaamattaan. Piti lukea vain vähän, mutta äkkiä kello oli tuhat.

Keski-aika on mukavasti keskiaikaista. Kartanoiden pihapiirit, metsät ja sodat, miehen kunnia ja naisen siveys, kaikki on näemmä paikallaan. Petikamareissa peuhataan muttei mitenkään yli-innokkaasti pitkälti yli 500-sivuiseksi romaaniksi.

[--] Nahkavyö tikareineen kolahti lattialle ja sitä seurasi mustikansininen villanuttu. 

Margareeta vetäytyi pieluksiaan vasten kuin hakien turvaa niiden pehmeydestä. Ääneti hän seurasi puolisonsa vaatetuksen vähenemistä kunnes nuolaisi kuivuneita huuliaan ja sanoi: 

"Herrani, etkö menisi miestupaan täksi yöksi? Olen aivan tokkurassa ja tarvitsen lepoa. Sallithan, että jatkan untani?" 

Klaus silmäsi peitettä puristavaa naista kyllästyneesti. Minne oli kadonnut kainosti punasteleva neito, joka tirskuen otti vastaan miehensä hyväilyt? Ei Margareeta ollut koskaan ollut mikään kiihkeä vuodekumppani, mutta eihän sitä voinut kunnialliselta naiselta odottaakaan. (s. 19)

Kannattiko pulittaa 29 euroa? Kyllä kai. Tästä tuskin tuli kirjaa, jota haluan lukea uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, mutta olen totta vie maksanut saman verran huonommistakin kirjoista. Sitä paitsi, jos seuraava romaani on jotenkin jatkoa Tyttärelle, haluan palata Teinperin maisemiin ennen sitä. Ja kun nyt olen täällä anoppilassa, voin jättää tämän anopillekin luettavaksi. Heh, tässä suhteessa paperikirja hakkaa sähköisen!

Tuntematon kirjailija on aina vähän riskisijoitus. Mutta Näkijän tytär oli hyvää viihdettä, ja haluan lukea Vuoren seuraavankin romaanin. Ei siis jäänyt paha maku suuhun.

Itse asiassa olisi varmaan jäänyt hyvä maku, ellei kirjaa olisi niin selvästi rinnastettu Utrion kirjoihin. Vertailu johti ainakin minun kohdallani ylimitoitettuihin odotuksiin. Utrion romaaneissa nimittäin on sellaista mehevyyttä ja rehevyyttä, joka Tyttärestä jäi puuttumaan niin kielen kuin henkilöidenkin puolesta. Vuori on saanut hahmoihinsa psykologista kompleksisuutta, mutta hehku jäi himmeäksi. Tuli ikävä hurjaa Ursula Särkilahtea ja viisasta vaatimatonta Vendelaa. Sitä paitsi Näkijän tytär on aavistuksen ryppyotsainen verrattuna useimpiin Utrion kirjoihin. Ehkä se johtuu noista Eiran maagisista voimista. Voiko salaperäisiä voimia omaava ihminen edes nauraa itselleen tai muille?

Mutta odottelen toiveikkaasti seuraavaa Vuoren romaania. Uskon että meno vaan paranee. Miljöö on jo hyvin hanskassa.

Eikä ollut Utriokaan vielä ihan parhaimmillaan ensimmäisissään. Voi niitä täyteläisiä huulia ja polttelevia poskia! Voi valkealta povelta repeytyvän miehustan risahdusta!

Kristiina Vuori (2012). Näkijän tytär. Tammi. ISBN 978-951-31-6771-4.

Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan