 |
| Kuva / kansi: Like / Mika Perkiökangas |
Vakavammin: Oksanen ei ole aivan lempikirjailijoitani, vaikka taitaakin olla Suomen suurin ja suosituin ja takuulla tyylikkäin. Olen kyllä lukenut Puhdistuksen ja Stalinin lehmän peräti kahdesti, enkä voi kirkkain silmin laadusta valittaa. Silti viihdyn yleensä paremmin esimerkiksi Sirpa Kähkösen helpommin lähestyttävän tai Kaari Utrion hersyvän historiallisuuden kanssa.
Nyt kun olen sopivasti rakentanut dramatiikkaa taustaksi, voin tunnustaa, että pidin Kyyhkysistä paljon enemmän kuin oli tarkoitukseni. Paljon enemmän. Oksanen ei vain päästä lukijaansa mitenkään helpolla. Juonen polkuja peittää särmikkäästi rönsyilevä kuvauksen aluskasvillisuus. Ajasta toiseen hyppiminen on välistä raivostuttavaa. Sitä paitsi tarina käynnistyy ryömien kuin mikäkin metsäsissi. Ensin rapistaan satakunta sivua varjoissa ilman minkään valtakunnan karttaa ennen kuin noustaan ojasta ase tanassa...
Ja kuinka sieltä noustaankaan! Jollain käsittämättömällä tavalla Oksanen saa rakennettua niin viiltävän psykologisen tulkinnan Juuditista ja etenkin Edgarista, että sen jälkeen tuntuisi kiittämättömältä kitistä mistään.
Kyyhkyset kertoo yhden avioliiton tarinan Viron vaikeilta vuosilta. Liitto ei ole alkujaankaan hääppöinen. Miehittäjien aallot pyyhkivät maan ja pariskunnan yli idästä länteen, lännestä itään ja taas takaisin. Kun vesi laskee, ei miehestä ja vaimosta ole paljoa jäljellä. Rinnalla piirtyvät esiin myös muiden kohtalot: vastarintaa tekevän Rolandin, menetetyn Rosalien, tuhoon tuomitun Hertzin, nälkäisen Evelinin.
Ydinparin keskinäinen suhde ja kirjan rikas historiallisuus eivät sinänsä riittäisi tekemään tästä (minulle) hienoa kirjaa. En oikein ole varma mikä Kyyhkysten juju on - tai mitä kaikkia jujua siinä oikein piileekin - mutta minun nahkani alle se pääsi ihmisen muuttumisen ja muuttumattomuuden kuvauksella.
Kyyhkysissä ihmiset keksivät itsensä uudestaan, ja taas uudestaan, luovat identiteetin yltään ja omaksuvat uuden. Jossain muutosten takana on silti sama ydin. On kuin muuttuminen tislaisi esiin sen olennaisen ihmisestä, siitä miten kukin osaa rakastaa. Se, mitä jää jäljelle, ei ole kaunista, mutta se maistuu traagisen todelta. (Grh. Edgar on kyllä yksi mieleenpainuvimpia hahmoja ikinä.)
Ja samaa tekevät yhteiskunnat, keksivät itseään uusiksi vuodesta toiseen, valinta kerrallaan. Historiankin voimme aina löytää uudelleen, tulkita toiseksi ja sitten toisintaa.
Haluaisin antaa kunnollisen käsityksen tekstin voimasta ja (ylenpalttisesta) runsaudesta, joten otan oikein pitkän näytteen... Huomio, spoilausherkät: jättäkää pätkä väliin jos ette halua tietää kuka makaa kenen kanssa!
**** SPOILAAVA PALA TULOSSA****
Kas tässä, näyte rakkaudesta:
[--] Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja tuo kaikki tapahtui ihmisten ilmoilla. Kaikki näiden ihmisten, pojankoltiaisten, romukauppiaiden ja lakaisijoiden silmien edessä SS-Hauptsturmführer käyttäytyi tuolla tavalla, antoi naisen juosta kadulle yövaatteissa, antoi juosta autoon hyvästelemään, vaikka tuuli oli liimannut yöpaidan reisiin, ja antoi silkin liukua naisen harteilta ja palkitsi paljastelun koskettamalla tämän korvaa. [--] (s. 196)
**** SPOILAAVA PALA LOPPUU****
Tuo kaikki laulaa ja sykkii ja soi.
Minulle Kyyhkysten teksti on turhankin rehevää. Myönnän myös, etten nyt jaksanut nähdä sen kanssa ihan niin paljon vaivaa kuin vaikkapa Säädyllisen murhenäytelmän kohdalla aikoinaan. Mutta ehkä sillä ei ole väliä: joudun nimittäin lukemaan Kyyhkyset uudestaankin, se on jo nyt selvää. Minulla jäi yhtä ja toista hampaankoloon tämän kirjan kanssa. Itse asiassa heti sen lopetettuani käännyin takaisin ja luin uudestaan ensimmäiset luvut, ne jotka jäivät hämäriksi kun aloitin.
Jep, tämä on pakko lukea uudestaankin. Luulen, että koen tekstin toisin, kun ei enää tarvitse miettiä mitä tapahtuu ja kenelle.
Kyyhkysistä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin moniulotteinen se on. Epäilemättä siitä kirjoitetaan vielä tutkielma tai kuusi. Minunkin piti tovi miettiä mitä siitä sanoisin, koska Kyyhkyset on niitä kirjoja, joiden lukukokemus tuntuu muuttuvan päässäni sitä mukaa kun se etääntyy. Kun suljin kirjan loppuun päästyäni, tunnelmani olivat lähinnä haaleat, mutta parin päivän kuluttua huomasin, että olin miettinyt kirjaa moneen kertaan jälkikäteen, ja että oikeastaan pidinkin siitä aika paljon.
Nyt kun lähes viikko on ehtinyt mennä, kirja on jo kivunnut lukuvuoteni huippuihin. Vielä pari päivää niin jaan Oksaselle mitalin... paras siis lopettaa Kyyhkysten pohtiminen pikapuoliin tai joudun pyytämään nimikirjoitusta tai jotain muuta noloa.
Tämä kummallinen jälkivaikutus johtunee siitä, että kirjan ymmärtäminen ei ollut ihan helppoa; lukiessani vain kahlasin tunnelmassa ja äimistelin ihmisluontoa. Juonen ja hahmojen saumattoman yhteispelin oivalsin vasta jälkikäteen. Maailmansotia ja miehityksiä ja mielivaltaa... ja silti hahmojen elämäntiessä on kyse heidän valinnoistaan yhtä paljon kuin olosuhteistaan. Luonne on kohtalo? Huh. Kaipa me kaikki taaperramme täällä kehdosta hautaa juuri keksiäksemme keitä olemme.
Kirjaa, joka aiheuttaa tällaisia filosofisia puuskahduksia, ei ehkä voi varauksetta suositella ihmisille, joita ei tunne. Minun kannatti tämä lukea. Luen uudestaankin. Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukeminen olisi rankka harrastus.
Mutta tuo on turhaa spekulointia: Kun kyyhkyset katosivat on poikkeuksellinen kirja. Kyllä kannatti kohkata.
Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Like. 978-952-01-0781-9.
Arvioita:
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa oli vaikutettu
Ohoh, Helena Miettiselle Savon Sanomissa tuli myös Hämäläinen mieleen
Minna Ilselässä arveli, että varmaan joku on kirjasta pitänytkin, hih...
Salla luki vasta äskettäin ja piti
(Anteeksi te kaikki muut ihanat bloggaajat, joita minä laiskuri en linkitä. Lähden tästä vielä lueskelemaan oikein olan takaa juttujanne, nyt kun uskallan niin tehdä.)
Aivan mahtava arvioi hienosta kirjasta ja tuo lainaamasi kohta, niin kaunis.
VastaaPoistaKiitos Jaana! :-)
PoistaJaanan sanoihin on helppo yhtyä, hieno arvio hienosta kirjasta! Samoja ajatuksia heräsi meillä kummallakin KKK:sta, ilmaisit sen vain paljon paremmin! Laitoin tuon saman sitaatin vähän lyhyempänä omassa jutussani. Se on mielestäni kirjan kaunein ja sykähdyttävin kohta...
VastaaPoistaSara, en muistanut ollenkaan että olit siteerannut samaa kohtaa. :-) Se on tosiaan hieno palanen... ja jotenkin minulle se on kirjan avainkohtia, sellainen joka kiteyttää ja kristallisoi monta pohjavirettä kirjasta. Olin lukiessani merkinnyt 4-5 kohtaa mahdollisiksi lainauksiksi, mutta tämä yksi tuntuu sanovan eniten kun sitä katsoo kokonaisuuden valossa...
PoistaOlipas hassua lukea arviosi, koska itsehän en ihan hirveästi syttynyt kirjalle, mutta tunnistan ja tunnustakin silti kaikki sinun esittämäsi kohdat kirjasta hyvin. Ja tuo tähän lainaamasi pätkä kirjasta oli yksi lempparikohtani. Jotenkin vain kirja oli minulle jo liian raskas luettava ja punainen lanka tuntui lipsuvan otteestani enemmän kuin pysyvän siinä.
VastaaPoistaKatri, minulla oli alussa hyvin pitkälti samanlainen olo Kyyhkysistä, suorastaan nukahtelin sen kanssa kun tuntui että en pääse kiinni. Mutta sitten jotenkin innostuin enemmän ja enemmän ja loppujen lopuksi huomaan, sitä jonkun aikaa sulateltuani, että tykkäsin kovasti.
PoistaMinäkään en tästä innostunut, mutta ihan mahatvaa että sinä tykkäsit! Tämä oli minulle liian vaikea kirja, en yksinkertaisesti pysynyt kärryillä :D.
VastaaPoistaSanna, yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta... totta puhuen en odottanut tästä kamalasti pitäväni, mutta tuntui oikealta käydä tähän kiinni nyt kun Lehmät oli tuoreessa muistissa.
PoistaMinähän olin varma, että tämän kirjan jos jonkun luen vikkelästi ilmestymisen jälkeen. Ja edelleen on lukematta. Syytän kantta, joka on minusta susiruma eikä houkuta tarttumaan kirjaan. ;)
VastaaPoistaMutta tästä jutustasi tuli kyllä vahvasti sellainen olo, että haluan taas lukea kirjan. Kiitos.
Liisa, kääri se ruskeaan paperiin tai jotain... :-) Kansi ei kyllä ole minustakaan kirjan vahvuuksia, hih, vaikka sopiva onkin omalla tavallaan.
PoistaKiitos tästä! Taisit mainita kirjan aloitettuasi, että alku ei napannut sinua yhtään? Onpa hauskaa että kirjan edetessä rupesit tykkäämään!
VastaaPoistaJotenkin hassua sanoa juuri tästä kirjasta, että tämä on "mainettaan parempi", mutta siltä minusta tuntuu, sillä etukäteiskohkaaminen taisi keskittyä niin paljon ulkokirjallisiin seikkoihin.
Salla, näin on, alussa en päässyt oikein millään vauhtiin. Mutta tämä on niitä kirjoja, jotka oikeastaan "näkee" kunnolla vasta lopussa. Heh, jos tämä olisi ollut Oksasen esikoinen, voipi olla että en olisi jaksanut pinnistellä riittävän kauan.
Poista"Mainettaan parempi" pitää ainakin siinä mielessä paikkansa, että minulle se suuri julkisuus ja humu julkaisun aikaan toimi jotenkin enemmän karkottimena kuin houkuttimena. Kritiikeiltä tosin olen säästynyt, koska sain tämän lainalle aika pian ilmestymisen jälkeen, joten tiesin lukevani vuoden sisään... eikä siis tehnyt mieli lukea muiden näkemyksiä etukäteen.
Tämä Kiiski alkaa pikkuhiljaa lähestyä vastarantaa, jokohan kohta olisi Kyyhkysten aika... Puhdistuksesta pidin valtavasti, Baby Janesta en hirveästi ihastunut, Stalinin lehmät haluan myös lukea. Kiva kuulla, että pidit tästä noin paljon!
VastaaPoistaVillasukka, Baby Janesta moni on sanonut osapuilleen samaa. Se on minulta vielä lukematta ja taitaa jäädäkin... mieluummin luen sitten vaikka tämän Kyyhkyset uudestaan siinä vaiheessa kun seuraava on ilmestymässä.
PoistaMinä tykkäsin Kyyhkysistä todella paljon! En suosittelisi sitä ihan kaikille. Kirja vaatii keskittymistä, mutta myös antaa paljon! Ja hienoa nähdä, että Oksanen kehittyy koko ajan kirjailijana. Minkähänlaisia kirjoja hän kirjoittaa joskus kuusikymppisenä?
VastaaPoistaReeta, niinpä! Odotan mielenkiinnolla... Aina välähdyksittäin tuli tämän uusimman kanssa mieleen Nadine Gordimer. :-)
Poista"Sitä paitsi tarina käynnistyy ryömien kuin mikäkin metsäsissi. Ensin rapistaan satakunta sivua varjoissa ilman minkään valtakunnan karttaa ennen kuin noustaan ojasta ase tanassa..."
VastaaPoistaVoi että on hyvin sanottu! Ja mikä kirjoituksen vauhti on sinulla tässä tekstissä! Huomaan, että kirja on tehnyt vaikutuksen. Näin kävi minullekin. Kirjan ehdoton valtti on juuri tuo monisäikeisyys. Se, että kirjasta voi ammentaa täysilaidallisen oikeastaan teemasta kuin teemasta.
Astua huoneeseen, jossa on monta ovea. Jokaisesta ovesta huone avautuu erilaisena ja uutena - tällä tavalla tämän kirjan koin. Olen miettinyt kirjan lukemista uudestaan, sillä moni asia varmasti meni lukiessa sivu suun. Aivan kuten kerroit, minunkin piti palata alkuun. Tein sen jossakin kohtaa, kun aloin hahmottaa lopun käänteitä ja lankavyyhti hahmottui.
On sääli, ettei näin taitavasti kirjoitettu kirja noussut blogistanian listoille, mutta ylätys se ei ollut. Olisi tämä minusta palkinnon ansainnut, oli kohkausta tai ei.
Kirahvi, kiitoksia! Minulle nämä tällaiset haastavammat romaanit tuppaavat olemaan sellaisia lykättäviä kirjoja... varsinkin kun Oksasen kanssa on enimmäkseen käynyt niin että olen enemmän järjellä kuin tunteella mukana, tiedä häntä miksi. Voipi olla että olen lukijana jollain tavoin muuttunut vuosien varrella.
PoistaMutta Kyyhkyset oli kyllä jännä "syvyyspommi" sikäli, että fiilikseni muuttuivat koko ajan positiivisemmiksi. Alkuun takkusi ja tuntui tympeältä, mutta lopussa olin jo plussan puolella ja jälkilöylyissä innoissani... Minusta tämä on selkeästi kypsempi kirja kuin Stalinin lehmä, joka on vielä tuoreessa muistissa.
Hei. En tykännyt tästä kirjasta yhtään, se oli mielestäni keskeneräinen, nopeasti kokoon kyhätty. Kirjan pahis Edgar on hyytävä ja hänen vaimonsa hyvä, mutta sivuhenkilöt ja niiden roolit katoavat.
VastaaPoistaPuhdistukseen verrattuna, ei uskoisi saman kirjoittajan kirjoittamaksi.
Mai, kiva että tulit sanomaan tuon! Puhdistuksen lukemisesta on minulla jo aikaa, mutta muistan että pidin siitä enemmän järjellä kuin tunteella, kuten tuossa Kirahvillekin totesin. Tuntui että tiesin sen hyväksi ja laadukkaaksi kirjaksi, mutta se ei tuntunut hyvältä. Tämä taas tuntuu osuneen jotenkin paremmin myös tunnesuoneen, vaikka herättikin kokonaisen muurahaispesällisen ajatuksia.
PoistaAjattelin itsekin joistain henkilöistä, että "mitähän tuokin tässä tekee", mutta lopussa tuntui kuin olisi saanut vastaukset, tai luonnoksen vastauksista...
Jännä että Puhdistus on sinulle niin selvästi parempi! Alkaa tehdä mieli lukea sekin uudestaan, ihan vain nähdäkseni miltä se nyt maistuisi. :-)
Mukavaa lukea, että pidit! Olemme antaneet kirjan puukottaa ehkä vähän samalla tavalla nahkastamme läpi. Juudit, oi että, ja Edgar tietysti! Korvakohtaus on jo klassikko!
VastaaPoistaPaula, hih, "korvakohtaus"! Tästähän tulee seuraava meemi nakkipaperin rinnalle kun olemme niin monet siitä viehtyneet. :-)
Poista