Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo on ollut mielessä moneen kertaan kuluneen talven aikana. Tuntuu hullulta että olen lukenyt niin vähän Sinisaloa, ja tässä on takana surullinen tarina. Aikoinaan minua kiehuttivat hänen genrekielteisiksi kokemani lausuntonsa. Sinisalo näet Finlandian voitettuaan selväsanaisesti ilmaisi, ettei halua tulla leimatuksi scifi-kirjailijaksi, vaikka hänen novellinsa olivat ennen esikoista päässeet lukijoiden käsiin paljolti juuri scifi-lehdissä. Minua ärsytti (ja ärsyttää) että scifin lukijat usein stereotypioidaan todellisuuspakoisiksi nörttipojiksi. Sinisalon jokin haastattelukommentti sitten osui ja upposi. Niinköhän tässä alan ammattilainen haluaa irti genrestä? Miksi? Onko noloa lukea tai kirjoittaa tässä genressä!?

Kiukunpuuskassa jätin sitten Finlandia-palkitun kirjan väliin ja boikotoin novelleja. Jos ei kerran ole scifiä niin voin olla ilmankin, eipä ole Finlandistit yleensä kiinnostaneet.

Näin sitä kasvaa ja kypsyy, tai ainakin lientyy. Nyttemmin tiedän paremmin, miten vaikea on saada lehdistössä yhtään kompleksisempi viesti ymmärrettävänä läpi. Ja nykyään voin ymmärtää miksi kirjailijaa saattaa rassata muiden pyrkimys lokeroida tuotantoa. Kuluneen talven aikana ollut blogeissa on puhetta Sinisalosta ja laiminlyöntini alkoi harmittaa. Morren juttu ratkaisi asian. Lainasin vihdoin Ennen päivänlaskua ei voi, pääsiäisenä luin.

Päivänlaskussa valokuvaaja Mikael löytää takapihalta otuksen ja vie sen kotiinsa.

Se on kovin heikko. Kun lasken sen sängylle, se ei rimpuile lainkaan vaan katsoo minua punertavilla kissansilmillään, joissa on pystysuora musta pupilli. Sill äon hieman kissan kuonoa ulkonevampi suora nenäharjanne, sieraimet ovat suuret ja ilmeikkäät. Suu ei muistuta lainkaan kissan tai koiran halkinaista kuonoa vaan on kapea vaakasuora viiru. Kokonaisuus muistuttaa niin paljon ihmisen kasvoja - kuin silkkiapinan tai muun litteänaamaisen kädellisen - että on helppo ymmärtää miksi näitä mustia otuksia on aina pidetty jonkinlaisina ihmisinä, luolissa ja koloissa asuvina, luonnon satunnaisesti luomina ihmisen pilkkakuvina.

Valossa näkee entistäkin selvemmin sen pentumaisuuden. Sen kasvon- ja vartalonpiirteissä on pehmeyttä ja pyöreyttä ja hellyttävää kömpelyyttä niin kuin kaikissa eläinten poikasissa. Katson sen etutassuja: ne ovat kuin rotalla tai pesukarhulla, notkeat nivelikkäät sormet ja pitkät kynnet. (s. 12)

Otus on peikko, ja Päivänlaskussa peikko on melkein kuin mikä tahansa harvinainen peto. Peikkojen asemointi luonnontieteeseen ja kansantaruistoihin tehdään tuomalla romaaniin paloittain keksittyjä otteita verkkolähteistä ja tietokirjoista. Päivänlaskun rakenteessa nämä lainaukset vuorottelevat eri kertojien näkökulmien kanssa.

Mikaelin yrityksessä huolehtia peikossa on jotain liikuttavaa ja vähän koomistakin. Sinisalo ei kuitenkaan tyydy keksimään peikkoa ja tuomaan sitä poikamiehen kaupunkikotiin; Mikaelin ja hänen miesystäviensä sekä samassa rapussa asuvan tuontivaimon ihmissuhteiden jännitteet fokusoituvat kiinnostavasti peikonpoikasen tuottamiin ongelmiin. Otus herättää Mikaelissa vahvan suojeluvietin. Peikko on Mikaelin objekti. Näin perinteisen moderni keinotekoinen vs. myyttinen alkukantainen vastaikkanasetteluun saadaan inhimillistä syvyyttä.

Lukijaa houkutellaan rinnastamaan samassa rapussa asuva tuontivaimo Palomita ja peikko; molemmat on suljettu asuntoihin, molemmat ovat uhanalaisia ja vallanalaisia. Toisaalta Mikaelin vahva viehtymys peikkoon rinnastuu Ecke-nimisen miehen himoon Mikaelia kohtaan. Mikaelin ihmisuhdekuvioihin sisältyy muitakin ovelasti toisiaan tasapainottavia peikkokeskeisiä kuvioita, joita lukija saa itse poimia eri kertojien näkökulmien välityksellä.

Kaikkiaan tarina on toimiva ja hyvin rakennettu, vain paikoin tuntuivat jotkin peikkotietousosuudet päälleliimatuilta. Loppu oli pienoinen pettymys, mutta kaikkiaan lukukokemus meni komeasti plussan puolelle. Alkuun tönköltä tuntunut kertojaratkaisukin - kertojina ovat hyvinkin lyhyissä pätkissä vuorotellen Mikaelin ja Palomitan lisäksi mainosmies Martes, Ecke ja Mikaelin entinen heila tohtori Spiderman - osoittautui loppupeleissa onnistuneeksi. Sinisalon kunniaksi pitää myös sanoa, ettei homoeroottinen värinä tuntunut ollenkaan typerältä edes  nelikymppisen heteronaisen silmissä. Sankarit menee harkintaan.

Johanna Sinisalo (2000). Ennen päivänlaskua ei voi. Helsinki: Tammi.
(Linkki kustantajan sivuille viittaa uuteen pokkaripainokseen)

Arvioita:
Tero Liukkonen Hesarissa
Eeva-Liisa Tenhunen Aikakoneessa
Hannu Kirjavinkeissä
Satu Satun luetut -blogissa

Ja bonuksena linkki yhteen Sinisalon haastatteluun, joka ei enää nosta verenpainettani pahemmin.