Paine

Kuva: Otava/Suomen kuvapalvelu

Eppu Nuotion Pii Marin -dekkarit ovat ennenkin vilahdelleet lukulistalla. Viimeksi äänikirjoja kirjastossa selatessani päädyin nappaamaan mukaani Paineen.

Automatkalle oikeaa äänikirjaa on vaikea valita. Ei saa olla liian rankkaa tai pellit kolisevat; ei saa olla liian kevyttä tai ajatus harhailee; ei saa olla huonoa tekstiä tai tulee hulluksi kuunnellessaan joka sanan. Miksei  meidän kirjastosta saa muita Waltareina cd-levyinä kuin Sinuhen (luin juuri viime vuonna) ja Johannes Angeloksen (kuuntelin juuri viime vuonna)? Waltaria jaksaisin kuunnella vaikka kuinka pitkään. Saakohan näitä kaukolainaan? Ainakin Mikael Karvajalasta on äänikirjaversio.

Mutta nou hätä, dekkarit ovat keskimäärin osoittautuneet hyviksi valinnoiksi. Myös Paine kelpasi parahultaisesti maantien jyystämiseen. Pii Marin ei minusta ole maailman sympaattisin keskushahmo, mutta kokonaisuus kestää yhden tuittupäisen monomaanikon, kun mukana on myös jörönpuoleinen Heino ja sivuosassa vilahtaa Reija Haukka. Piin pikkuveljellä Joelilla on romaanissa suurehko rooli. Paineessa on eräänlainen tuplamysteeri; Pii setvii Heinon kanssa isänsä kuolemaa ja Joelin uuden asunnon naapurissa eletään erohelvettiä.

Jälkimmäinen tapaus - avoliittonsa päättänyt nainen ei saa eksäänsä ulos asunnostaan - melkein varasti shown vanhemmalta arvoitukselta. Ainakin minä kyllä höristin heti korviani kun palattiin tuon asumuserottoman asumuserodraaman pariin. Iiris on avuton häikäilemättömän Pasinsa kanssa, ja Joel huomaa pian olevansa kahden tulen välissä. Loppuratkaisukin jysähti juuri niin kumeasti ja komeasti kuin kunnon draamalta vain voi toivoa. Sen toisen arvoituksen kanssa käykin lähes päinvastoin, sokea näkisi kepilläkin mihin ollaan menossa Piin isän Zersenayn suhteen. Siitä tarinalinjasta ei siis jaksa oikein kiinnostua.

Kirjastossa olisi ollut joku toinenkin, uudempi Eppu Nuotion äänikirja; taidanpa katsoa josko se on vapaana. Vaikkei tämä mysteerinä ehkä ollut maailman paras, Eppu Nuotion luenta on ehdottomasti plussaa. Hän osaa tulkita oman tekstinsä erinomaisesti (ei mitenkään itsestäänselvää), ottaa värikkäämmät sanavalintansa juuri sopivasti painottaen. Kuulija huomaa, että jotain muotoiltiin mukavasti, mutta erikoisuutta ei jauheta kuoliaaksi dramaattisin äänenpainoin. Kun vielä henkilöt ovat tuttuja ja tarina etenee kohtuullisen rytmikkäästi kertojan vaihdoksilla, paketti on sellaista perusvarmaa tavaraa.

(Waltaria kyllä tekisi mieli... mutta koluan varmaan nyt nämä oman kirjaston äänikirjat ennen kuin alan äänikaukolainoja kysellä; tämän vuoden projekti on näet taivutella kirjasto hankkimaan aikuisten sarjakuvia ihan vaan tilaamalla niitä vähän väliä!)

Eppu Nuotio (2010). Paine. Otavan äänikirja. Lukija Eppu Nuotio.

Arvioita:
Mari Viertola Turun Sanomissa (bonuksena samassa jutussa arvio Haudankaivajasta)
Kirjavinkeissä
Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogissa