sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Kuolema savolaiseen tapaan


Luettuani Martinin dekkarin Murha Jumalan armosta uhkasin lukea myös 70-luvun suomalaisen dekkarin. Mikäs siinä uhkaillessa kun olin juuri tuonut kotiin myös tämän Eeva Tenhusen: Kuolema savolaiseen tapaan oli siis vahvasti tyrkyllä jo valmiiksi. Valitettavasti kirjaston käytöstä vapautunut poistopainokseni ei ole SAPO-pokkari, joten paikka 323 rivissäni on edelleen auki. No, ehkä laitan tämän siihen kuitenkin, kansien sisältö on joka tapauksessa tärkeämpää kuin kannet.

Kuolema savolaiseen tapaan kertoo murhasta maalaiskylässä, jossa kertoja ja hänen poliisimiehensä aloittelevat maallemuuttajan kummallista elämää ja harmikseen löytävät perunakellaristaan ruumiin. Hyvä ettei ole kellaria, nyt hermostuttaisi. Kuollut tyttö on kaupunkilainen, mutta osoittautuuko murha lähi- ja luomutuotteeksi? Lähes pelkästään Tikkasista koostuvan pienen savolaiskylän sisäpiiriin sopeutuessaan minä-kertoja Liisa joutuu pohtimaan myös murhaa. Onko syyllinen vanha kaveri Raina, vai naapurin Tohtori? Vai löytyykö tappaja vielä lähempää...

Kuolema sopii Murhan rinnakkaisteokseksi muutenkin kuin ajallisesti. Kummankin kirjan minä-kertoja on dekkarikirjailija - hah! Miten poikkeuksellista! Kuoleman kohdalla sille ei tosin ole juonellista perustelua. Jäinkin miettimään, tuliko Liisasta tässä kirjailija vain siksi, että hänestä ei haluttu tehdä "pelkästään" emäntää, se kun ei varmaankaan olisi istunut vuoden 1976 asenteisiin ja ideaaleihin. Mutta lukija voi toki huvitella miettimällä missä määrin kirjailja-Liisan ajatukset kirjoittamisesta vastaavat Tenhusen ajatuksia - ja saattoihan tässä olla kyseessä Tenhusen hienoinen itseivakin.

Teemallista yhtäläisyyttä ei suoranaisesti ole, mutta molempien romaanien taka-alalla on jonkinlainen yhteisön muutoksen käsittely. Martin tekee rivien välissä tiliä yhteiskuntansa natsi-menneisyyden kanssa, Tenhunen tunnustelee yhtä suomalaisten suurta traumaa eli kaupungistumista. Siirtymämme agraariyhteisöistä teollisuuteen ja kaupunkeihin ei ole sujunut kaikin osin kivuttomasti; jäljet ovat näkyneet kuntarajakeskusteluissa menneelläkin viikolla. Kuoleman tuoma näkökulma on kuitenkin mukavasti muuta kuin tämä nykyinen keskusta-periferia -vänkääminen. 70-luvulla ihannemaailma oli selvästikin Suomessa monipuolisempi ja sille sai nauraa vähän vilkkaammin kuin nykyään. En tiedä kuvittelenko vain, mutta Tenhusen tulkinnassa on kepeyttä, jota en muista juuri nykysatiirissa nähneeni. Ehkä ongelma on lukijan - aikamatkalla on helpompi ottaa rennosti ja naureskella, nykypäivää paljastava teksti saa helpommin ihon vereslihalle.

Puhun satiirista... hm. Todistaa kirjallisuuden opintojen puuttumisesta varmaankin. Ei tämä varsinaisesti satiiri-iloittelu ole vaan dekkari, mutta savolaisuutta tarkastellaan tässä kovasti kulttuuriantropologisin silmin. Ja kun se on tehty, tarkastellaan savolaisuuden tarkastelua samalla tavalla. Lopputulos on jotenkin yhteiskunnallinen ja ajan hengelle ilkamoiva tekele ja varsin hauskaa luettavaa. Dekkarijuoni on toimiva ja miljöö liioitteluistaan huolimatta samoin. Tv-versio olisi saattanut olla näkemisen arvoinen.

Kirjan heikkous on sen kerronnan rakentuminen. Varsinkin alkupuoliskolla Tenhunen tuntuu hoipertavan sinne tänne taustojensa kanssa. Kyläläisiä marssitetaan lukijan eteen kuin kuorolaisia koelauluun. Lauseiden mutkikkuus yltää välillä hyvinkin saksalaiselle tasolle.
Ymmärsin hyvin pian että nimityksiin sisältyi myös vihjeitä sosiaalisesta arvostuksesta ja ympäristön asennoitumisesta. 
Leppiahon emäntä - sukunimeltään Tikkanen - oli ilman muuta Leppiahon Anni, mutta Hallaperän emäntä (omaasukua Tikkanen), joka ajoi kylän ainoaa taksia, ei yllättäen ollutkaan Hallaperän Siiri vaan Ruuskasen Emäntä, jonka aviomiestä ei suostuttu sanomaan edes Ruuskasen Isännäksi vaan Ruuskasen Emännän Mieheksi - mikä viittasi - paitsi yleisestä käytännöstä poikkeavaan sukunimeen - myös siihen että Niilo Ruuskasta ei Viinamäen kylässä noteerattu erityisen korkealle. (s. 23).
Toden sanoakseni, ensimmäisen viidenkymmenen sivun verran ihmettelin, onko tästä tarinaa tulossakaan. Onneksi kertomus pääsi vähitellen kiihdytyskaistalle ja otti vauhtia; lopun rysäys sitten lähes oikeutti alun hapuilun. Toisaalta, kirjan loppupuolella kohtuullisen järkevältä vaikuttava Liisa toimii ja ajattelee kuin pahimman lajin hupakko. Tavallaan minulla oli tästä kirjasta yllättynyt olo. Olen lukenut Tenhuselta aiemmin ainakin Mustat kalat ja Keisari seisoo palatsissaan - enkä ainakaan muista aiemmin ihmetelleeni kerronnan sekavuutta, etenkin Keisarista on jäänyt positiivinen mielikuva.

Eipä tämäkään kehno ollut, ja etenkin Murhan perään luettuna sain tästä hupia. Miljöö oli kotoisa. Ja kyllä dekkareissa lopputulos ratkaisee: minulla oli lopussa juuri sellainen olo kuin perinteisen dekkarin jälkeen kuuluukin olla, viihtynyt ja tyytyväinen. Muutama tunti meni mukavasti ja paha sai palkkansa. Oikeus voitti, joten kaikki on hyvin. Jos olisin diktaattori, suosisin dekkareita kirjallisuudenlajina!

Eeva Tenhunen (1976). Kuolema savolaiseen tapaan. WSOY. ISBN 951-0-07730-5.

Arvioita:
Kirjasampo-sivuilta löytyy Vappu Karjalaisen arvio ilmestymisvuodelta
Kirsimaria Illuusioita-blogissa
Bonuksena Dekkariseuran sivuilta Tenhusen haastattelu

P.S. Oletko huomannut uuden Juonittelua-blogin? Siellä on tiedossa häpeämättömiä spoilereita ja alastomia juonipaljastuksia keskusteluttavista kirjoista!


16 kommenttia:

  1. Minä luulen lukeneeni tämän joskus nuorempana, mutta en muista kirjasta juuri mitään. Voisin silti kuvitella siinä juuri sitä satiirisuutta, jonka nostat esille.

    Luin itse Tenhusen Nuku hyvin, Punahilkan uudelleen viime syksynä ja yllätyin siitä, kuinka raikas ja hyvä se oli edelleen. Aion jatkaa Tenhusen (uudelleen)lukemista, mutta ehkä en seuraavaksi lue tätä.

    (Savolaisena ja kulttuuriantropologiaa sivuaineena opiskelleena aloin heti miettiä, että millä tavoin savolaisuutta tarkastellaan kulttuuriantropologisesti? ;))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taidan kohta lukea Keisarin uudestaan, sen pitäisi tuolta hyllystä löytyä.

      Hih, savolaisuuden kulttuuriantropologiseen tarkasteluun liittyy tietysti vierailukäyttäytymisen, kursailun, kahvittelutapojen ja keskustelukulttuurin havainnointi! Myös kieleen (ei-sanan käyttöön liittyvät ongelmakohdat), ajantajuun ("huomenna"-sanan paikalliset tulkinnat) ja legendaarisiin hahmoihin (kuuluisa "poeka" joka sotkee asioita kuljetus-, rakennus- ja kauppaliikkeissä) liittyviä havaintoja tehdään ja luokitellaan... Mutta onneksi Tenhunen osaa vähän irvailla ei-savolaisillekin, niin että minun savolaispuoliskonikin kesti tämän ihan hyvin! :D

      Poista
  2. Vautsi, kiitti linkistä aikalaisarvioon!

    Komppaan Katjaa - tiedän lukeneeni tämän joskus, mutten pysty kauheasti palauttamaan tapahtumista mitään mieleen. Tunnelmasta sentään, ja esimerkiksi tuo sitaattisi kuulostaa tutulta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen että tämä on juuri sellainen kirja, josta jää tunnelma ja hupipuoli paremmin mieleen kuin varsinaiset tapahtumat - siinä määrin pinnalla on tuo savolaisuusteema. :)

      Poista
  3. Minulle on jäänyt kirjasta mieleen lähinnä 'lampaansydän' - ja tunnelma. Kiva, että tuot esille tällaisen vanhemman kotimaisen dekkarin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, "lampaansydän" on hieno yksityiskohta! Ei ihme että jäi mieleen. :-)

      Poista
  4. Hah, minäpäs muistan tv-sarjankin! Se oli aika hyytävästi toteutettu kotimaiseksi. Muistaakseni Terhi Panula makasi kellarissa punaisissa buutseissaan. Legendaarisin Tenhunen on muuten Mustat kalat, onks luettu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On, sehän on se jossa nuori Liisa on oppaana (ellen ole sekoittanut näitä päässäni), oliko peräti Savonlinnassa... jossain linnassa kumminkin. :)

      Poista
  5. Tenhuselta luin sen Mustat kalat jonkin aikaa sitten, ja olihan se sen verran viihdyttävä että pitää noita muitakin kokeilla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällaisessa kunnon kotimaisessa dekkarissa on sitä jotain - ja Tenhusen aikoihin dekkarit olivat vielä dekkareita, eivätkä niin ultrasyvällisiä tai väkivaltaisia...

      Poista
  6. Kiva, että Tenhusenkin kirjoista blogataan. :) Ne on sen verran hyviä, että ansaitsevat tulla esitellyiksi. Luin ne kaikki muutama vuosi sitten ja se on poikkeuksellista, kun en ole normaalisti dekkarien ystävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla taitaa dekkari-into mennä kausissa. Nyt täytyy myöntää että kyllä tekisi mieli saman tien lukea lisää! :)

      Poista
  7. Minä en ole Tenhusta vielä lukenut, mutta jo Katjan viime syksyinen esittely herätti kiinnostuksen "punahilkkaan". Kuolema savolaiseen tapaan on juuri jäänyt niin kuin Kirsi sanoi tosi hyytävänä tv-sarjana mieleen, vaikken muuta muista kuin ne punaiset saappaat ja sen tunnelman. (Tunnustettakoon että olin reippaasti alaikäinen...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, nyt harmittaa tuplasti etten ole nähnyt punaisia saappaita livenä! Hmm, se on tullut kai alunperin 1983, jolloin sain juuri ja juuri katsoa Dallasia - joko jäi huomaamatta tai sitten äiti on sensuroinut tämän.

      Odottelen sinulta sitten juttua Punahilkasta!

      Poista
  8. Heh, jostain syystä tuo kirjan nimi kuulostaa minusta suorastaan vitsikkäältä. Tajusin myös, että suomalainen -60 ja -70 -80 -lukujen kirjallisuun on minulle jotain ihan tuntematonta. Tuleeko siltä ajalta mitään suuria klassikoita?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts, kannattaa ennemmin kysyä vaikka Morrelta, joka on ahertanut kirjallisuuden opintojen parissa!

      Mutta yhden sentään tiedän (koska huomasin juuri että olisi pitänyt joskus lukea), nimittäin Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä, se alkoi juuri telkkariversionakin. Myös Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat käy ainakin meikäläisen standardeilla jonkinlaisesta klassikosta...

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.