Tämäkin tammikuu

Neiti B, yksityiskohta harjoituksesta. 

Pitänee aloittaa kertomalla, että kuvitus ei liity aiheeseen... En ole, krhm, esimerkiksi laihtunut tässä kuussa tai mitään sellaista. Kirjadieetti on kyllä edelleen kevyt ja vähäkuituinen, mutta selvästi reippaammassa tahdissa täälläkin on romaaneja rouskutettu kuin parina aiempana kuukautena.

Luettu ja blogattu:

Liisa Nevalainen: Punainen hattu
Stephen King: The Dead Zone
Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
Martin Lindstrom: Buyology - Ostamisen anatomia
Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää
Bill Willingham & co: Fables 8 - 12
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kuukauden nostalgiapläjäys oli Kingin The Dead Zone. Oli mukava huomata, että vanha suosikki kolahti yhä. Kuukauden uutuus oli ehdottomasti Wolfen Kiduttajan varjo. Haastavinta lukemista tarjosi Miss Lonelyhearts, Fablesin kanssa taas vietin oikeaa sarjakuvan juhlaa. Samalla tuli täyteen puolentuhatta blogijuttua. Jotkut eivät osaa pitää mölyjä mahassaan, kuten vaarini olisi sanonut... Onneksi nettiin mahtuu!

Tammikuun paras kirjakokemus oli silti vielä toistaiseksi bloggaamaton kirja 50-luvulta, mutta arvaatteko mikä? Se on monien bloggaajakamujen suursuosikki, lukupiirissämme mielipiteitä jakanut, kahteen kertaan käännetty kirja, joka on myös yksi 17-vuotiaan Neiti A:n lemppareista.

Siitä tulee ensi viikolla juttua. Muutama muu jää nyt lyhyelle maininnalle.

Luettu muttei blogattu:

Ville Ranta (2003, 2008). Sade. Tämä sarjakuvaromaani tuli hankittua, koska kotimaisiin sarjakuvantekijöihin tutustuminen on ollut pitkän aikavälin listallani. Nyt voin viivata Rannan yli... ainakin toistaiseksi. Älkää käsittäkö väärin: Sade on erinomaisen hieno teos, moniulotteinen ja ilmeikäs. Tarinaa en oikeastaan ymmärtänyt, mutta se tuntui mukavasti haikean absurdilta. Rannan riisuttu, suorastaan alaston piirrosjälki ei vain ole ihan minun juttuni. Myös rytmitys herpaannutti; ei ole minun makuuni kun jäädään tunnelmoimaan vaikkapa vessassa istumista ruutukaupalla. No joo. Rajoitteensa kullakin, tässä varmaan sitten minun.

Seppo Jokinen (2005). Sana sanaa vastaan. Tässä dekkarissa vanha tuttu komisario Koskinen Tampereelta kaivautuu menneisyyteen: kuolleena löydetty kasikymppinen nainen johdattaa hänet kauan sitten tapahtuneen murhan jäljille. Nykyhetkessä päänvaivaa aiheuttaa tarmokas mielenosoittajajoukko. Henkilökohtaisessakin elämässä on pientä vipinää. Perushyvää perus-Koskista, jota ryyditti mukavasti yhden tutun poliisin häähumu.

Seppo Jokinen (2006). Hiirileikki. Koskisen ihmissuhdekiemuroilla on roolinsa tässäkin romaanissa, mutta nyt pääosan vie huima murhien ja pahoinpitelyjen sarja. Hiirileikki luotaa hienosti hyväksikäytön sekä miesten ja naisten välisen luottamuksen teemoja. Yksinäinen sielu on helppo saada satimeen. Vaikka juonessa oli jokunen ontuva piirre, pidin kovasti. Yksi parhaista tähän mennessä.

Seppo Jokinen (2007). Viha on paha vieras käsittelee ovelasti erilaista rikosten sarjaa. Joku pahantahtoinen hiippari vierailee kerrostalon asukkaiden kodeissa, öisin heidän nukkuessaan tai päivisin heidän ollessaan poissa. Pian löytyy yksi asukkaista kuolleena. Grhh...  Suht' tuoreena kerrostaloasukkina pidin tätä oikein mukavasti karmaisevana tarinana.

Seppo Jokinen (2008). Kuka sellaista tekisi. Tässä romaanissa tutkitaan rappioalkoholistien kummia kuolemantapauksia. Motiiveja tuntuu löytyvän niin Hervannan hyväntahtoisilta humanisteilta kuin kaupunkikuvaa kiillottavilla nimbyilijöiltäkin. Vai olisiko kyseessä yksityinen kostoretki? Varmaa on vain, että me ihmiset olemme outo joukkue tässä luomakunnan divarisarjassa. Niinpä. Kyllä poliisi sen tietää jos joku.

Murhaavaa ja vahvasti kotimaista meininkiä, eikös? Kuukauden pähkinäni onkin ollut vuoden 2012 käännettyjen suosikkien valinta. Huomenna on näet aika äänestää Blogistanian Globaliassa, kirjabloggaajien suuressa käännösromaanikisassa. Pitkään päätä raavittuani sain minäkin listani kasaan. Jos Bloggerin ajastus suo, se ilmaantuu tällä paikalle 1. helmikuuta kello kymmenen.

Loppuun vielä kuukauden hakusana, totta kai! Se on ylivoimaisesti tämä viehkeän kryptinen haku:

e=mc2 maskuliininen

Hilpeää helmikuuta!

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Gene Wolfen Kiduttajan varjon myötä palaan pitkästä aikaa 101 spefin helmen listalle - siitä on vielä pitkä pätkä lukematta! Olen tietoisesti odotellut Wolfen kanssa suomennosta. Hänen Uuden auringon kirja -sarjaansa muistelen mainitun vaativaksi, ja opin jotain Perdido Street Stationin kanssa; jos kieli on haastavaa, tarinasta ja ympäristöstä nauttiminen kärsii.

Perdido Streetin tavoin Kiduttajan varjon tapahtumat sijoittuvat epätavalliseen maailmaan. Severian, kiduttajien killan oppipoika, kasvaa suunnattomassa metallilinnoituksessa, joka sijaitsee vielä suunnattomamman kaupungin, Nessuksen, sisällä. Kaupunkia ympäröi Muuri, niin korkea että sitä lähestyessään voi nähdä pilvien liukuvan sen ohi. Maailmaa hallitsee Autarkki, jonka ympärillä kehrää ylimystön kehä. Kiduttajan varjossa nuori Severian rakastuu ja joutuu karkoitetuksi tutusta piiristä; hänen matkansa uuteen elämään uudessa paikassa vie oudoille poluille, outojen ystävien pariin.

Varjoa kehutaan takakannessa allegorisen tarinankerronnan taidonnäytteeksi. Sitä se varmaan onkin, mutta tuollainen ylistys on meikäläisen näkökulmasta aina vähän vaarallinen meriitti. Alan ärsyttävästi miettiä mitä mikäkin kirjassa mahtaa "todella" tarkoittaa. Eikö sikari voi olla joskus vain sikari? Noh, ei siitä Varjon kohdalla pahempaa ongelmaa tullut, sillä tarina on joka tapauksessa hyvä tarina. Väkisinkin piti silti kehitellä omaa arvausta kirjan allegorisesta luurangosta... mutta säästän sen kaapin avaamisen kunnes koko sarja on luettu.

Lukeahan ne loputkin kolme pitää, ei voi mitään. Harmittaa ettei ole niitä nyt heti tässä käsillä. Sillä vaikka Varjo alkoi minusta hankalasti - olin ensimmäiset parikymmentä sivua niin pihalla, että piti toppatakki laittaa - vauhtiin päästyään se oli kiehtova ja vivahteikas lukukokemus. Selvästi keskivertospefiä (onko sellaista?) parempi romaani. Alkoi tehdä mieli lukea Lessingiä: selkeä indikaattori kosketuksesta erinomaiseen romaaniin!

Pidin myös kerronnallisesta ratkaisusta tässä; se ei ole epätavallinen, mutta jotenkin toteutus oli poikkeuksellisen hyvä. Tarinaa kertoo vanhempi Severian, jonka asema on jo aivan toinen kuin kuvailemiensa tapahtumien aikaan. Hän kuvaa ja puntaroi nuoruutensa päivien merkityksellisiä tapahtumia. Melkein tulee Sinuhe mieleen. Kuten Sinuhessakin, kertojan valinnat kohdistavat lukijan huomion kiinnostavasti; tarina ei ikään kuin ole tapahtumien luettelo vaan tulkinta. Severian vain pohdiskelee kuljettua matkaa huomattavasti ytimekkäämmin.

Näinhän kirjoissa usein on... mutta jotenkin tuo ratkaisu tässä tapauksessa tuntui minusta erityiseltä ja merkillepantavalta.* Tuntuu siltä, että tämän kirjan voisi lukea toiseen kertaan ja saada siitä irti aivan erilaisia asioita sitten kun ei tarvitse enää miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kieli on minusta onnistunutta, suomennos tuntuu luontevalta. Otetaanpa lukunäytteeksikin pohdiskelua:

Me sanomme "kyllä" ja "ei" kuvitellen olevamme omia herrojamme (huolimatta siitä, että tottelemme toisten käskyjä joka päivä), vaikka totuus on, että meidän valtiaamme vain nukkuvat. Kun yksi niistä herää sisällämme, meistä tulee pelkkiä ratsuja, vaikka ratsastaja on vain jokin ennestään tuntematon osa itseämme. (s. 199)

Hieno kirja. Olen huikeampiakin matkakuvauksia lukenut, ja kiihkeätempoisempia seikkailuja, ja filosofisempia muistelmia... mutta jokin tässä toimi. Ehkä Severianin tyyni tietämättömyys itsensä äärellä; ehkä kirjaan kudottu elämän perimmäisen arvaamattomuuden tuntu.

Gene Wolfe (2012, alkuperäinen 1980). Kiduttajan varjo. Uuden auringon kirja 1. Gummerus. Suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo. 978-951-20-8668-9.

Arvioita:

Petja Savoila Keskisuomalaisessa ajatteli hänkin Sinuhea, hih!
Juha Salmi Risingshadow'ssa ei ole täysin vakuuttunut mutta suosittelee
Raija Taikakirjamissa piti vaikka totesi elementit tutuiksi
Taika Kirjasfäärissä jäi hänkin odottamaan seuraavaa osaa

*Varmaan siksi, että ensimmäisen parin luvun ajan kerrontatyyli sai minut sekaisin. Tunnustan: jouduin aloittamaan alusta uudestaan ennen kuin olin tukevasti kyydissä.

500.s Fablesin merkeissä

"Mine! All mine! My precious..."

Tämä on muuten Booksyn 500. postaus. Tämä bloggausjuttu vähän karkasi käsistä...  blogin piti olla yhden (1) vuoden projekti. Nyt kipitetään jo hyvää vauhtia kolmatta vuotta eikä tielle näy loppua.

Mutta ei se mitään. Kiva on kivaa!

Hesarin stripit käytännössä olivat koko sarjakuvaharrastukseni monen monta vuotta, mutta kirjablogien myötä olen viime vuosina oppinut löytämään sarjakuvista enemmänkin. Erityiskiitos Sallalle, joka on johdattanut The Unwrittenin ja Fablesin maailmaan, Graig Thompsonista puhumattakaan!

Niin, Fables. Huomasin aika pian, että tämän sarjan kanssa todella harmittaa, jos ei ole vanhoja osia käsillä kun uudempia lukee. Siirryin siis pian kaukolainausstrategiasta hyllyynhaalimistaktiikkaan. Kuvan komea setti asustaa erityisesti sarjakuvia varten hankitulla korkealla hyllyllä.

Unohtakaa ne herttaiset Disney-kääpiöt.

Sarja oli minulta jonkin aikaa tauolla, mutta joulukuussa poimin taas irtolangat käsiini, ja aloitin reippaasti uudestaan melkein alusta. Ihan suorilta ei koko sarja tullut nytkään luettua, sillä menin huolimattomasti tilaamaan yhden puuttuvan osan Amazonilta*. Myöskään uusin eli 18. osa ei ole vielä ehtinyt hikisinä odottaviin hyppysiini...

Laitan tuonne loppuun lyhyesti jotain muistiin osista 8 - 17, sillä niitä en ole blogissa kuvannut. Krhm, lyhyesti. Pientä spoilausvaaraa on silti ilmassa, lue omalla vastuullasi!

Sitä ennen kuitenkin tunnelmia ja sarjan herättämiä haja-ajatuksia.

Kun mietin nyt kerrankin sarjaa kokonaisuutena, huomaan että se on melko vaativaa kamaa. Intertekstuaalisuutta on ilmassa niin sakealti, että melkein ei eteensä näe. Sitä uppoutuu helposti pongailemaan viitteitä sinne ja tänne... välillä suorastaan unohtaa seurata missä itse tarina liikkuu. Ehkä tekijätkin ajoittain lumoutuvat rikkaan aineistonsa mahdollisuuksista ja suuren linjan kuljettaminen jää? Jotkin albumeista ovat sekavan oloisia, hajanaisia. Toisaalta pitää muistaa, että Fables ilmestyy sarjakuvalehtinä, joten albumeiksi koottaessa ei aina synny parasta mahdollista balanssia.

Oikeastaan sillä ei ole väliä, sillä huonoimmillaankin Fables on hemmetin hyvää viihdettä.

Kun nyt mietin syntyjä syviä, tulin siihen tulokseen, että Fables ei tyydy vain ryöstöviljelemään vanhoja arkkityyppejä vaan myös uusintaa ja uudelleentulkitsee niitä. Kolikolla on aina se toinenkin puoli, ja Fablesin tapauksessa joskus kolmas tai neljäskin. Kaunotar ei ole pelkkä kaunotar... eikä Joulupukkikaan pelkkä joulupukki. Koko ja voima eivät korreloi, eivätkä hyvyys ja kauneuskaan. Eikä mikään ominaisuus ole pysyvä, sillä luomme itse maailmamme, teemme asioista totta mielikuvituksen voimalla. Heh, sehän se rahoituskriisiäkin pyörittää ja osakekursseja heittelee - raaka usko.

Kai se on niin, että kun tarinoita pyörittelee, mutkien kautta päädytään aina samoihin suuriin (oikean ja väärän, järjen ja tunteen, uskon ja tiedon) kriiseihin, mutta Fablesin tavassa käsitellä näitä jännitteitä on jotain herkullista. Keskeisten hahmojen persoonallisuudet ovat tyydyttävän syviä ja detaljit suorastaan pirullisen osuvia ja odottamattomia. Fablesin jälkeen ei esimerkiksi hammaskeijun legenda ole enää ihan entisensä.

Kaunis ja ilkeä käy, ruma ja ilkeä ei. Auts.

Jotkut oivalluksista ovat suorastaan tappavan tehokkaita. Fablesin taruhahmot lausuvat sellaisia totuuksia, joita me tavalliset tallaajat emme ääneen sano.

Viihdyttävää kyllä, helppoa ei.

Myös piirrostyyli on, ainakin minulle, jossain määrin vaativaa seurattavaa. Jos Aku Ankka on hissimusiikkia, tämä on... modernia jazziako? Jokainen albumi hyppii tyylistä toiseen. Rytmi, perspektiivi ja väritys vaihtelevat, intensiteetti pysyy yllä melkein koko ajan, kerroksia löytyy. Silti yksittäiset kuvat ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia; niiden vyöry vain on melkoinen kokemus kun lukee useamman albumin peräkanaa.

Pidän kuitenkin Fablesin visuaalista rikkautta arvossa. Se tekee näistä albumeista kestäviä. Tuntuu, että jokaisella lukukerralla löytää jotain uutta. Kaikkea ei yksinkertaisesti ehdi huomata ensimmäisellä kierroksella.

Suosittelen sarjakuvien ystäville!

Kannattaa tosin ehdottomasti aloittaa alusta, siinä määrin mutkikas kokonaisuus on kyseessä.

Bonuspisteitä vielä Willinghamille tämän syvällisen totuuden oivaltamisesta: 

Lukeminen antaa supervoimia...

Bill Willingham ym. (2006 - 2012). Fables, osat 8 - 17:

Fables 8: Wolves pitää sisällään Mogwlin etsintäretken, Bigbyn kommadoiskun, Cinderellan seikkailun korvakäytävässä sekä yhden sarjakuvamaailman kauneimmista suutelukohtauksista.

Fables 9: Sons of Empire on yksi sarjan sekavimmista albumeista, sillä tarinalinjat ovat osin kuvitteellisia ("jos tekisimme noin, kävisi näin"), osin limittäisiä ja osin täysin irrallisia... Tästä osasta löytyvät mm. kolme sokeaa hiirtä, Joulupukin intro, lentävä matto sekä Bigbyn veljet. Hannun ja Kertun Hannu eli Hansel ilmaantuu Fabletowniin suurlähettiläänä.

Fables 10: The Good Prince kertoo miten Fabletownin asukkaista sielultaan puhtain perustaa Havenin kuningaskunnan, turvasataman.

Fables 11: War and Pieces on tarina imperiumin ja Fabletownin sodasta. Kaunotar osoittautuu todelliseksi superagentiksi, jonka ainoa ase ei todellakaan ole rakkaus... ja Fabletwonin johtajisto juonii kasaan taistelusuunnitelman, jossa moni maaginen rajoite kääntyy salaiseksi aseeksi.

Fables 12: The Dark Ages kuvaa miten pimeä taas kerran nousee, pimeämpänä kuin koskaan. Pitkään vangittuna virunut arkkipaha herää, Fabletown menettää yhden rakkaimmista sankareistaan, tarmokas Rose Red vajoaa masennukseen ja ladossa syntyy uusi uskonto.

Fables 13: The Great Fables Crossover lainaa The Unwrittenin teemoja ja kuvaa mitä pahantahtoinen kirjoittaja voi tehdä fiktiivisille hahmoille. Crossover tuntuu jotenkin Fablesin laajoista teemoista irralliselta... mutta ei se mitään, Bigbyn vaiheet tässä albumissa ovat niin mainiot, että irrallisuuden antaa helposti anteeksi.

Fables 14: Witches seuraa kadonneeseen toimistoon juuttuneen lentävän apinan taistelua voittamattomia vihollisia vastaan, päästää Frau Totenkinderin keskinäyttämölle ja esittelee Havenin ensimmäisen sisäpoliittisen kriisin... josta voi syyttää pallopeliä.

Fables 15: Rose Red palaa Snow'n ja Rosen lapsuuteen, päästää Fabletownin sisäpoliittiset (noita)kärhämät täysin valloilleen ja huipentuu Frau Totenkinderin kaksintaisteluun. Ihanat sokeat hiiret vierailevat epilogissa.

Fables 16: Super team seuraa Fabletownin asukkaiden valmistautumista (taas kerran) kaikkien aikojen taisteluun. Nyt sovelletaan Pinokkion laatimaa strategiaa, joka edellyttää pukeutumista sähäköihin trikoisiin ja hulmuaviin viittoihin. Bigbyn isä Pohjatuuli sotkeutuu kuitenkin peliin ennen kuin arkkipahis, tuo kaikkien komeroiden uumenissa piileksivä pelon mörkö, ehtii iskeä turvasataman kimppuun.

Fables 17: Inherit the Wind on vaihteeksi sellainen albumi, jonka kanssa olin vähän hämmennyksissä, niin reippaasti tyylit ja tarinalinjat vaihtuvat. Bigbyn ja Snown pentueen kohtaloa pohditaan joka ilmansuunnasta, Rose Red kutsutaan erikoiselle uralle ja Bufkin, tuo lentävistä apinoista lukenein, organisoi vastarintaliikettä imperiumin raunioilla.


*Huono idea, koska Amazon toimittaa nykyään a) tuskastuttavan hitaasti ja b) lähettämällä pienetkin paketit, noh, paketteina. Vaikka ne mahtuisivat kirjeluukusta mainiosti. Paketit on noudettava postista. Kävellen. Jonottaen. Talvivaatteissa hikoillen. Siirryn The Book Depositoryyn lopullisesti. Hyvästi Amazon!

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Kuva/kansi: Myllylahti/Reija Kaskiaho

Muistelen jonkun suosittaneen tätä Johanna Tuomolan dekkaria, ja pienen googlailun jälkeen epäilen Kirsiä. Minkä taakseen jättää on tosin odottanut vuoroaan hyllyssä jo hyvän tovin, sillä päähenkilön nimi epäilytti, tapahtumapaikasta puhumattakaan.

Mitä hyvää voi odottaa poliisiromaanilta, jossa poliisilla on niin käsittämättömän ylisöpö nimi kuin Noora Nurkka? Joka sijoittuu Lohjalle?

Onneksi voitin ennakkoluuloni, sillä Minkä taakseen jättää osoittautui vetäväksi ja teemoiltaan kiinnostavaksi dekkariksi. Rikosylikonstaapeli Nurkka yrittää totutella tuoreeseen avioliittoon ja selvitä ampumatapauksen aiheuttamista traumoista. Harmi vain, että traumoja on pakko setviä terapiassa; sulkeutunut Noora ei nauti itsetutkiskelusta.

[--] ei Noora ollut unohtanut tämänpäiväistä terapiaistuntoaan. Oli vaikea uskoa, että kukaan sai apua terapiasta. Ainakin Nooralla se toimi päinvastoin, hän ahdistui hyvissä ajoin ennen istuntoa, sen aikana ja vähintään vuorokauden sen jälkeen. Kun hän viimein sai päänsä kasaan, oli aika uudelle istunnolle. (s. 112) 

Minkä taakseen jättää on käsittääkseni neljäs Noora Nurkka -romaani. Olisi ollut mukava lukea nämä järjestyksessä, mutta menee tämä kai näinkin. Ainakin Minkä taakseen jättää houkuttaa jatkamaan sarjaan tutustumista, sillä tässä käsitellään epätyypillistä rikossarjaa. Lohjalla liikkuu sarjaraiskaaja, jonka uhreiksi joutuvatkin miehet.

Tuomola pyörittelee kiinnostavasti sukupuoleen liittyviä asenteita, sitä mitä seksuaalinen väkivalta aiheuttaa ja miten siihen suhtaudutaan. Toinen selkeä teema on koston oikeutuksen pohdinta: vaikka yksityinen kosto on aina väärin, huomaa lukija jollain tasolla tuntevansa sympatiaa pahantekijää kohtaan... Jos laillinen valta on rakenteellisesti kykenemätön käsittelemään jotain rikoksen lajia niin, että uhrit tuntisivat saaneensa oikeutta, saattaa raamatullinen silmä silmästä -meininki tuntua hetkittäin tyydyttävältä. Sivujuonteena kosketellaan maahanmuuttajiin liittyviä asenteita.

Minkä taakseen jättää on sinänsä helppolukuinen ja paikoin kepeäkin dekkari, eikä juonellisesti erityisen järisyttävä kokonaisuus, mutta se onnistuu monien genren teosten tavoin (esim. Leena Lehtolaisen Kallio-sarja tulee mieleen) herättämään ajatuksia ja valaisemaan hetkeksi yhtä yhteiskunnallista kipupistettä. Matti Yrjänä Joensuun sydäntäsärkevyyteen Tuomola ei ehkä yllä, mutta kaikkiaan kiintoisa uusi tuttavuus silti.

Oli vaihteeksi mukava viivähtää naispoliisin maailmassa. Nimestään huolimatta Noora Nurkka on osapuilleen uskottavasti mutkikas hahmo. Voisi tosiaan vilkaista niitä aiempiakin osia... mutta ensin luen vähän lisää komisario Koskisen puuhista Tampereella.

Ei voi mitään, rakastan näiden kotimaisten dekkareiden turvallista arkisuutta. Kyllä jäävät Criminal Mindsin suihkarilla lentävät profiloitsijat ja CSI:n supertutkijat kakkoseksi.

Johanna Tuomola (2012). Minkä taakseen jättää. Myllylahti. 978-952-202-354-4.

PS. Kannattaa vilkaista tuota linkkiä kustantajan sivuille jos kirjailija kiinnostaa - ovat koonneet kiitettävän kasan tausta-aineistoa tarjolle.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa tykkäsi juonesta
Kini Kirjavinkeistä koukuttui kerralla
Heh, myös Mikko Iltaluvuista vertaa Maria Kallio -sarjaan...

Martin Lindstrom: Buyology - Ostamisen anatomia

Kuva/kansi: Talentum/Outi Pallari

Buyology - Ostamisen anatomia tarttui kai mukaani kirjamessuilta lokakuussa, vaikken kuollaksenikaan muista tehneeni siitä ostopäätöstä. Erinomaisen soveliasta! Buyology käsittelee nimenomaan tiedostamattomia, tai ainakin salattuja, elementtejä kuluttajien päätöksenteossa.

Koska kirjoittaja on markkinointiguru, näkökulma on väkisinkin vähän välineellinen: miten markkinoija voi vaikuttaa kuluttajan päätöksiin tehokkaimmin? Neuromarkkinoinnin uusien alkeiden ohella Lindstrom tarjoaa ainakin näennäistä kuluttajavalistustakin. Hänen logiikkansa mukaan uudet ja entistä paremmat markkinointiviestinnän ja brändäyksen välineet tulevat väistämättä käyttöön joka tapauksessa*, joten fiksun kuluttajan on syytä itse perehtyä oman ostamisensa anatomiaan. Jos ymmärtää mistä houkutukset tulevat, on ehkä himpun paremmin varustautunut.

Neuromarkkinointi on vähän kammottava sana. Silti se tarkoittaa yksinkertaisesti vain tätä: nykyään on kehittyneen aivokuvausteknologian ja herkkien aivosähköä mittaavien laitteiden avulla saada suoraan tietoa ihmisen aivojen reagoinnista erilaisiin ärsykkeisiin, muun muassa mainoksiin. Ei siis tarvitse enää luottaa siihen mitä ihmiset sanovat tuntevansa tai ajattelevansa, koska eiväthän ihmiset itsekään tiedä mitä haluavat ja tuntevat. Nyt markkinointisuunnittelija voi kesyn tiedemiehen avulla kurkistaa pääkopan sisälle ja katsoa mitä siellä oikeasti halutaan. Ajatelkaa mikä säästö markkinointikuluissa kun ei tarvitse enää veikkailla, mikä mainos tai tuoteversio on paras! Lindstromin mukaan markkinoijat ovat tähän asti joutuneet lähinnä heittämään spagettia seinään ja toivomaan että se tarttuu... mutta ei enää. Neuromarkkinoinnin keinoin tiedetään pian tismalleen mikä naula vetää.

Kuulostaa kammottavalta. Ehkä onkin. Mutta onhan tässä jo kauan tiedetty, että päätöksenteko tapahtuu paljolti tunteella. Miten ne tunteet käytännössä toimivat, ja miten niihin päästään käsiksi, kas siinä onkin vaikeampi pala. Ilmeisesti mainostajat ovat usein keskittyneet vääriin asioihin. Esimerkiksi seksi ei välttämättä myy kovin hyvin (koska mainoksen katsojat keskittyvät seksiin eivätkä tuotteeseen), ja eikä upea kaunotar Audin ratissa estä tavisnaisia ostamasta Subarua (koska selvästikin kaunotar on jotain toista ihmisluokkaa). Ja oma lempihavaintoni: jos se on kallista, me todellakin saatamme nauttia siitä enemmän (eläköön Dom Perignon!).

Kiinnostava ja hauskakin kirja. Tuli taas kerrattua tunteiden merkitystä päätöksenteossa. Tarinallisuuden, pelon ja aistimaailman keskeisyys jäävät varmaan minulle tästä kirjasta parhaiten mieleen. Buyology sopinee kohtuullisen hyvin markkinoinnin alalla puuhasteleville ja erinomaisesti kuluttajalle, joka haluaa tietää, miten häntä kenties manipuloidaan.

Kenties? Varmasti. Paitsi jos sattuu olemaan Buddha tai joku muu valaistunut, tasapainoinen ja tunteensa täysin hallitseva yksilö, joka ei tunne pelkoa eikä epävarmuutta.

Suosittelen tätä aiheesta kiinnostuneille, mutta pieni kieli- ja tyylivaroitus on paikallaan. Buyology on selkeästi amerikkalainen gurukirja, jonkinlainen populaaritieteen, pyhiinvaelluskuvauksen ja Oscar-voittajan kiitospuheen ristisiitos siis. Sinä-passiivia riittää.

Jos tyylin ohi pystyy lukemaan, voi nauttia tarinoinnin sujuvuudesta ja tekijän ilmeisestä asiantuntemuksesta. Mainokset eivät näytä ihan samoilta tämän kirjan jälkeen.

Martin Lindstrom (2009). Buyology: Ostamisen anatomia. Talentum. Suomentanut Kirsti Iivonen. 978-952-14-1451-0.

*ainakin jos se on Lindstromista kiinni: hän tienaa hyvin alan konsulttina ja tekee parhaansa!

Arvioita:
Heimo Hatakka Talouselämässä