Maameren tarinat 1 - 4

Ursula Le Guin on fantasian itseoikeutettuja suurmestareita. Perinteinen scifisti kun olen, fantasiatietoudessani on norsunmentäviä aukkoja. Maameren tarinat on ilman muuta ollut yksi niistä.

Mutta kirjabloggaaminen on sivistävää touhua! Maameren tarinat on näet päätynyt sekä 101 naisten kirjan listalle että 101 spefin helmen listalle, joten tuplainnolla nyt tartuin kirjaan. Aikomus oli alun perin lukea vain ensimmäinen osa, mutta elämä puuttui peliin. Kun kyselin Maameren velhoa, avulias kirjastontäti totesi, että kirjasarjasta on ilmestynyt kaksiniteinen painos ja lainasi molemmat jykevät kirjat minulle. Silmiä räpytellen otin vastaan tämän yli 1500-sivuisen tarjouksen vastaan. Vähän kyllä epäilin tulisiko koko settiä luettua.

Ensimmäisen osan luettuani ei käynyt mielessäkään lopettaa. Käänsin saman tien sivua ja jatkoin seuraavaan.

Maameren tarinat sijoittuvat saarivaltioiden täplittämään merten valtakuntaan. Perusfantasian elementtejä löytyy: on magiaa ja sillä säännöt, on lohikäärmeitä ja niillä voimia, on nuoria hulluja etsimässä kohtaloaan ja vanhoja viisaita hyväksymässä omaansa. Ja tietysti on myös kunnollisia, ilkeitä pahiksia.

Sarjan ensimmäinen osa, Maameren velho, kertoo Varpushaukaksi kutsutun pojan kasvusta suureksi velhoksi. Vuohipaimeneksi aiottu Varpushaukka osoittaa lahjoja magian alalle, ylpistyykin, ja päätyy Roken velhokouluun. Kuohahteleva nuori mies kasvaa koettelemusten myötä vastuuseen ja oppii puhumaan lohikäärmeille.

Toinen osa, Atuanin holvihaudat, johdattaa lukijan pimeyden voimien palvelukseen. Pimeyden voimat eivät tietenkään vaikuta kovin pahoilta, sisältä päin katsottuna. Keskushenkilö on Arha, uhri, pimeän uudestisyntynyt papitar, joka lapsesta asti kasvatetaan tehtäväänsä. Hänen valtakuntaansa on maanalainen labyrintti, jonka sokkeloihin on kätketty kauan kateissa olleen rauhan talismaanin puolikas. Kun toisen puolikkaan löytänyt surusilmäinen velho tulee talismaania etsimään, joutuu nuori Arha vaikeiden valintojen eteen.

Sarjan kolmas osa, Kaukaisin ranta, on jännä kudelma toivoa ja synkkyyttä. Siinä Maamerta piinaa outo toivottomuuden epidemia, joka pyyhkäisee pois laulut ja magian voiman, nielee järjestyksen ja repii yhteisöjä koossa pitävät voimat. Arkkimaagi lähtee etsimään epidemian alkulähdettä kumppaninaan nuori prinssi Arren Enladin ruhtinaskunnasta. Pitkä ja monivaiheinen purjehdus on myös sielun sisimpien sopukoiden tutkimusmatka. Mitä löytää Arren epätoivon rannalta, tuskan vuorilta?

Neljännessä osassa mennään jo todella rankkaan tavaraan. Tehanu käsittelee vallan väärinkäyttöä, lasten pahoinpitelyä, äitiyden vaikeutta, elämän epäoikeudenmukaisuutta... ja osaa näistä hyvin kirjaimellisesti. Tapahtumissa on palattu Gontiin, Varpushaukan kotisaarelle. Maanviljelijän leski, kuolevan velho Ogionin ystävä, kasvattaa arpikasvoista Therru-tyttöä, jota paikalliset noidatkin pelkäävät. Tehanussa sukupuolten välinen tasa-arvo nousee yhdeksi keskeiseksi teemaksi, seksuaalisuuttakin käsitellään. Tässä osassa myös nähdään poikkeuksellisen ikäviä pahiksia. Heidän tekosissaan ei ole mitään runollista tai fantastista; melkeinpä tulevat iltapäivälehtien karmeimmat otsikot mieleen.

Kieli on minusta aika sujuvaa - ja aika huomaamatonta. Mieli askartelee Le Guinin suurissa maisemissa. Välillä pilkahtaa jokin kuva sanojen välistä terävänä, epätodellinen liha tai vedessä leijuvat veriruskeat pilvet. Lukunäytteen otan ensimmäisestä osasta. Tässä Varpushaukka saa kuulla kunniansa:

[--] Sinä sait synnyinlahjaksesi mahtavan kyvyn ja sinä käytit lahjaasi väärin, laadit loitsun, jota et pystynyt hallitsemaan, tietämättä kuinka loitsusi vaikuttaa valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan tasapinoon. Ja sinä ryhdyit tekoosi ylpeydestä ja vihasta. Onko sitten ihme että tuloksena oli turmio? Manasit vainajan hengen kuolleista, mutta sen mukana nousikin maan päälle yksi olettomista voimista. Se tuli kutsumatta paikasta jossa ei ole mitään nimiä. Paha, paha tahtoo työskennellä sinun kauttasi. Voima, jolla sinä kutsuit sitä, antaa sille voiman hallita sinua: te olette kahlitut toisiinne. Se on sinun ylimielisyytesi varjo, sinun tietämättömyytesi varjo, se on sinun heittämäsi varjo. Onko ihmisen varjolla nimeä? (s. 84)

Aika on ollut tällä viikolla tiukalla, joten olen laittanut syrjään sen enemmän keskittymistä vaativan tiiliskiveni, ja lukenut joutohetkinä Maameren tarinoita. Niidenkin parissa on mennyt poikkeuksellisen pitkään, mutta syy ei tosiaan ole Tarinoissa. Maameri on erinomaista, suoraviivaista fantasiaa. Pidin miljööstä ja etenkin lohikäärmeistä, joiden luonne ja kiinnostavuus syvenee kirja kirjalta. Myös keskeiset henkilöt, joiden kohtaloihin palataan kirjojen myötä, ovat moniulotteisia ja inhimillisiä.

Koska monessa Maameren osassa nuoren ihmisen kasvu on keskeinen tekijä, vertailin tätä mielessäni tuoreempaan fantasiatapaukseen, Routasisaruksiin. Pakko sanoa, että vertailussa Routasisarusten miljöö voittaa tuoreutensa ja ajankohtaisuutensa tähden. Le Guinin fantasiamaastoa on niin moni muukin jo ehtinyt kaluta sitten 70-luvun; se tuntuu lukukokemuksessa tiettynä tuttuutena. Mutta ihmiskuvauksessa Le Guinin hienosyisemmät hahmot vetävät pidemmän korren. Routasisarusten minäkertojien perimmäinen (ja toki todentuntuinen) itsekeskeisyys ei pärjää Le Guinin hahmojen eeppisten ratkaisujen rinnalla.

Kaikkiaan positiivinen yllätys! Etenkin neljäs osa nosti tämän selvästi keskimääräistä fantasiaseikkailua kovemmalle tasolle. Kansilehteä tutkiskellen selvisikin, että Tehanu on ilmestynyt vasta 90-luvulla, kun taas ensimmäiset kolme osaa ovat nähneet päivänvalon jo 70-luvulla. Sävyero kertoo muuttuneesta maailmasta, tai ehkä kirjailijan muuttuneesta näkemyksestä. Minusta rankkuus oli plussaa. Tehanun myötä sarjaan tuli särmää. Vaikka ensimmäisten osien parissa viihtyi, niissä oli sellainen pieni opettavaisen fantasiakertomuksen pohjavire - Tehanussa hypättiin yleisestä moraalifilosofiasta tiukkaan todellisen elämän epämääräisyyteen.

Palaan Maamerelle vielä... osat viisi ja kuusi odottavat. Mutta väliin jotain muuta.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1976, 1977 ja 1992). Maameren tarinat 1 - 4. WSOY. Suomentanut Kristiina Rikman. ISBN 978-951-0-33321-1.

Arvioita:
Risingshadow-foorumilla
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Jokke Jokken kirjanurkassa

Tunnustan!

Lämpimät kiitokset Valkoiselle Kirahville, Morrelle, Mari A:lle, Liisalle ja Jaanalle tunnustuksesta! Annan takaisin: teidän blogejanne on ilo lukea, niissä on persoonallinen meininki. Joskus oikein ihmettelen, miten voi olla niin monta niin hyvää ja erilaista kirjablogia, mutta on vaan. MOT.

Olen jo vähän jälkijunassa tunnustuksineni, joten en taida laittaa kuin symbolisesti eteenpäin Kirsin malliin. Rakkaat blogistanialaiset, tarttukaa tilaisuuteen! Rippi tekee hyvää sielulle.

Mitähän minä tunnustaisin? Viime päivinä on nähty äärityylikkäitä esityksiä... tunnustuksia Aleksis Kivi -teemaan? Syystunnustuksia? Musiikkitunnustuksia?

Rima on nyt niin korkealla, että limboan arkisesti ali. Neljä historiallista ja neljä yhä ajankohtaista tunnustusta:

1) Olen työskennellyt vs. tullivalvojana (palkkaluokka A9).
2) Olen opetellut kymmensormijärjestelmän kahteen kertaa, ensin englanniksi ja sitten suomeksi.
3) Olen esittänyt nimiroolin näytelmässä Vanhan sirkuskoiran tarina.
4) Kun Neidit olivat pieniä, väitin heille, että metsissä asuu yhä luonnonvaraisia villinakkeja, mutta että kaupan nakit tulevat nykyään kesynakkitarhoista.

5) Osaan tanssia valssia vain yhteen suuntaan; käännös vasemmalle vaatii vahvan miehen viemään.
6) Kun kudon villasukan, sen kantapää näyttää ihan selluliitilta.
7) Poltan kynttilää saunassa.
8) Valitsen huonekasvini darwinistisesti. Heikot kuolevat pois, vahva on tuolla nurkassa.

Sateentuoksuista syksyä teille kaikille!

Metsän seinä on vain vihreä ovi

Nuppuruusun suu on mutrussa. Hallanvaara.

Olen tänä kirjablogin toisena vuotena päättänyt (uudelleen)tutustua myös runouteen. Retki alkaa oman kotihyllyn runoista. Runometrini on lähes kokonaan perintökamaa. Kyselin taannoin runotietoisemmilta vinkkejä lyrikkaretkelleni ja sainkin perusteltuja ehdotuksia ripakopallisen.

Aloituskokoonpanoon valikoituvat lopulta Risto Rasa, Eino Leino, Aila Meriluoto, Eila Kivikk'aho, Sapfo ja Tuomas Anhava. Penkkiä lämmittävät varapelaajat P. Mustapää ja Katri Vala. (Valan runot tosin täytyy hakea kirjastosta, mutta äsken lukemani Raili Mikkasen Runokirje sai kiinnostumaan.)

Rasa sopii minusta lokakuuhun. Luonto on jotenkin kirkkaimmillaan ja kuulaimmillaan juuri nyt, talven piilotellessa vielä taivaanrannan takana. Täällä lakeuksilla lokakuu on henkeäsalpaavien yöusvien ja kuivuneiden korsien aikaa, nukkumaan kääntyvien peltomultien kausi.

Tämä Rasan esikoiskokoelma ei kuitenkaan ole korostetun syksyinen. Runoissa on myös kevättä, kypsää kesää, talven väläyksiäkin - ja ihmissuhteita. Silti Rasa puhutteli tässä eniten juuri luonnon kautta. Hänen sanansa ovat keveitä, hiljaisia... mutta niissä on terääkin. Tulee mieleen englanninkielinen ilmaus bite. Esimerkiksi tässä musta kypärä jotenkin puraisee:

Tuuli yltyy.
Kaukana horisontissa
näkyy jo myrskyn
musta kypärä.

Jokin lässympi ilmaus tuossa lopussa vesittäisi koko runon.

Luonnon lisäksi tähän kokoelmaan liittyi nostalgisia fiiliksiä. Olen tosiaan lukenut Rasaa ennenkin, joskus ikävälillä 16 - 20. Jotain lukemisesta on tarttunutkin. Kaksi kokoelman runoista kaikui niin tutulta, että minun on täytynyt niitä nuorena rakastaa.

Nämä ennestään omilta tuntuvat runot ovat Rasan leikillisimpiä, niitä joissa lähes marigoldmainen luontosuhde, animismi, yhdistyy huumoriin. Lyhyitä kun ovat, laitan molemmat tähän:

Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen ääniltä erottaa
astioiden helinää. 

Toukka tiskaa. 

--- 

Kuutamo.
Veden partaalla
istuu sammakko ja hieroo
rillejä hihaan.

Ehkä tässä näkyy rahvaanomainen rakkauteni juoniin ja selkeisiin palkintoihin, mutta pidän näistä kovasti. Nämä runot ovat elegantteja, tiiviitä, lukijaystävällisiä. Tyydyttäviä.

Pidin kokoelmasta kaikkiaan, vain muutama yksittäinen runo piti sivuuttaa olankohautuksella.

Pitää vielä lopuksi kommentoida runojen lukemisen fiilistä, nyt kun piiiiitkän tauon jälkeen tätäkin lajia kokeilin. Ensimmäiseksi pitää sanoa Maijalle terkkuja, että olit oikeassa, näistä on helppo aloittaa. Kokemus oli yllättävän mukava. Tyyni. Luin Metsän seinää ensin vähän kerrallaan ja viikonloppuna alusta loppuun. Äärihiljaiseen viikonvaihteeseen (Neidit eivät tulleet kotiin, menivät Helsinkiin teatterireissulle) runous istui hyvin.

Kaikkiaan tästä jäi hyvä maku suuhun. En välttämättä malta odottaa marraskuuhun, vaikka seuraava runokirja näyttääkin jo haastavammalta. Mainitsinko, että Helkavirsiä on minulla näköispainoksena?Luultavasti joudun lukemaan ääneen tai tikahdun fraktuuraan...

Risto Rasa (1974). Metsän seinä on vain vihreä ovi. Otava. ISBN 951-1-01400-5.

Suoranaisiin arvioihin en osunut, mutta Jenni kirjoitti äskettäin Rasasta täällä.

Vilpittömästi sinun

Kuva/kansi: Gummerus/Jenni Noponen

Olen ollut alusta asti asiakkaana Pienessä Esikoiskirjakerhossa. Kerhon idea on hurmaava: noin kerran kuussa postista putkahtaa valikoitu esikoiskirja, saatteena kirje kirjailijalta. Nyt pääsi ensimmäisen kerran käymään niin järkyttävästi, että uusi kuukauden kirja Lihakuu paukahti postilaatikkoon ennen kuin ehdin lukea edellisen, Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun. Onneksi kirjat eivät happane, vaikkei niitä luetakaan ihan heti. Tämän maku ei ainakaan kärsinyt.

Vilpittömästi sinun on reippaasti etenevä ja teräväpiirtoinen Lontooseen sijoittuva jännäri, jonka pääosissa nähdään kaksi suomalaista naista, salamyhkäinen Mari ja häneen vähitellen tutustuva Lia. Mari osoittautuu todella erikoiseksi tyypiksi. Hän pystyy lukemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä tasolla, joka tekee hänestä lähes telepaatin. Taitonsa varaan Mari on rakentanut poikkeuksellisen bisneksen, erikoisten keikkojen Studion.

Studion toimialaa Vilpittömästi ei loppuun asti avaa, mutta ilmeisesti rikollisten etsiminen ei ole ihan firman ominta hommaa. Mutta siihenkin studiolaiset pystyvät, kun Lia houkuttelee heidät julman murhaajan jäljille. Varsinaisia duuneja kuten teleyhtiön horjuttamista tai oikeistopopulistin taustojen tutkimista ei silti unohdeta.

Vilpittömästi sinun on eläväinen vastine kaikenlaisille ajopuuteorioille. Hiltusen naiset käyvät kiinni ihmiskaupan, prostituution ja perheväkivallan ongelmiin. Tässä tehdään eikä voihkita. Hiltunen kirjoittaakin yltiöpositiivisesti suomalaisista naisista. Heh, tämä ei tietenkään vaikuta mielipiteeseeni kirjasta lainkaan! Itse asiassa mietin mielessäni, että Marin aktiivinen ja tavoitehakuinen elämänasenne, hänen draivinsa ohjata tapahtumia haluamalleen tolalle, on oikeastaan aika harvinainen. Mari hakee kylmästi tahtomaansa tulosta ja kaataa tarvittaessa aidan tai pari matkallaan.

Kyyninen käsitykseni on, että useimmat meistä (suomalaisista naisistakin) todennäköisemmin jäävät junnaamaan valituksen ja epäröinnin suohon; tiedetään mitä ei haluta, ei välttämättä tiedetä mitä halutaan tai tehdä mitään. On helppo haluta pois vaikeasta suhteesta, pois ikävästä opiskelupaikasta, pois tyhmästä työstä... mutta moniko oikeasti tietää mitä tahtoo, miettii loppuun asti mitä sen saavuttaminen vaatii ja tekee juuri sen mitä aikookin? Ottaa vastuun omasta elämästään, maailman tilasta puhumattakaan? Aika moni tekee niin joskus - aika harva elää päivittäistä elämäänsä niin.

Vilpittömästi sinun Liakin on niin tottunut ajopuuna olemiseen, ettei oikein osaa hyväksyä Marin suoraviivaista tapaa sekoittaa pakka uusiksi jos jako ei tyydytä. Samalla kyse on enemmästä, eettisestä ristiriidasta. Kun laki itsearvoisena normina hylätään (kuten tämän kirjan sankarittaret selvästi tekevät), astutaan harmaalle alueelle. Siellä jokainen joutuu päättämään itse omat rajansa. Kirjan jännitteestä osa tuleekin Marin omalakisen moraalin ja Lian sovinnaisemman etiikan ristiriidoista.

Fantastinen sankaritar, Mari. Hän tekee mitä tahtoo, eikä onneksi tahdo ihan mitä vain. Oikea valtaistamisen manifesti jännärin muodossa! Marista tulikin mieleeni vanha wiccalainen laki tee mitä haluat mutta älä vahingoita muita. Marin muunnos tuntuu olevan tee mitä haluat äläkä vahingoita viattomia. Mari tosiaan tekee mitä tahtoo, mutta aikuisella tavalla, vastuuta pakoilematta. Hän ymmärtää epäonnistumisen mahdollisuuden ja punnitsee päätöksensä.

Tällaisesta viihteestä tykkään. Sujuvaa, vähän epätodellista, täynnä tapahtumia, antaa pientä ajattelemisen aihetta ilman että tarvitsee sydäntään ihan särkeä. Julmuus on mukana mutta kumminkin vähän kaukana.

Tarina veti hyvällä sykkeellä eikä ollut liian ennalta-arvattava. Myönnän iloisesti, että päähenkilöt olivat turhan huikeita ollakseen todellisia, mutta en piittaa pätkääkään. Kivaa että tästä on tulossa sarja, varmasti luen lisääkin naiskaksikon seikkailuja. Tässä on veijaritarinan fiilistä, josta pidän kovasti.

Jännäriesikoiseksi Vilpittömästi on tekstinäkin silkoista menoa, kuin silkkiä vain. Ammattimaisesta otteesta huomaa, että Hiltunen ei ole mikään aloittelija kirjoittajana (kuten tästäkin voi nähdä). Kaikkia dialogipainotteinen tyyli ei ehkä miellytä, mutta minusta se sopii tyylilajiin ja tekee tarinaan uppoutumisen helpoksi. Teksti on ilmavaa, vaikka välillä kuvataan pubissa hengailua ja välillä veristä väkivaltaa. Lukunäytteen otan pubin puolelta: pala Marin teoriaa suomalaisista naisista, olkaa hyvä!

"Suuri osa suomalaisista naisista on ihan samaa porukkaa kuin naiset kaikkialla muuallakin. Latteiksi ja kilteiksi kasvatettuja. Sovinnaisuudelle menetettyjä ihmisiä." 

Mutta oli olemassa suomalaisten naisten joukko, joka oli ihan muuta. 

"Ne ovat sitä mitä saa, kun ruokkii nuoria tyttöjä ruisleivällä, vodkalla, hyvillä elokuvilla ja tasa-arvoaatteella."  

"Erinomainen ruokavalio", Lia totesi. 

"Nämä suomalaiset naiset ovat vähän kuin myskihärkiä. Me ollaan myskihärkiä." 

He nauroivat molemmat. (s. 29-30)

(Lisään vielä loppukaneetin: hassua lukea peräkanaa kaksi suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa, joissa naisten pitäminen seksiorjana on keskeinen osa tarinaa. Tyyli ja lähestymistapa ovat toki aivan erilaiset, mutta silti ihmettelen. Pitäisikö tästä huolestua? Vai onko teeman esilläolo merkki siitä, että ongelma tiedostetaan ja pian myös hävitetään? Tietääkö joku vielä kolmannen tänä vuonna ilmestyneen esimerkin?)

Pekka Hiltunen (2011). Vilpittömästi sinun. Gummerus. ISBN 978-951-20-8510-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kirjavinkit
Jenni K-blogissa
Kati Toivanen Lilyn Kaksi-nollassa

Layla

Kuva/kansi: WSOY/Tuula Mäkiä

Laylassa nuori kurdinainen on joutua perheensä surmaamaksi, kun ei häiden jälkeen pystykään tuottamaan puhtoisille lakanoille tuota kallista veritilkkaa, joka kunnian säilyttämiseen vaaditaan. Alkaa monivaiheinen pakomatka, jonka varrella Euroopan kansat saavat useita mahdollisuuksia osoittaa täydellistä eettisen koodiston ja inhimillisen myötätunnon puutetta. Kaikkiin tarjoutuviin tilaisuuksiin käyttäytyä sikamaisesti tartutaan pyhää rationalisointia uhkuen.

Orjaksi pakottaminen on ihan ookoo, kun siihen on hyvät perusteet. Eikä ketään hukuteta jos kaikki mahtuvat veneeseen.

Pakenevaa Laylaa seuraa koston varjo. Sen enempää isä kuin velikään ei voi levätä ennen kuin valkoisen lakanan tahra on verellä pesty suvun kilvestä. Samaan aikaan Helsingissä ex-teekkari Helena pistää pystyyn bordellia kauppatieteen maisteri Armonlahden ohjauksessa. Helena huoraa ansaitakseen takaisin viinaan hukkuneen äitiytensä, Armonlahti koittaa paikata konkurssin jälkiä palvelujen tuotteistuksella. Läheisessä kebab-paikassa filosofian ylioppilas Jaussi tuntee kohtalon kutsuvan suuriin tekoihin. Älyllisesti ylivoimaisen nuoren miehen asia on ryhtyä toimintaan siinä missä muut vain puhkuvat foorumeilla.

Tervo lyö Laylassa niin että läiskähtää, itse asiassa melkein liian kovaa. Tätä kirjoittaessani on olo kuin Guareschin isä Camillolla. Toisella olalla istuu Tervoa fanittava enkeli, toisella poliittisen korrektiuden keskitysleirillä kasvanut pieni piru. Pirun mielestä Tervo antoi kurdien kansasta aika synkeän kuvan. Päätteleeköhän joku kirjasta, että kurdi tarkoittaa joko uhria tai väkivaltaista hullua? Näin tuntuu epäilevän kirjaa ankarasti kritisoiva Husein Muhammed täällä.

Enkeli huomauttaa, että suomalaisistakin saa Laylasta aika erikoisen käsityksen jos niikseen tulee, kauppatieteiden maistereista puhumattakaan. Mutta suomalaisten mollaus onkin Suomessa oikea kansallislaji, eikä kenenkään tiedetä koskaan säälineen kauppatieteiden maistereita.

Enkeli on mielestäni oikeassa. Luulisi lukijan kuin lukijan näkevän, että romaani on romaani on provokaatio... mutta mitenköhän paljon lukemiseeni vaikutti aiempi kokemus Tervon kirjoista? Olisinko pitänyt tästä, jos en olisi tykännyt niin monesta aiemmasta Tervon kirjasta? Olisinko osannut lukea tämän provosoitumatta "vääristä" asioista?

Sillä provosoituahan tästä pitäisi, suuttua siitä miten ihmisiä kohdellaan, ehkä siitäkin miten ihmiset itseään kohtelevat. Joillakin Laylan henkilöistä on kumma käsitystä oikeasta ja väärästä - joillain ei sellaista ole ollenkaan. Jostain syystä Layla ei silti tullut lähelle samalla tavalla kuin Ohrana (jos muihin tervoihin vertaan) tai Parvekejumalat (jos naisten alistamisesta patriarkaalisissa kulttuureissa puhutaan). Ehkä se johtuu siitä, että Laylassa ei ole - Laylaa itseään ja hänen sielunsiskoaan Tamaraa lukuunottamatta - ihmisiä, joita kohtaan voi tuntea sympatiaa. Heh, kaikki ihmiset tässä kirjassa ovat kamalia tai kamalassa tilanteessa, muutamaa kameoroolin heittävää sivuhenkilöä lukuunottamatta.

Silti kuvittelisin, että tämän on tarkoitus johdattaa meitä tutkiskelemaan sydämiämme. Miettimään ketä käytämme hyväksi, kenet ehkä kuvittelemme omistavamme. Mitä me ostamme ja myymme, mitä alttaria palvomme.

Laylassa on paljon hyvää, sanoo enkeli. Tervomaisella taidolla rakennettu ja sujuva juonikuviointi. Se, että henkilöillä on omat äänensä ja maneerinsa. Vaikeaan aiheeseen tarttuminen. Odottamattomat symmetriat. Rosoisen ärhäkkä sanankäyttö, joka kutsuu oivaltamaan muttei rasita arvoituksellisuudella. Tässä kurdikaksikko ja uusinatsijoukkio ovat päätyneet tappelun jälkeen poliisiasemalle:

Muurisaari komensi klanipäät hiljaisiksi. Hän aikoi selvittää, mitä Turkish Delightissa oli tapahtunut, mutta jos pojat jatkaisivat kurdien kutsumista ählämeiksi, se olisi selvä herjaus ja myöhemmin sakon paikka käräjäoikeudessa. Kostamispuheet kuulostivat laittomilta uhkauksilta. Nekin oli kielletty Suomen laissa. Yhdessä nämä rikokset tietäisivät jo ehdollista vankeutta käräjillä, ja jos tuomari löytäisi aikaisempia pohjia, ehdotontakin istumista oli kuviteltavissa. 

Klanit luulivat saapuneensa suomalaiselle poliisiasemalle selvittämään pahoinpitelyä eivätkä vähemmistövaltuutetun toimistolle tanssimaan terveyssandaaleissa. Heidän mielestään samana päivänä kun suomalainen poliisi nuolee kurdin persettä voidaan sanoa suomalaiselle kielelle ja kulttuurille gudbai. (s. 278-9)

Silti jokin kirjassa harasi vastaan, muistuttaa piru. Ehkä olen vähän tosikko. Ärsyynnyn kun huomaan naureskelevani kunniamurhista kertovan kirjan äärellä. Suomen historialle nauran mielelläni, mutta ilmeisesti naiskauppa ja oikeistoterroristit pelottavat oikeasti. Ehkä pitäisi opetella nauramaan nykyisillekin ongelmille. Naurettaville ajattelutavoille pitäisikin nauraa, kuittaa enkeli.

Haa! sanoo piru, ja vetää esiin Gülistan-kortin. (Enkeli vavahtaa). En kerta kaikkiaan pysty nielemään Laylan äidille kirjassa annettua roolia, joka selvisi vasta melkein lopussa ainakin minulle. Torjuntareaktio oli niin vahva, että piti laittaa kirja sivuun ja jatkaa seuraavana päivänä. Gülistan on minusta kauneusvirhe, sille en voi mitään. Muutenkin loppu oli jotenkin epätyydyttävä, hapero.

Saikohan tästä nyt tarpeeksi realistisen kuvan skitsofrenisista fiiliksistäni? Pidin tästä todella paljon, paitsi että välillä en pitänyt ollenkaan. Nauraa hykersin ja rypistelin kulmiani vuoron perään. Tämä oli minulle yksi syksyn odotetuinpia kirjoja. En pettynyt! Mutta lopussa olin vähemmän onnellinen kuin puolivälissä.

Laitan muistilistalle Minun sukuni tarinan, joka palasi mieleeni kun kävin lukemassa uudestaan Jorin juttua Laylasta.

Nyt menen vastapainoksi lukemaan loppuun kirjan, jossa naiset ovat rautaa.

Jari Tervo (2011). Layla. WSOY. ISBN 978-951-0-38277-6.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Hannu Waarala Savon Sanomissa
Heli Keskinen Aamulehdessä
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa