maanantai 4. helmikuuta 2013

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa


Lukupiirimme valitsi tammikuun kirjaksi J. D. Salingerin klassikon Sieppari ruispellossa, joka minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka pitkään. Mm. Neiti A on painavin sanankääntein kehottanut tutustumaan opukseen, viimeksi joulunpyhinä.

Taivas tietää koska olisin saanut aikaiseksi ilman lukupiiriä; monen muun innostuksesta huolimatta ennakkoasenteeni oli lähinnä nuiva. Tiesin karkeasti ottaen mistä kirjassa on kysymys, koska a) lukiossa panivat lukemaan siitä katkelman, b) se on intertekstuaalisesti syöpynyt kirjalliseen kulttuuriin eli sen tuntee vaikkei olisikaan lukenut ja c) kirjasta on ilmestynyt kiitettävästi kiinnostavia blogijuttuja. Mieleen tulevat erityisesti Amman eläväinen tyyli-iloittelu, Liisan flashmobattu juttu ja Sallan käännösvertailu.

Periaatteessa olisi siis pitänyt tarttua tähän innostuksella, mutta minussa taitaa piillä pieni epäjohdonmukainen vastarannankiiski. Epäilen aina automaattisesti jumalattoman suosittuja kirjoja ja etenkin klassikoita, vaikka monet minulle rakkaimmista kirjoista, tämä etunenässä, ovat niitä...

Joka tapauksessa Siepparin aihe, nuoren miehen juoneton vaeltelu, on itsessään epäilyttävä. Noin yleisesti ottaen tykkään toiminnallisemmista romaaneista. Etuoikeutettujen nuorten miesten murheet harvoin liikuttavat minua. Sisäoppilaitoksesta ulos heitetty kaitakasvoinen lusmupoju viettää muutaman päämäärättömän sähläpäivän New Yorkissa? Voiko siitä oikeasti tykätä?

Voi. Niin vain kävi, että Holden Caulfieldin monologista tuli tammikuuni  kohokohta. Sen psykologinen osuvuus vietteli vastentahtoisenkin. Ensinnäkin Holdenin havainnot häntä ympäröivistä ihmisistä ovat äärimmäisen tarkkanäköisiä, väliin julmiakin. Toiseksi, se miten Holden itse on tunteidensa vietävissä, oli loistavasti kuvattu. Juuri noinhan me ihmiset elämme, etenkin nuorina: tunteiden vuoristoradalla. Yhdessä hetkessä ilo kuplii ja innostus valtaa, toisessa kaikki on turhaa ja pielessä. Jotenkin Holdenin tunteiden virtaava, pyörteilevä tila toimi minulle älyttömän hyvin; harvoin löytyy kirjasta niin selkeänä henkilön tunnetilan dynamiikka, se miten ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja tunteet ajatuksiin.

Syntyy vaikutelma autenttisesta ihmisestä, vaikka asetelma sinänsä on (minun todellisuudestani katsottuna) keinotekoinen ja vieras. Kuitenkin tunnistan jotain Holdenin kokemuksesta. Hän on New Yorkissa ajelehtiessaan poikkeuksellisen irrallisessa tilassa, kuin laiva ilman määräsatamaa tai edes ankkuria. Mikään ei kiinnitä häntä niin sanotun normaalin elämän rytmeihin tai suuntiin; tarjolla olevat polut ovat isän ja ympäristön ulkoapäin tarjoamia, eivätkä herätä Holdenin kiinnostusta.

Pidin myös kovasti siitä miten Salinger tuo esiin Holdenin ja hänen sisarensa välisen tunnesiteen. Jäin oikein miettimään kumpi on tärkeämpää: se että Holden rakastaa Phoebea vai se että Phoepe rakastaa Holdenia? Vai pitäisikö loppu nähdä kannanottona aikuistumiseen, vastuunottamiseen?

Ei siitä enempää: en todellakaan tahdo spoilata kirjaa keneltäkään. Lukekaa ihmeessä jos ei ole jo tuttu!

Eipä silti, ei tämä kaikkien mieleen ole. Lukupiirimme ei ollut mitenkään yksimielisesti fanikerhoa kokoamassa. Moni oli vaikuttunut, mutta osalle ajankuva ja päähenkilön persoona olivat vastenmielisiä, joku vierasti nuorta miestä kertojana, joitain ärsytti kieli.

Niin - kielestä ja käännöksistä. Kuten kuvasta näkyy, minulla oli molemmat käsillä. Olen saanut aikoinaan Schroderuksen käännöksen bloggaajakamulta, ja lukupiiristä otin Saarikosken version, ajatellen että ehkä ehtisin lukea molemmat. (Hah!) Aloitin Saarikoskella mutta hyydähdin melkein heti. Jo parinkymmenen sivun jälkeen kävi ilmeiseksi, että en tule pitämään kirjasta... sillä sen lukeminen vanhahtavalla slangilla tuntui rasittavan työläältä. Vaikka olen itsekin fiilispilkuttaja ja potkiskelen iloisesti ilmaisun tiellä lojuvia kielioppisääntöjä sivuun aina tarvittaessa, en tahdo millään jaksaa kirjalliseen muotoon puettua puhekieltä. Tykkään yhteensopivista taivutuksista ja jotkut parhaista ystävistäni ovat possessiivisuffikseja. Niin se vain on.

Voipi olla, että joudun vielä lukemaan sen alkukielisenkin... Lukukokemuksena tämä oli omiaan kiinnittämään huomiota kääntäjän tekemään työhön.*

Kas tässä ote Schoderuksen käännöksestä:
[--] Siinä ei koskaan tiedä, haluaako ne tosiaan että lopetat vai onko ne vain helvetin peloissaan vai käskeekö ne lopettamaan vain siksi, että jos se tapahtuukin, syy on sinun eikä niiden. Minä kuitenkin aina lopetan. Ongelma on siinä, että alan sääliä niitä. Useimmat tytöt on niin tyhmiäkin. Kun niiden kanssa suutelee vähän aikaa, sen ihan näkee, kun niiden järki haihtuu. Kun tyttö käy tosi intohimoiseksi, sillä ei ole tippaakaan järkeä päässään. En tiedä. Ne käskee lopettamaan, eli minä lopetan. Minua kaduttaa aina kun olen saattanut ne kotiin, mutta niin siinä kumminkin aina käy. (s. 128)
Vertailun vuoksi Saarikosken versiota:
[--] Kun niitä on lääppinny vähän aikaa niin ne menee ihan sekasin. Otetaan joku tyttö, kun sitä on ruvennu tosissaan himottamaan niin se on sit ihan dorka. Mä en tiedä. Ne sanoo että lopeta ja mä lopetan. Mä aina toivon etten mä olisi lopettannu, kun mä tuun himaan, mutta aina mä vaan lopetan. (s. 92)
Ymmärrän miksi joku pitää tuota jälkimmäistä maukkaampana ja autenttisempana, mutta minulle lukeminen oli kuin kutisevassa villapaidassa hikoilua. Joten dumppasin Saarikosken ja siirryin Schroderukseen. Kyllä kannatti. Uusi käännös tekee minusta kirjasta helpommin lähestyttävän. Itse uskon, että Siepparin nostaa klassikoksi sen psykologinen ajattomuus eikä niinkään sen aikalaissuosio rajoja rikkovana romaanina (tai rajoja rikkovana käännöksenä). Jos konventioiden romuttaminen olisi Siepparin suurin ansio, sen voisi jo unohtaa 2000-luvulla; nämä näkökulmat ja tämä kielenkäyttö on nyt jo nähty. Ja nähty. Ja...

Minusta uusi käännös antaa huomion keskittyä sinne minne se kuuluu. Se raaputtaa Siepparista parasta ennen -päiväyksen. Ei tarvitse käyttää energiaa kielen ihmettelyyn. Voi keskittyä ihastelemaan  laumastaan eksyneen nuoren nisäkkään älyllistä ja emotionaalista luurankoa. Se on enemmän kuin tarpeeksi tekemään Siepparista hienon kirjan. Hervottoman kirjan.

J. D. Salinger (2004, alkuperäinen 1951). Sieppari ruispellossa. Suomentanut Arto Schroderus. Tammi. 951-31-2744-3.

Arvioita:
Sanna Luettua -blogissa ei innostunut
Ida 100 kirjaa -blogissa epäilee Holdenia häiriöiseksi
Olivian Kuukauden klassikkona maistui yhä
Ibdrahim Luen, mutta en kirjoita -blogista ei löytänytkään baseballia

*Käännöskirjallisuuden parhaimmistoa kartoittava Blogistanian Globalia -kisa muuten ratkesi tänään - onnea voittajalle! Tulokset löytyvät Karoliinan blogista. Käyhän kurkkaamassa, ja ota lukuvinkeistä vaarin.

23 kommenttia:

  1. Tätä oli kiva lukea! Kirja on tosiaan mielettömän tulkinnanvarainen, vaikka onkin pintatasoltaan simppeli. Ja sinulle alkukielinen on varmasti antoisaa luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, kiitos! Luulen että alkukieliseen tutustuminen toisi lisäarvoa, mutta odotan varmaan vuoden kaksi, ellei satu pokkari kävelemään vastaan jossain...

      Poista
  2. Pitäisi lukea kirja uudestaan.

    Koen Holdenin olevan masentuneen (masennuksen syy on pikkuveljen kohtalo, jota perheessä ei ole käyty läpi), ja sillä kaikki haluttomuus, mutta myös kyyniset havainnot selittyisivät.

    Hyvä bloggaus. Olen lukenut Schroderuksen käännöksen, jossa omituiset mutta-lauseet muuttavat merkityksiä.

    Sallan käännösvertailu on hyvä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, Holden varmasti on masentunut, eikä koe itseään kovin rakastetuksi, mikä osaltaan selittää hänen havaintojensa ajoittaista pirullisuutta... kovin kyyniseksi en kumminkaan häntä kokenut; useimmissa kohdissa luuleen, että samat havainnot vähän enemmän omaan tulevaisuuteensa luottavan ihmisen tekeminä olisivat vain realismia. Holdenissa tosin on sitä nuorta ehdottomuutta, joka yleistää hetken havainnon/fiiliksen horisonttiin asti.

      Sallan käännösvertailu on suorastaan briljantti! :D

      Poista
  3. Olipa kiva, että pidit! Kiinnostavaa tuo käännösasia. Jo aikonaan Sallan käännösvertailun luettuani mietin, että pitäisi lukea molemmat versiot. Minä ole lukenut Schroderuksen suomennoksen ja tietenkin se on nyt mielessäni the one and only, mutta olisi tosiaan kiinnostavaa tutustua toiseenkin versioon.
    Minäkin onnistuin tavoittamaan nuoren miehen mietteistä jotakin itselle tuttua, vaikka varsin erilaisesta todellisuudesta tosiaan on kyse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, tämä on niitä kirjoja,joissa koen käännöksen vaikuttavan lukukokemukseen vahvasti (ehkä se vaikuttaa aina yhtä vahvasti, mutta sitä ei vain huomaa!) mutta luulen etten silti edes yritä tuota vanhenmpaa käännöstä kahlata. Alkukielinen sen sijaan menee nyt asialistalle!

      Poista
  4. Hyvä kun nostit tuon käännösasian (taas) esiin. Moni lukija ei välttämättä tule edes ajatelleeksi, kuinka paljon suomennos vaikuttaa lukukokemukseen (noin yleensäkin, ja varsinkin tällaisissa tapauksissa). Itse olen lukenut tämän englanniksi, ja oli muuten kaikkien aikojen ensimmäinen englanniksi lukemani kirja! Se oli joskus lukiossa eli parikymmentä vuotta sitten, voisi olla jo uusintakierroksen aika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekka, tämä kestää kyllä uudenkin lukukerran, ja on muuten niitä kirjoja, joiden voisin kuvitella olevan erilainen lukukokemus eri elämänvaiheessa. Ja ei, eipä sitä käännöksen vaikutusta yleensä tule niin ajatelleeksi, ellei se ole jotenkin poikkeuksellisen huomiotaherättävä, joko laadullisesti tai tyylillisesti.

      Poista
    2. Vasta kommentin kirjoitettuani ponnahti jostain muistilokerosta tieto, että tuli itsekin käännettyä jotain pätkiä tästä yliopiston ekan vuoden käännöskurssilla. Jospa vain löytäisin ne paperit vielä jostain, ei taida olla toivoa...

      Mutta joo, aion lukea tämän joskus uudestaan, alkukielinen pokkari on ollut hyllyssä jo varmaan toistakymmentä vuotta. Uskon pitäväni kirjasta myös uusintakierroksella, niin kuin olen pitänyt useimmista muistakin sellaisista kirjoista, jotka olivat minulle tärkeitä nuorena. Tosiaan mielenkiintoista, kun perspektiivi on nyt täysin erilainen.

      Poista
  5. Erityisesti lukiessa hykerrytti tuo "Niin - kielestä ja käännöksistä." -alkava kappale! ^____^ Ihanaa menoa!

    Lienee turhaa sanoa, että itsekin kallistun uuden käännöksen kannalle. Muistan, miten lukioaikaisessa esseessä dissasin Saarikosken käännöstä, mitä opettaja paheksui punakynämerkinnällä marginaalissa: "Kääntäjä on P. Saarikoski!"

    Tykkäsin itsekin tosi paljon. Olen lukenut Salingerilta muutakin (yhden novellikokoelman ja romaanin), mutta tämä on jäänyt selkeäksi suosikiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maukka, kiitos! :D Mun täytyy myöntää, että mulla ei ole mitään erityistä Saarikoski-suhdetta kun olen muutenkin suomalaisen kirjallisuuden kanssa ollut aika hajanainen lukija; lukioikäisestä saakka olen lukenut enemmänkin englanniksi ja vasta oikeastaan blogin myötä on alkanut tämä suomlaisiin ja suomenkielisiin vahvemmin painottuva lukeminen... Mutta Saarikosken kootut runot olen hankkinut ja niitä vähän parista paikasta makustellut; toistaiseksi ei ole vielä eväitä herran tuotannosta kunnolla mielipidettä muodostaa. Mutta hih, voin hyvin kuvitella tuon lukiomaikkasi reaktion, siinä määrin kova nimi tuo Saarikoski on. Kauheaa kun kakarat eivät kunnioita edellisen sukupolven ikoneita. ;-)

      Poista
  6. Häkellyttävät nuo käännöserot. Tässä alkaa epäillä, että Saarikoski ei ole niinkään kääntänyt kuin kirjoittanut uusiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liina, on tainnut hakea tunnelmaa ja merkitystä... mutta kyllähän siinä vahva tulkitsemisen sävy on. Hyvästä vai pahasta, en osaa sanoa; minulla tökkäsi noin yleensä tuo slangimuotoisuus. Sitä paitsi siinä oli jotain lievästi feikkiä, liikaa sörkan sävyjä eliittipennulle.

      (Sanon tämän nojaten vahvaan kokemukseeni 50-luvun stadin slangista, totta kai. No mun ukkini puhui sitä joskus.)

      Poista
  7. Tämä kirja on tosiaan silmiä avaava esimerkki siitä, miten paljon käännöksellä on väliä. Minä olen tainnut lukea varmaankin lukiossa Saarikosken version, mutta nämä blogijutut innostavat uusintakierrokselle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luru, tämän voi lukea toiseenkin kertaan, ja varmaan kolmanteenkin... ja luulen että jokainen lukukerta on vähän erilainen. :-)

      Poista
  8. Melkoiset erot käännöksissä! En muista kenen käännöksen olen lukenut kun siitä on jo aikaa, mutta nyt uusintaluku vaikuttaa ihan hyvältä idealta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka, jee, käännynnäisiä... kun itse vähän yllättäen tykkäsinkin tästä, suosittelen nyt sitäkin innokkaammin. :-)

      Poista
  9. Aah, Sieppari ruispellossa - vanha viholliseni! Kyseinen kirja on ehdottoamsti inhokkini kaikista kirjoista joita olen elämäni aikana lukenut:) Hyvänä kakkosena tulisi Salman Rushdien Keskiyön lapset - vai mikä lie - mutta täytyy ottaa huomioon, että Siepparin sentään luin kokonaan, mutta Rushdieta en pystynyt lukemaan kuin neljä sivua:D Mutta sellasta tällä kertaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja, hyvä että tulee vastakkainenkin mielipide! Mmm.. Rushdien Keskiyön lapset, sen olen lukenut joskus parikymppisenä, ja muistaakseni tykkäsin; se oli ensimmäinen tuollainen hersyvänrunsas gobeliiniromaani jonka luin (Gobeliiniromaani = omatekoinen termi, joka tarkoittaa monesta eri langanpätkästä näennäisen sekavasti mutta jotenkin silti koherentisti koostuvaa mammuttiromaania josta ei meinaa ensin saada selvää mutta lopuksi kuvittelee nähneensä kokonaiskuvan. Ihan selkeää vai mitä?)

      Sittemmin vähän tympäännyin Rushdien runsauteen ja esim. Saatanalliset säkeet on vieläkin lukematta...

      Poista
  10. Minä olen varttunut Saarikosken käännöksen parissa, joten se on tietysti minulle se oikea tai ainakin rakas. Siihen verrattuna Schroderus tuntuu auttamatta jäykältä. Totta kai Saarikoski on ottanut vapauksia, mutta en osaa häiriintyä siitä. Olen lukenut myös alkuperäisen, joka on tetysti paras.

    Salingeria kannattaa muutenkin lukea. Pidän erityisesti novellikokoelmasta Yhdeksän kertomusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, niinhän se on että ensimmäinen on aina ensimmäinen... Kiva kuulla että alkuperäinen on sinusta paras! Tämän Schroderuksen käännöksen luettuani suhtaudun siihen jo ennakkoon positiivisin odotuksin, ja varmasti tulee enemmin tai myöhemmin luettua. Holdenissa on jotain kiehtovaa. En ole vieläkään ihan varma miksi, mutta kirja vei hienosti mukanaan.

      Poista
  11. Mikä minussa on vikanan, kun luin tämän joskus kauan sittenm enkä mitenkään erityisesti syttynyt...Ja on sentään klassikoille oikein oma kirjahyllykin, sillä niistä useat ovat myös vanhoja eli olen oikein etsinyt vanhempia painoksia.

    Kaikki eivät voi tykätä kaikesta etc. Tämä kirja on nyt yhtenä mahdollisuutena arvonnassani ja oli viimeksikin. Joka kerta joku on kertonut, että jos hän voittaa, niin ottaa 'siepparin'.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, näinhän se on, kaikki eivät tykkää kaikista kirjoista... :-) En totta puhuen odottanut itsekään tästä innostuvani, mutta oli mukava yllättyä näin päin!

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.