Zen

Yritin muistella, miksi poimin mukaani korkeakoulukirjastolta Alan W. Wattsin kirjan Zen. Jokin luettu tai kuultu on pannut miettimään, että buddhalaisuuteen pitäisi palata - mutta mikä? En muista. Ehkä Spinoza. Joka tapauksessa Zen vaikutti äkkiseltään sopivan lyhyeltä johdatukselta zenin perusteisiin. Olen niitä surullisia tapauksia, jotka eivät todellakaan ole lukeneet kirjaa Zen and the art of motorcycle maintenance. Ehkä pitäisi.

Alan Wattsin Zen on oudon ristiriitainen kirja. Ensimmäinen osa käsittelee zen-ajattelun kehitystä ja suhdetta sitä edeltäneisiin kiinalaisiin, intialaisiin ja japanilaisiin filosofian haaroihin. Tämän aiheen käsittelystä Watts selviytyykin aika sujuvasti, perushistorioitsijan tyyliin. Toinen osa (Zenin periaatteet ja harjoittaminen) onkin sitten huomattavasti skitsofreenisempi. Mitä pidemmälle sitä lukee, sitä ilmeisemmäksi käy, että Watts kirjoittaa melkein-oppikirjaa aiheesta, joka enemmän tai vähemmän suoraan kieltää oppikirjan oikeutuksen.

Tämäkään lähestymistapa ei ole ehkä täysin hyödytön. Sain lukemastani melkein-ymmärtämisen tunteen, ikään kuin olisin älyllisesti käsittänyt jotain mikä ei kuitenkaan ole älyllisesti oivallettavissa. Zen ei taida olla tiedettävissä niinkään kuin tajuttavissa. Watts onnnistuu kuitenkin avaamaan muutaman portin selostamalla kiinan kielen omaisuuksia. On helppo unohtaa, miten paljon kielemme kategoriat ohjaavat ajatteluamme.

Jos ymmärsin edes neljäsosan lukemastani, paras osa kirjasta olivat Zen taiteessa -osuuden haikut. Ne ovat kurinalaista hetken runoutta.

Wattsin oma kirjoitustyyli on vähän pedanttia, etenkin ensimmäisessä osassa. Toisessakin osassa hän sortuu ajoittain jankkaamiseen. Ehkä selittämättömän selittämisen taakka käy ylivoimaiseksi.

Yhteiskunnallinen ehdollistaminen pitää yllä mielen ja sen omasta itsestään omaaman kiinteän käsityksen samastusta itsevalvonnan keinona, ja sen seurauksena ihminen pitää itseään "minänä" - egona. Sen vuoksi henkinen painopiste siirtyy välittömästä eli alkuperäisestä mielestä minä-kuvaan. Kun tämä on tapahtunut, koko psyykkisen elämämme keskus samastuu itsetarkkailumekanismiin. Silloin käy melkeinpä mahdottomaksi tajuta kuinka "minä" pystyn jättämään "itseni" rauhaan, koska minä olen täsmälleen oma tavanmukainen yritykseni pitää kiinni itsestäni. Havaitsen olevani täysin kyvytön henkiseen toimintaan, joka ei ole tarkoituksellista, teennäistä ja vilpillistä. Näin kaikki mitä teenkin antautuakseni, "antaakseni mennä", jää valepukuiseksi tavanmukaiseksi yritykseksi "pitää kiinni". En pysty olemaan aikomuksellisesti aikomukseton enkä tarkoituksellisesti välitön. Heti kun minulle käy tärkeäksi olla välitön, tähän tähtäävä aikomus voimistuu; en pysty irrottautumaan aikeestani, ja kuitenkin juuri tämä aikomus on se seikka, joka on tämän aikomuksen totetutumisen esteenä. [s.172]

Itse tietysti lisään tähän vielä postmodernin ei-välittömyyden kerroksen tiedostaessani jo lukiessani, että aion blogata lukukokemuksestani: siten teen henkisestä toiminnastani sitäkin tarkoituksellisempaa ja teennäisempää. *huoh*  To do -listalle Zen and the art of motorcycle maintenance.

Alan W. Watts (2002, alunperin 1957). Zen. Helsinki: Otava. Suomentanut Reijo Lehtonen.

Arvioita ei oikein näy löytyvän, joten tässä linkki amazon.co.uk:n sivuille paremman puutteessa: siellä näemmä muutama lukija kehuu.