Anne Frank 1929 - 1945: Nuoren tytön elämä

Kuva: Avain

Poimin kirjamessuilta ostosekstaasissani tämänkin, Carol Ann Leen kirjoittaman Anne Frankin ja hänen perheensä elämää käsittelevän pokkarin. Melkein jo kävin kirjaan käsiksi Heliät hiekat luettuani, sillä teki mieleni lukea 'tavallisten ihmisten historiaa', mutta ei kai ollut riittävän levollinen olo. Nyt olen iloinen, etten silloin tarttunut tähän - Schlinkin Lukijan jälkeisiin tunnelmiin tämä oli juuri oikea kirja.

(Hih, kirjahamsterin elämä on helppoa - hyvin todennäköisesti käsillä on jotain tunnelmaan sopivaa. Muistuttakaa minua tästä kun kesällä taas kitisen kirjahyllyn imuroinnin vaivasta!)

Alkuperäisen Anne Frankin päiväkirjan lukemisesta on jo vuosia. Villasukka luki jonkin aikaa sitten uuden laitoksen. Olen lukenut alkuperäisen muistaakseni ainakin kahdesti, ensin yläasteella opettajan käskystä ja myöhemmin vapaa-ehtoisesti, mutta yksityiskohtaisesti salaisen siiven tapahtumia en pysty palauttamaan mieleeni.

Pysyvän muistijäljen Päiväkirja joka tapauksessa jätti. En unohda sitä epätodellista tunnetta, joka ensimmäisellä lukukerralla tuli: Anne on kuin kuka tahansa teini-ikäinen tyttö. Kuin kuka tahansa. Jos noin voidaan tehdä Annelle, noin voidaan tehdä kenelle vain.

Sen opin Anne Frankilta. Syyttömyys ei ole mikään puolustus.

Carol Ann Leen kirja ei tee yhtä vahvaa vaikutusta - miten se voisikaan? - mutta sekin on kiinnostava. Lee on aiemmin kirjoittanut lukuisia kirjoja Anneen ja holokaustiin liittyen, mukaan lukien Otto Frankin tarinan. Tämä kirja perustuu siis perinpohjaiseen ja pitkään tutkimustyöhön, voisi jopa sanoa aiheelle antautumiseen. Lee kuvaa Annen taustan ja kohtalon perusteellisesti; piilossa vietetty aika jää oikeastaan vähemmälle.

Ensimmäisenä sanon mikä minua vähän ällistytti: Lee nostaa esiin Annea kirjallisena supertähtenä. Tällaisen valekriitikon on toki turha vanhojen muistikuvien pohjalta pohdiskella Päiväkirjan ilmaisullista laatua, kunhan totean oman fiilikseni. Minulle Anne Frankin päiväkirja oli riipaiseva lukukokemus mutta enemmän kontekstinsa kuin kirjallisen tyylinsä tähden. Selvää on, että Anne halusi ilmaista itseään kirjallisesti ja halusi tulla kirjailijaksi - ja selvää on sekin, että hän kirjoitti monin verroin kypsempää tekstiä kuin hänen ikäiseltään odottaisi... Leen tulkinnasta on tosin luettavissa vaihtoehto, että elämä salaisessa siivessä oli eräänlainen painekattila, joka ohjasi Annen introspektioon. Pakotettuna äärimmäisen rajoitettuun elämäntapaan Anne syvensi ymmärrystään omasta itsestään ja kehitti kirjallista ilmaisuaan.

Leen kirjasta käy hyvin myös ilmi, miten vahvasti julkaistu Anne Frankin päiväkirja on editoitu versio. Anne itse uudelleenkirjoitti päiväkirjaansa nimenomaan historialliseksi dokumentiksi, lukijoita ajatellen - ja sitten hänen isänsä, Otto Frank, koosti uuden version yhdistelemällä alkuperäisiä ja uusittuja osioita. Otto myös jätti pois joitain kohtia, joiden koki loukkaavan vaimonsa muistoa tai jotka muuten katsoi sopimattomiksi... Ja sitten tuli kustantaja...

Mutta siis, uskon, että Anne Frankin päiväkirja tehoaa enemmän siksi kuka sen kirjoitti kuin siksi miten se on kirjoitettu. Eipä silti, jos teksti olisi ollut surkea, ei Päiväkirja olisi voinut muodostua niin tärkeäksi kuin muodostui. Annen potentiaali kirjoittajana on häviävän pieni osa siitä kaikesta, mikä keskistysleireillä menetettiin; sen menetyksen todistajana hän on ylivertainen.

Äh, nyt tulin kirjoittaneeksi kirjoittamisesta pitkät pätkät, vaikka oikeastaan kirjallisia puolia enemmän huomiotani kiinnittivät tässä kirjassa sivustakatsojien tarinat. Lee levittää lukijansa tarkasteltavaksi kaikki ne Frankien sukulaiset ja tuttavat, joiden kohtalo Päiväkirjassa jäi pikkuisten alaviitteiden varaan tai arvoitukseksi. Detaljit ovat vahvoja, mutta oikeastaan perheen ja Oton varhaisia aiheita vielä kiinnostavampia, jotenkin värisyttäviä suorastaan, ovat kaikki ne alankomaalaiset sivuhenkilöt, jotka eivät itse olleet syntyperänsä vuoksi uhan alla.

Kuka on luotettava, kuka ei? Kuka auttaa, kuka kavaltaa? Lukijan tarinan jälkeen juuri tämä kysymys tietenkin mietityttää. Äskettäin kuolleen Miep Giesin mielestä auttamiselle ei oikeastaan ollut vaihtoehtoa, mutta moni muu näki asian toisin tai oli kokonaan näkemättä sitä. Frankin perheen pidättänyt Silberbauer valitti 1963 lehtihaastattelussa, että emme tienneet mitä juutalaisille tapahtuu ja niihin aikoihin kukaan ei ollut enää kiinnostunut juutalaisista [--] jos Frank ei olisi ollut mennyt piiloon, hänelle ei olisi käynyt kuinkaan.

Carol Ann Lee toteaa, että Alankomaat oli Länsi-Euroopan pahin paikka, mitä tulee juutalaisten kuolleisuuteen holokaustin aikana.

Kaikkein tuhoisin tekijä oli Alankomaiden byrokratia, joka oli panostanut laatuun ja tehokkuuteen ja kirjannut väestörekisteriin kunkin henkilön uskonnon, mikä oli saksalaisille arvokasta tietoa. Amsterdamissa ei toiminut missään aiheessa yli kahtasataa saksalaispoliisia, mutta miehitysjoukot pystyivät suorittamaan tehtäviään kohtaamatta laajaa vastustusta. Alankomaiden maanalainen lehdistö kirjoitti juutalaisten ahdingosta suhteellisen vähän. (s. 275).

Lee listaa kirjassaan armotta yksi kerrallaan voimaan tulevia kieltoja, joilla juutalaisten elämää rajoitettiin. Tässä muutamia poimintoja vuosilta 1941 - 1942: ei pääsyä elokuvateattereihin, pakollinen rekisteröinti, lääkärien ilmoitettava juutalaisuudestaan, juutalaisten luovutettava radionsa, ei pääsyä pörssiin, orkesterit arjalaistetaan, ei saa käyttää yleisiä puistoja. Ei saa kuulua yhdistyksiin, ei saa matkustaa, ei saa käyttää autoja, ei saa käydä julkisia kouluja, ei saa ostaa hedelmiä ei-juutalaisista kaupoista, ei saa käyttää julkisia kulkuneuvoja, ei saa luistella, ei saa ajaa polkupyörällä, ei käydä kalatoreilla.

Ei saa myöskään kalastaa.

Kaikki nämä määräykset olivat julkisia. Voiko joku - voiko kukaan? - oikeasti olla tietämättä, että ihmisryhmän kohteleminen näin on väärin? Ja kuitenkin kovin monen on täytynyt hiljaisesti hyväksyä syntyperään pohjautuva sorto. Pelkoa, piittaamattomuutta, oman edun tavoittelua, laiskuutta, nurkkakuntaisuutta, rasismia...?

Carol Ann Lee sai miettimään. Tänään ja täällä elämme hyvin erilaisessa maailmassa kuin Anne Frank, mutta onko ihminen muuttunut? Muistelin tilanteita, joissa itse olen vaikkapa kahvipöydässä ajatellut, että läsnäolijat puhuvat ikävään sävyyn jostain ihmisryhmästä ja sietänyt sen vaiti. Olen ajatellut, että aina ei voi riidellä; olen ajatellut, ettei minulla ehkä ole oikeutta tuputtaa omaa arvomaailmaani muille. Eikä olekaan. Matkasaarnaajat ja fanaatikot ovat rasittavia, oli aate mikä vain.

Ehkä pitäisi ainakin lakata hiljaisesti hyväksymästä. Irvistää ja kävellä ulos? Kas siinä koko suvaitsevaisuuden ongelma pähkinänkuoressa. Olenko suvaitsematon jos en suvaitse suvaitsemattomuutta? Tällaista voi pähkäillä vain demokraattisen, koulutukseen kannustavan ja mielipideilmastoltaan aika avoimen maan asukki. Etuoikeus sinänsä.

Eksyin aika kauas kirjasta, taas vaihteeksi.  Tiivistetäänpä loppuun. Leen teosta voi suositella Päiväkirjaa rakastaneille ja aikakaudesta kiinnostuneille. Lee on paikka paikoin vähän liiankin perusteellinen, ja intoilee välillä liikaa, mutta kokonaisuutena ottaen kirja oli hyvä lukukokemus. Schlinkin jälkeen olin tämän tarpeessa. Lukijakin tavallaan sanoi sen, mutta Lee muistutti vielä painokkaammin: ymmärtäminen ei ole sama kuin anteeksiantaminen.

Carol Ann Lee (2011, alkuperäinen 2009). Anne Frank 1929 - 1945. Nuoren tytön elämä. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-832-9.

Arvio:
Villasukka kirjahyllyssään
Eira Uusitalo Kotiliedessä
Paula Luen ja kirjoitan -blogissa
Susa Susan kirjastossa

Lukija

Tämä erikoinen ja vaikuttava kirja päätyi minulle lainana yhdeltä lukupiirikamulta, tai oikeastaan lukupiirikamun mieheltä. Hyvä että päätyi, en varmaankaan oli tullut kansien perusteella lainanneeksi tätä kirjastosta.

Spoilaamatta en voi kovin pitkälle kirjan selostamisessa mennä - ja uskon, että tämä kirja on eniten edukseen kun sen juonen antaa aueta lehti lehdeltä kuin valkovuokon - mutta ensimmäisen osan ytimen voi kertoa pilaamatta mitään keneltäkään. Alussa viisitoistavuotias koulupoika toipilaslomallaan rakastuu tuntemattomaan keski-ikäiseen naiseen. Hannan keho, Hannan läsnäolo, hänen vierautensa ja tuttuutensa, kaikki nämä hallitsevat nuoren Michaelin mieltä. Poika ei kuitenkaan mene järjiltään eikä joudu minkään eroottisen manian valtaan, ei sen enempää kuin kukaan rakastunut. Päinvastoin. Jotenkin Michael kasvaa poikkeuksellisen suhteensä myötä. Hän ylittää Hannan kanssa ikärajat ja luokkarajat; rohkeus tässä yhdessä asiassa tekee hänestä rohkean tuhannessa muussa asiassa, hyppyyttää kerralla yli aikuisuuden kynnyksen.

Tietenkään suhde ei voi jatkua. Mutta voiko se päättyäkään - voiko sellainen päättyä, joka jättää elämänikäiset jäljet?

Tässä kohdassa joku saattaa jo miettiä, miksi ihmeessä kirjan nimi on Lukija eikä vaikka Kehdonryöstäjä, mutta eipäs hoppuilla. Lukemisella on tärkeä rooli Hannan ja Michaelin suhteessa; ennen rakastelua Michael lukee naiselleen ääneen. Näytelmiä, romaaneja, novelleja. Ensin luettiin, sitten mentiin suihkuun, sitten rakasteltiin ja maattiin vielä hetki vierekkäin - sellaiseksi meidän tapaamisemme muodostuivat.

Jos tämä olisi pelkästään epäsuhtainen rakkaustarina, en varmaan olisi kirjasta kummemmin innostunut. Mutta Lukija on enemmänkin. Ensinnäkin se on poikkeuksellisen hieno kasvukertomus, tai ainakin meikäläisen silmissä poikkeuksellisen hieno, sillä yleisesti ottaen en kasvukertomuksista perusta. Schlink kuitenkin onnistuu aikuistumisen tuskan ja nautinnon kuvaamisessa upeasti. Tarina kerrotaan minä-muodossa, jo keski-iän ylittäneen Michaelin muisteluna. Vanhempi Michael katsoo taaksepäin ja kasvun kuvauksesta tulee hienosyistä ja haikeaa, ilman että siitä tulee tunkkaista.

Toiseksi, Lukija on terävä ja vähän sydäntäsärkeväkin kuvaus siitä, miten saksalaiset yrittävät tehdä sovintoa menneisyytensä kanssa. Sisäinen rauha on mahdotonta syyllisille ja syyttömille, sodanjälkeiselle sukupolvelle. Kaikki haluavat irtisanoutua kollektiivisesta häpeästä, osa aidosti häpeää kärsineenä, osa kenties vastakkaiset tunteensa kätkien. Näin Schlink kuvaa nuoren Michaelin opiskeluaikojen tunteita:

[--] Meille oli selvää, että rikokset oli tuomittava. Yhtä selvää meille oli, että vain päällisin puolin oli kyse jonkun keskitysleirinvartijan tai apurin tuomitsemisesta. Syytteessä oli se sukupolvi, joka oli käyttänyt noita vartijoita ja apureita hyväkseen tai ei ollut estänyt heitä tekemästä tekojaan tai edes paheksunut ja tuominnut heitä heti vuoden 1945 jälkeen, ja sen me tuomitsimme häpeään tässä selvitys- ja valistusprosessissa. (s. 98)

Tapa, jolla Schlink käsittelee natsirikollisten tuomitsemista on älykäs. Lukijasta välittyy tunne, että tuomitseminen on väistämätöntä ja tarpeellista - ja samalla tunne, että sitä tehdään enemmän henkiinjääneiden vapauttamiseksi kuin tekojen hyvittämiseksi. Mikään ei voi hyvittää mitään. Syyttävä sormi ei vapauta häpeästä, mutta se muutti passiivisen kärsimyksen ja häpeän energiaksi, toiminnaksi, aggressioksi.

Eikä siinä vielä kaikki, niin kuin ostoskanavalla on tapana sanoa. Rakkauden, aikuistumisen ja kollektiivisen syyllisyyden lisäksi Schlink käsittelee yksityistä häpeää, yksinäisyyttä, eristymistä ja kirjallisuutta. Kaikki tämä ja vain 227 sivua selkeitä, yksinkertaisia selkeitä lauseita. Olen ihan ällikällä lyöty. Vau ja kaikkea sen tapaista. Kaiken järjen mukaan tämä ei olisi ollut minun kirjani ollenkaan, mutta olihan se. Suorastaan harmittaa antaa se takaisin omistajalleen. Itse asiassa olin niin vaikutettu, että piti tilata tästä kirjasta tehty leffakin, vaikka se tuskin voi vetää vertoja kirjalle.

En olisi uskonut, että näistä aiheista voisi kirjoittaa romaanin, joka jättää jälkeensä melkein tyynen olon, ja kuitenkin selvästi voi. Luin heti perään yhden Anne Frankin elämänkerran (siitä toiste) ja se pyyhkäisi tyyneyden tiehensä taas muttei himmentänyt ihailuani Schlinkin romaania kohtaan. Kaverilla on ripakopallinen taitoa, kun on tämän kirjoittanut. Loistava kirja, suosittelen kaksin käsin.

Pitääpä vielä loppuun kehaista suomennosta... Joskus saksasta (ja venäjästä!) käännetyt kirjat ovat aivan kummallista lausepuuroa, mutta tämä on kristallinkirkasta ja ilmaisuvoimaista, lukeminen ei tuota pienintäkään tuskaa.

Bernhard Schlink (1998, alkuperäinen 1995). Lukija. WSOY. Suomentanut Oili Suominen. ISBN 951-0-22525-8.

Arvioita:
Maria Säntti on arvioinut tämän Hesarissa (huom! spoilereita pukkaa!)
Anne Rannikko-Mattila Kiiltomadossa
Morre Morren maailmassa

Ulvova mylläri

Kuva/päällys: WSOY/Pekka Vuori

Äänikirja pitkästä aikaa! Hukkasin keskittymiskykyni marraskuussa, varmaan intensiivisten projektien tähden, ja äänikirjat jäivät vähäksi aikaa. Nyt häiriö on näemmä korjaantunut. Vanha äänikirjariippuvuus palasi kertaiskulla kun lainasin kirjastosta yhden.

Tällä kertaa käsiin osui eräänlainen klasikko tai ainakin kulttuurinen kuuluisuus. Hyvä että osui, sillä vaikka olen melkoisen pinkan Paasilinnan kirjoja lukenut, syystä tai toisesta Ulvova mylläri on jäänyt väliin niin kirjana kuin elokuvanakin. Parempi myöhään ja niin pois päin...  Kiva että vielä pääsin tämänkin löytämään.

Ulvova mylläri onnistui myös yllättämään. Jostain syystä minulla oli kirjan juonesta käsitys, joka ei sitten vastannut todellisuutta ollenkaan. Odotin enemmän sellaista Maailman paras kylä -tyyppistä kyläyhteisökuvausta, mutta Mylläri onkin vähintään yhtä paljon, ehkä enemmänkin, sukua Jäniksen vuodelle.

Ulvovassa myllärissä Gunnar Huttunen, vähän tavallista suurempi myllärismies, asettuu jatkosodan jälkeen peräpohjalaiseen kylään, jossa hänen erikoiset tapansa vähitellen herättävät yhteisön pahennuksen. Ei se nyt käy laatuun, että aikuinen mies ulvoo yöllä kuin susi, aina kun sattuu ulvottamaan. Mylläri Gunnar Huttunen on rehti ja ahkera, mutta järjestäytyneen yhteiskunnan pikkumaisiin ja tekopyhiinkin muotoihin sopeutuminen ei onnistu. Niinpä mylläri päätyy lopulta pakosalle. Ensin häntä jahtaavat kylän isäntämiehet mutta lopulta takaa-ajoon yltyy esivaltaa maaherraa ja jääkäreitä myöten. Huttusen puolia pitävät kultakiharainen ja runsasperäinen kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, postimies-pontikkatehtailija Piittisjärvi ja poliisi Portimo - ja muutama myötätunnon sana heltiää myös Jeesukselta.

En sano juonesta enempää, siltä varalta että joltakulta muultakin on lukematta. Pidin tästä tarinasta oikein tosissani, taitaa olla parhaita Paasilinnan kirjoja ikinä. Vain Oulun jaksossa oli joitain puuduttavia pätkiä, mutta muilta osin kertomus juoksee kuin vesi purossa, mennä solisee vapaasti polveillen ja pirskahdellen. Kielestä tulee mieleen tuore rouhesämpylä, se on mehevää ja helppoa mutta on jotain pureskeltavaakin.

Paasilinna on ollut kova poika kirjoittamaan. Hän tekee kyseenalaistamisensa niin hauskasti, ettei vakavampaa juonnetta oikein huomaakaan. Mylläri on minusta erityisen hyvä jopa hänen tuotannossaan, sillä se on tiivis ja keskittynyt pienimuotoisen miljöönsä tähden. Kaikkiaan tämä oli minulle parahultainen absurdi komedia, sellainen jonka tietää todeksi samalla kun sen mahdottomuudelle naureskelee. Ainakaan viikkoon en ole tekopyhä, en!

Mylläri on myös oikein hyvin äänikirjana toimiva teos. Kuunnellessa myhäilyttää. Ja Helovirta lukijana! Nam.

Arto Paasilinna (2008, alkuperäinen 1981). Ulvova mylläri. WSOY. Lukija Kauko Helovirta. ISBN 978-951-0-34075-2.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa arvioi pokkaripainoksen,
Ofeliaoutolintu samoin.

Rocannonin maailma

Kuva: Avain

Rocannonin maailma avaa Haini-sarjan, jonka nyt päätin nyt lukea alusta alkaen, kun Maameri-kirjat jo pääsivät loppumaan. Melkein koko sarja onkin suomennoksina ilmestynyt, mutta ilmeisesti Avaimen päätös lopettaa kaunokirjallisuuden julkaisu jättää viimeisen palan puuttumaan. Surku... mutta ollaan kiitollisia siitä mitä jo saatiin käännöksinä.

Ainakin Rocannonin maailman perusteella sarja on kestänyt aikaa hyvin. Teemat ovat varsin ikuisia, eikä teknologialla ole kikkailtu tavalla, joka saisi kirjan vaikuttamaan vanhentuneelta. Ensimmäisestä julkaisusta kuluneet nelkytplus vuotta eivät häiritse. Ehkä tämä on fantastiseen päin kallellaan olevan scifin hyviä puolia. Tosin epäilen, ettei vanhempi Le Guin enää sisällyttäisi kirjoihinsa toivotuksia tyyliin kuolkoon vihollisesi ilman poikia...  mutta pannaan se genren traditioiden piikkiin. Ehkä miekkaa heiluttavien heimojen kuvauksessa kuuluukin kuulostaa seksistiseltä? Naiset ovat kauniita ja miehet vahvoja. Onneksi molemmat saavat Le Guinin käsittelyssä olla rohkeita.

Lunttasin netistä, että Rocannonin maailma on ilmeisesti tekijänsä esikoinen. Ehkä se selittää pientä tarinankerronnallista hoipertelua tässä. Kirja nimittäin alkaa kauniin ja ylhäisen Semleyn etsintäretkellä, joka toimisi aivan hyvin erillisenä novellina, mutta vie suhteettomasti tilaa ollakseen Rocannonin tarinan pohjustusta. Varsinainen tarina näet kertookin etnologi Rocannonista, joka vihollisten iskun jäljiltä jää yksin alkeelliselle planeetalle. Rocannon joutuu pitkälle matkalle, jolla punnitaan sielun ja ruumiin voimat. Semleyn jalokivijahti alussa ei ole irrelevantti tai täysin irrallaan Rocannonin tarinasta, mutta ainakin minut se johdatteli odottamaan erilaista otetta loppukirjalta.

Lisäksi erilaisten heimojen esiinmarssittamisessa oli aavistuksen näytösluontoinen maku. No, pikkujuttuja. Ja täytyy myöntää, että siivekkäät jättiläiset tekivät vaikutuksen. Niillä tuotiin tarinaan inhimillisyyden teemaa ovelasti. Voihan olla, että muidenkin kansojen erottelulla oli jokin funktio, jota en vain oivaltanut.

Minusta kirja parani ja tiivistyi loppua kohti. Ensimmäisen kolmanneksen aikana en hirveästi vielä innostunut, mutta luottamus oli Maameren jäljiltä korkealla enkä hermostunut yhtään. Hih, pitänee lisätä, että tämä ei ole mikään tiiliskivi, kokonaispituus on alle 200 sivua. Joissain kirjoissa alkukolmannes on yksinään pidempi... joten ei Rocannonin kanssa kovin pitkään tarvinnut kummastella ennen kuin juttu alkoi vetää.

Mitä vielä sanoisin? Loppuun päästyäni pidin tästä kirjasta kovasti. Olen iloinen, että seuraava osa on jo valmiina hyllyssä. Le Guinin tekstissä on jo tässä ensimmäisessä romaanissa sellainen vahvasti inhimillinen tuntu, josta pidän. Lohikäärmeitä kirjassa ei tosin ole, mutta tuuliratsut käyvät hyvästä korvikkeesta, varsinkin kun niistä kerrotaan sopivan vähän.

Se peto, joka nyt toi hänet alas Hallanin kukkuloilta, oli hienompaa rotua; sillä oli raidallinen, sileä ja kiiltävä turkki onttojen luiden päällä, sen vihreät silmät siristyivät vasten tuulta sekä vaaleat, vahvat siivet pyyhkivät ylös ja alas Semleyn molemmilla puolilla, paljastaen ja kätkien, paljastaen ja kätkien pilvet hänen yläpuolellaan ja kukkulat hänen alapuolellaan. (s. 13-14)

Lisään vielä loppuun tunnustuksen: tippa tuli silmään kun luin epilogia. Le Guin saa kiintymään henkilöihinsä, vaikka ei pahemmin pura heidän ajatuksiaan, eikä taatusti vatvo niitä kuoliaaksi. Hän kertoo juuri tarpeeksi tehdäkseen heidän kohtaloistaan pikkuisen itkettäviä.

Ursula K. Le Guin (2010, alkuperäinen 1966). Rocannonin maailma. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-804-6.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Raija Taikakirjamissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Sinidean Kirjaretket-blogissa

EDIT: Seis! Stop! Jos olit jo menossa hakemaan tätä kirjastosta tai tilaamassa netistä, hyvä idea - mutta odota hetki. Mahdollisesti tämä ei olekaan paras "ensimmäinen kirja" jos aikoo lukea koko Haini-sarjan. Raijalla on toinenkin ehdotus, se kannattaa katsastaa täällä. 

Helmikuun herkut

Helmikuu meni että heilahti! Lukemiset eivät menneet, eivät ihan ennakkosuunnitelmien mukaan, mutta kerrankos sitä ja entäs sitten - lukulistat eivät lyhene vaikka kuinka lukisi, joten turha surra mokomaa. Huomaan että olen tässä kuussa keskittynyt suomenkielisiin ja enimmäkseen 'helppoihin' kirjoihin. Voipi olla tasapainon hakemisesta kyse; silloin kun töissä pitää ajatella, tekee mieli kotona päästää itsensä helpolla.

Luettu ja blogattu:

Anu Kaipainen: Poimisin heliät hiekat
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka
Arto Salminen: Kalavale: kansalliseepos
Hansjörg Martin: Murha Jumalan armosta
Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan
Lönnqvist ym.: Palvelutuotannon mittaaminen johtamisen välineenä
Lars Kepler: Hypnotisoija
Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt, Tuletko sisarekseni
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Antti Tuuri: Maailman kivisin paikka
Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika
Tuomas Anhava (suom.) Kuuntelen, vieras
John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Luettu muttei blogattu:

Margaret Atwood (1997). Alias Grace. En enää muista mistä laitoin kirjan Nimeltään Grace lukulistalle - jonkin blogin jostain jutusta se sinne tuli, ehkä täältä... Vähän äimistyin kun löysin sen omasta hyllystäni englanniksi ja lukemattomana; olen ilmeisesti ostanut joskus viime vuosituhannella ja säilönyt talteen. No hyvä. Nyt luin ja pidin ja viihdyin, mutten massiivisesti seonnut tähän kumminkaan. Grace on tarina 1800-luvulla Kanadassa murhasta tuomitusta naisesta. Tämä kirja ei käynyt ihan sydämen päälle, eikä ollut raskaskaan, siten kuin Atwoodin dystopiat ovat olleet. Tarina, ympäristö ja hahmot ovat sinänsä kiinnostavia ja teksti vetää hyvin ja Atwoodin 'soundi' on suorastaan huikea tässä. Hän osaa sommitella sanoistaan ilmauksia, jotka ovat yhtä aikaa kauniita ja merkityksellisiä. Jotenkin suomennokset eivät ole minua yhtä lailla tyylillisesti vietelleet, vaikka moni hänen kirjansa on kolahtanut tätä vahvemmin kantaaottavuutensa tähden.

Luulen, että Atwood ei käänny helposti. Jäin miettimään esimerkiksi tätä kaunista lausetta: ...he has an uneasy sense that the very plentitude of her recollections may be a sort of distraction, a way of drawing the mind away from some hidden but essential fact, like the dainty flowers planted over a grave. Ei, ei olisi minusta kääntäjäksi!  Suomennetusta versiosta ovat kirjoittaneet mm. Joni Kirjavinkeissä ja Kirjahiiri Kirjojen maailmassa.

Kage Baker (2007). Gods and Pawns. Kage Bakerin Company-sarjasta olen jutustanut jo moneen otteeseen, viimeksi tässä koosteessa, ja ilmeisesti Baker säilyy kestoaiheena kunnes kaikki on luettu. Tykkään sarjoista, joissa pääsee palaamaan tuttujen tyyppien pariin - ja rakastan sarjoja, joissa tutuista tyypeistä oppii joka tapaamisella jotain uutta. The Company on sellainen sarja. Gods on novellikokoelma, jonka tarinat sijoittuvat eri vaiheisiin romaanien narratiivissa. Tässä tarjoillaan väläyksiä Mendozan, Josephin ja Lewisin elämästä mutta myös lisätietoa esimerkiksi siitä miten Willam Randolph Hearst päätyi yhteistyöhön Dr. Zeusin kanssa. Tätä lukiessani minulla oli vahva juurille palaamisen fiilis. Useimmissa näistä novelleista on sellainen vanhan kunnon scifi-novellin tunnelma; jutuilla on juoni ja juju, ja se juju kytkeytyy selkeästi sarjan perusideoihin. Sf Signalin arviosta päätellen ei tarvitse lukea romaaneja ensin tykätäkseen novelleista!

Leonie Swann (2011). Ihmissutta ken pelkäisi. Luin taannoin Swannin ensimmäisen lammasdekkarin Murha laitumella ja pidin siitä sen erikoisen perspektiivin takia. Yleensä jos pidän jonkin sarjan ensimmäisestä osasta, luen toisenkin... ja niin tuli napattua tämäkin kirjastosta. Lammasidea ei kuitenkaan kanna toisessa osassa yhtä hyvin - toimiakseen sen olisi pitänyt nousta jollekin uudelle tasolle. Ihmissudessa on paljon mukavia yksityiskohtia, ja se on sinällään sujuvaa kevytviihdettä siinä missä monet muutkin dekkarit. Mikään erityisen mieleenpainuva lukukokemus tämä ei kuitenkaan ollut, ja samoin tuntui ajattelevan Norkkukin.

Victoria Holt (1988). Silkinsuloinen kosto. Kirjaston poistomyynti. Auto ei käynnistynyt pahimmassa 30 asteen pakkasessa, joten ehdin paikalle vasta iltapäivällä. Joko kaikki scifi oli jo myyty tai sitten sieltä poistettiin vain vaaleanpunaista kirjallisuutta ja dekkareita. Visiittini seurauksena köyhdyin huikeat kaksi euroa ja viisikymmentä senttiä... ja kulutin yhden päivän elämästäni piehtaroimalla hömpimmässä hömppäromantiikassa ikinä. Kaikki Victoria Holtin kirjoja lukeneet tietävät tismalleen mitä saa kun kannet avaa, eikä Kosto pettänyt. Kuin Barbara Cartlandia mutta suodatettuna Catherine Cooksonin läpi - ei siis ihan niin imelää mutta melkein. Tässä kirjassa orpo tyttö kasvaa monimutkaisissa oloissa rikkaan perheen hoivissa ja saa monimutkaisten vaiheiden jälkeen parikin aviomiestä ja Aidon Onnen. Silkit hohtelevat ja tikarien terät samoin. Oi niitä aikoja kun rakkausromaanin viimeinen luku saattoi olla nimeltään "Asiat selviävät"!

Danielle Steel (1995) Onnettomuus. Kirjaston poistomyynti, osa 2. Mielenkiintoista miten erilainen on tämä seuraavalla vuosikymmenellä suomennettu Steelin romanssi. Tässä päähenkilö on jo kirjan alkaessa naimisissa ja teini-ikäisen tytön äiti - ja kirja kertoo traagisen auto-onnettomuuden seurauksista. Oikeastaan pitää ihailla pokkaa, jolla teho-osastolta kuopaistaan romanssi kasaan... Ei kun vakavasti puhuttuna, tämä oli oikeasti aika kauhea kirja. Puolustukseksi voi kyllä sanoa, että päätä ei tarvinnut vaivata yhtään. Jos ajattelu kuluttaa kaloreita, tämän kirjan aikana aineenvaihduntani kääntyi väärinpäin ja lihosin kilon.

Danielle Steel (1994). Kadoksissa. Kun juuri tulin tuossa selittäneeksi, että äskeinen Steel oli kamala, onkin nyt melkoisen työlästä selittää miksi luin toisen heti perään. Kelpaisiko selitykseksi 'sauna'? Jos kirja maksoi 50 senttiä eikä sitä aio lukea kuin kerran, sen voi viedä saunaan ja rentoutua kynttilänvalossa. Sitä paitsi Kadoksissa oli teoriassa pari astetta parempi, sillä se sijoittuu 30-luvun New Yorkiin ja siinä on kidnappaus. Mutta ei, oikeasti tämä oli yhtä kamala. Holtin harsitut silkit hakkaavat nämä teräskirjat sata-nolla. Helmikuun hömppäkiintiöni meni siinä. Mutta toisaalta - nyt kaikki muut kirjat vaikuttavat aivan käsittämättömän syvällisiltä ja uskottavilta.

Mike Carey & Peter Gross (2012). The Unwritten 5: On to Genesis. Oih ja voih. Sairaan hienoa sarjakuvaa! Eikä perusideaa voi olla rakastamatta. Luin uudestaan myös kolmosen ja nelosen, ja kipaisin vielä nelososan kunniaksi lainaamassa kirjastosta Moby Dickin. Kuka tietää - ehkä jopa luen sen. Sallan juttu löytyy täältä. (Siis Unwritten viitosesta, ei Moby Dickistä.)

Eeva Tenhunen (1975, alkuperäinen 1971). Keisari seisoo palatsissaan. Kuolema savolaiseen tapaan palautti mieleen muiston tästä Tenhusen vähän vanhemmasta dekkarista. Itse asiassa uudelleen luettuna tämä oli vielä parempi kuin muistin. Keisari noudattaa niin hartaasti peribrittiläisen klassisen dekkarin kuvioita, että sen kanssa on väkisinkin hauskaa. Kartano ja suku ja viaton kertoja ja rikos menneisyydessä... ja tietysti pientä vipinää etsivän kanssa. Jotenkin tämä kartanomiljöön ja hyvin suomalaisen murhaamisen yhdistelmä on aika vastustamaton. Myös murhametodit ovat loistavia: murhaaja laittaa pellin kiinni liian aikaisin? Joku hukutetaan mattolaiturilla? Mainio dekkari. Tätä ovat lukeneet myös kirsimaria ja Vauhko.

Sami Hilvo (2010). Viinakortti. Pidin Kätilöstä siinä määrin, että se herätti mielenkiintoni myös Hilvon kirjaan. Viinakorttia, Linturin romaania Isänmaan tähden ja Katja Ketun Kätilöä on nimittäin kaikkia (epäluotettavan ja toisinaan luovan muistini mukaan) kuvattu kirjoiksi, jotka tuovat sotavuosista esille vaiettuja, kätkettyjäkin puolia. Lisäksi kaikissa on kyse rakkaustarinoista jollain tavalla. Tartuin siis Viinakorttiin valmiina viihtymään ja kokemaan, sillä Kätilö jätti hyvän maun... mutta Viinakortti tuntui lähinnä tympeältä. En yksinkertaisesti onnistunut uskomaan tarinaan. Sotavuosia elävän Urhon suuhun pantu kieli tuntui sävyiltään niin väärältä, että se esti eläytymästä oikein millään tasolla. Ymmärrän, ettei tässä aitouden tuntua kai haettukaan; ehkä tarkoitus olikin kuvata Urhon ajattelua Mikaelin kirjoittamana? Kontrasti aitojen sotapäiväkirjaotteiden ja Urhon rakkauden kuvauksen välillä joka tapauksessa tökki. Minulle tämä jotenkin moderni resepti ei toiminut, vaikka Kätilössä kestin ei-niin-ajanmukaisen ilmaisun hyvin. Viinakortissa kokonaisuus maistui tarkoitushakuiselta. Mutta anni.M tykkäsi enemmän ja niin tykkäsi myös Anki.

Kjell Westö (2006). Missä kuljimme kerran. Tämän olen lukenut jo aiemmin, eikä se silloin tehnyt järisyttävää vaikutusta, vaikka päällisin puolin taisin silloinkin tykätä. Muistiin oli lähinnä jäänyt Helsingin hengästyttävän hieno kuvaus. Innostuin kuitenkin katsomaan äskettäin telkkarista tulleen sarjaversion Yle Areenasta ja nautin siitä, joten teki mieli lukea kirja uudelleen ja tarkistaa olisiko elämys nyt mieleenpainuvampi. Kyllä ja ei. Helsinki on edelleen kirjan ehdoton päähenkilö, jonka rinnalla Eccu ja Lucie ja Allu ja Cedi tuntuvat toisinaan valjuilta. En myöskään erityisesti nauti Westön kielen rytmistä, joka jotenkin pakottaa ainakin minut lukemaan vähän kerrassaan. En siis uppoa Westön tarinoihin ponnistuksetta, vaikka myönnän, että pientä vaivaa kannattaakin nähdä. Sain mielestäni tällä kertaa kirjasta enemmän irti, sillä sarjan jäljiltä ihmiset olivat vaivatta silmien edessä. Pääsin vertailemaan sarjan antamaa käsitystä henkilöistä Westön alkuperäiseen... se avasi paremmin hienosyistä ihmiskuvaus minullekin. Kirjasta ja sarjasta ja vähän näytelmästäkin on kirjoittanut Kirsi Hietanen.

Diana Wynne Jones (2011, alkuperäinen 2006). Taikuuden taakka. Saman kirjailijan Noidan veli on vanhoja kirjasuosikkejani. Pidin siitä kovasti nuorena ja nautin vielä uusintakierroksestakin, kun luin Neidille aikoinaan ääneen. Taakka on vähintään yhtä mainio. Nyt Noidan veljestä tuttu Kissa opettelee ratsastamaan ja kasvattaa aarnikotkan poikasta. Chrestomancin linnan ulkopuolella tutustutaan lähikylien elämään ja nuoreen Marianneen, jonka suvun elämässä on salaista taikuutta yllin kyllin. Taakasta löytyy opettavainen teemansa, mutta ennen kaikkea se on lämminhenkinen ja mukava kertomus, jonka päähenkilöt ovat suloisia. Pitäisiköhän ostaa tämä sarja jo varuiksi, kummityttö kasvaa pian sopivaan ikään... Marjiksen juttu kirjasta löytyy täältä.

Diana Wynne Jones (2010, alkuperäinen 1988). Tietäjän lapsuus. Tässä kirjassa palataan ajassa taaksepäin ja kerrotaan miten Kissan aikana Chrestomancin virkaa toimittavan Christopherin lapsuudesta. En pitänyt tästä yhtä paljon kuin Taakasta ja Noidan veljestä - menköön sen piikkiin, että Kissa puuttui ja tämän kirjan nuori päähenkilöpoika on vähän ilmeettömämpi. Oli tosin hauska saada lisätietoa Millien ja Christopher Chantin taustoista! Marjiksen juttu kirjasta löytyy täältä. Ei auta, nyt on pakko hakea kirjastosta se Noidan veli ja lukea (taas).

Alexander McCall Smith (2012). The Cleverness of Ladies. Tämä ensimmäinen kokeiluni Quick Reads -sarjan kanssa on lyhyt viiden tarinan kokoelma Mma Ramotsve -kirjojen tekijältä. Koska lukeminen ei tunnu minusta vaivalloiselta pidemmänkään kirjan kanssa, sarjaan tuskin olisi muuten ollut intoa tarttua, mutta ilman muuta piti katsoa mitä Mma Ramotsve nyt puuhaa. Itse asiassa vain yksi kokoelman novelleista käsittelee häntä, ja se yksi - nimitarina - on setin heikoin; Smith laittaa siinä Mma Ramotsven ratkaisemaan ongelman keinolla, jonka samainen hahmo hylkää huonona kirjassa Tea Time for the Traditionally Built. Hyi! Ilmeisesti oletetaan, että näitä lukevat ihmiset, jotka eivät lue muuta? Onneksi kokoelman muut novellit olivat parempia. Viimeinen, Music Helps, oli erityisesti mieleen hienon tunnelmansa tähden. Mutta kaikkiaan tämä ei innostanut 'nopeisiin lukukokemuksiin'.

Lisäksi ehdin lukea yhden Ursula Le Guinin kirjan ja Bernhard Schlinkin romaanin Lukija - niihin palaan jutun kera maaliskuun puolella.

Kesken jääneitä:
Luovutan Rebecca Wellsin Jumalaisten jajasiskojen suhteen. Kirja on ollut kuukausitolkulla kesken, enkä tunnu löytävän intoa tarttua siihen. Miksi - en totisesti tiedä. Taidokas tarina, ok miljöö, teoriassa kiinnostava äiti-tytär -suhde. Silti tämä maistuu jotenkin tekemällä tehdyltä. Höh. Arvion löytää vaikkapa täältä... ja Karoliinankin Jajasiskot teki onnelliseksi.

Eoin Colfer (2011). Hiuskarvan varassa. Olen jollain kevyellä tavalla tykännyt Colferin Artemis Fowl -kirjoista. Niitä on tullut kuunneltua Helsingin reissuilla Neitien kanssa äänikirjoina. Tätä jännäriä kustantaja on mainostanut lauseella "Jos pidit Artemis Fowleista... kasva jo isoksi". Okei, ajattelin, yritetäänpäs nyt aikuistua tässä. Petyin melko lailla, mutta asiaa hetken mietittyäni huomaan pettyneeni epäreilusti. Hiuskarvan varassa on tyylillisesti selvää sukua Artemis-kirjoille, ja päähenkilössäkin on tiettyä tuttuutta... mutta ei. Colfer epäonnistuu siinä ainoassa asiassa, jossa jännärin kirjoittaja ei minun kohdallani saisi epäonnistua: pitää saada lukija kiinnostumaan tapahtumista. Edes vähän. Nyt päähenkilön traumat ja touhut tuntuvat täysin yhdentekeviltä. Aika killeri että tämä jäi kesken - luin sentään Steelet loppuun! Toisaalta, niiden kanssa varmaan tulee luettua noin joka toinen rivi. Colfer ei ole ihan niin itsestäänselvää sentään. Ehkä olin vain huonolla tuulella ja koitan tätä joskus toiste uudestaan: Linnea nimittäin poimi tämän ihan samasta syystä kuin minäkin ja viihtyi hyvin.

Kuukauden hakusanat:

Kyllä näkee, että lukioissa teetetään paljon kirja-aiheisia esseitä. Onnea koulutyöllenne lapsukaiset. Teille on varmaan opetettu lähdeviittauskäytäntöjä ja kriittistä medialukutaitoa, joten en ole huolissani, vaikka tänne tullaan kyselemään onko sudenmorsian hyvä kirja? ja millainen palmu oli luonteeltaan komisario palmun erehdys kirjassa? Kyllä on kuulkaa Google paljon kätevämpi kuin Delfoin oraakkelit. Kysymys sisään ja vastaus ulos. Pitäisi kumminkin tietää edes kysymys. Kovin kummoista tulosta ei saa pohtimalla puhuiko abraham lingoln saksaa?

Näitä suoria kysymyksiä enemmän hämmentävät bloggaajaa puhtaat sanahaut. Mitähän löysi täältä hiiriä pyydystämässä ollut googlailija, tai hän joka etsi puuman pesää tai koin toukkaa? Eniten silti kutkutti tässä kuussa tiedonhakija, joka saattaa olla käymässä vaarallista kamppailua - tai tekee kenties urasuunnitelmia näin yhteishaun aikaan. Kirjablogiin hän päätyi haulla

arkkimaagien voimat

Tuon myötä on hyvä toivottaa hauskaa karkauspäivää! Varmasti kaikenlaiset maagiset voimat ovat vahvimmillaan juuri tänään...


EDIT: lisätty linkit maaliskuussa blogattuihin kirjoihin.