 |
| Kuva/kansi: Otava/Mario J. Pulice |
Itse nyt Paikan luettuani olen vähän ymmälläni: ei tämä ollut oikein lintu eikä kala. Viihteeksi se tuntuu liian raa'alta, huumoriksi liian surulliselta, jännitykseksi tai romanssiksi liian inhorealistiselta. Ehkä Paikka on ennen kaikkea yhteisön kuvaus, yhteiskuntakritiikkiä, tarina englantilaisesta pikkukaupungista nykyaikana. Kontrasti Agatha Christien dekkarien siistiin idylliin on melkoinen. Osalla Paikan ihmisistä onkin vahva kaipuu menneeseen aikaan tai ainakin vakaa aikomus estää maailman muuttuminen omassa valtapiirissä.
"Minä olen pagfordilainen", hän tapasi kehuskella kesäturisteille, "paljasjalkainen ja pesunkestävä." Tällä kliseeksi naamioidulla toteamuksella hän lausui itselleen suuren kohteliaisuuden. Hän oli syntynyt Pagfordissa ja kuolisi siellä, eikä hän ollut milloinkaan haaveillut muuttavansa sieltä pois. Hän ei kaivannut suurempaa maisemanvaihdosta kuin koki seuratessaan, miten vuodenajat muuttivat kaupunkia ympäröivän metsän ja sen läpi virtaavan joen ilmettä, ja nähdessään, miten tori kukoisti keväällä ja tuikki jouluna." (s. 70)Paikka vapaana alkaa raflaavasti yhden miehen äkkikuolemalla. Viikatemiehen jäljiltä Pagfordin valtuustossa onkin äkkiä vapaa paikka, jota havittelevat niin vainajan politiikan puolustajat ja vastustajat kuin itsekkäät opportunistitkin. Poliittista peliä keskeisemmäksi nousevat silti ihmissuhteet. Rowling kutoo Pagfordista tiiviin verkon, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kaikki liittyy kaikkeen. Silti hahmot ovat kovin yksin ajatustensa, tunteidensa ja toiveidensa kanssa; moni pariskunta puhuu toistensa ohi. Aikuisten tutkan katveessa liikkuvat kouluikäiset nuoret, joiden on pinnisteltävä oman identiteettinsä eteen muiden ehdoilla. Nuorten maailmasta nousevat Paikan tummimmat ja kiinnostavimmat sävyt.
Rowling osaa kirjoittaa tarinaa. Mielenkiinto säilyy ja kiinnostavia tyyppejä riittää. Moni kuuluisa kirjailja kärsii mammuttitaudista, mutta Rowlingilla oireet ovat vielä lievät. Vaikka sivuja oli yli viisisataa, ei tarina tuntunut pitkitetyltä. Viimeistä kolmannesta olisi ehkä voinut vähän karsia, sillä rytmi jotenkin alkoi heittelehtiä loppua kohti. Juoni kyllä onnistui yllättämään moneen kertaan, siitä täytyy antaa täydet pisteet Rowlingille. Hän myös hallitsee suvereenisti laajan henkilögallerian ja pystyy pitämään sen vivahteikkaana.
Samaan hengenvetoon on pakko palata jutun alkuun ja todeta, että tyylilaji jäi tosiaan minulle hämäräksi ja se jotenkin teki lukukokemuksesta vaikeasti hahmotettavan. Pikkukaupungin elämän oudot synergiat - jotka jossain toisessa miljöössä olisivat olleet törkeää sattumakortin ylipelaamista! - ja hahmojen koomiset piirteet antoivat Paikalle (anteeksi) paikka paikoin humoristisen sävyn. Mutta enimmäkseen kirjan ihmiset tuntuivat onnettomilta ja… noh, pieniltä. Pienisieluisilta ja itsekeskeisiltä niin ajatuksissa kuin teoissakin. Englantilainen pikkukaupunki ei Paikassa vaikuta erityisen viehättävältä asuinympäristöltä. Taidan jatkossakin tutkailla sitä vain telkkarin kautta.
Kirjan loppu ei huvittanut minua tippaakaan. Spoilaamatta en voi siitä muuta sanoa kuin että kovasti jäi mietityttämään mitä kirjailija halusi sillä sanoa. Analyyttisesti ajatellen sen voisi tulkita yhteiskuntakriittiseksi kannanotoksi, tai sitten juonellisen umpisolmun avaamiseksi Aleksanteri Suuren mallia mukaillen… joka tapauksessa se teki minut surulliseksi, vaikka aika kylmäverinen tyyppi olenkin.
Jeh. Siitä saan loppulauseen. Paikka vapaana on hauska romaani, jonka jälkeen olin apealla mielellä.
J. K. Rowling (2012). Paikka vapaana. Otava. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 978-951-1-26954-0.
Arvioita:
Amman lukuhetkessä Paikka saa hehkutusta
Nenä kirjassa -blogin Norkku löytää lastensuojeluyhteyden Potter-sarjaan
Suvi Ahola Hesarissa luokittelee: peribrittiläinen tapakomedia tuotuna 2000-luvulle
Tämä löytyy omasta hyllystä, ja luin kirjan alkuvuodesta. Minullekin tästä jäi vähän ristiriitainen olo. Pidin kyllä, vaikka alku olikin turhan hidas; kaiken kaikkiaan viihdyin kirjan parissa, mutta ei se tarjonnut minulle mitään elämää suurempia elämyksiä lähimainkaan. Esim. se mainostettu musta huumori taisi mennä minulta yli hilseen, sillä minä en hymähtänyt kertaakaan koko kirjan aikana. Mutta mielenkiintoinen kirja Pottereiden jatkoksi!
VastaaPoistaIrene, myönnän että tämän huumori oli minustakin sellaista sisäistä vinoa hymyä nostattavaa, ei mitenkään ääneen naurattavaa. :-) Joka tapauksessa oli minusta huomattavasti parempi kuin vaikkapa Ahosen arvion perusteella ajattelisi.
PoistaMinä tosiaan pidin tästä todella paljon. Ja minusta tämä oli juuri sitä, mitä arvelet, yhteiskuntakriittinen kuvaus pikkukaupungista. Sen enempää en itse kokenut luokittelun tarvetta. Ja minuun musta huumori iski, vaikka toisiaan kaikkea ikävääkin tässä oli. Kaiken kaikkiaan näin tässä jotenkin suoran linjan Potterienkin varsin pessimistisiin sävyihin. Loppulauseesi on kyllä hieno ja vaikuttava, sitä paitsi ihan tottakin.
VastaaPoistaAmma, vähän hämmmästelen itsekin itseäni, että tuli niin voimakas halu saada tämä kirja johonkin lokeroon - ehkä se oli se lopun synkkyys mikä sen kirvoitti. En odottanut niin rankkaa kurvia loppuun. :-)
PoistaAllekirjoitan täysin loppulausahduksesi.
VastaaPoistaAmman tavoin minäkin pidin tästä paljon, vaikka kirja onkin synkkä ja ankeakin.
Käen kukuntaa en ole vielä lukenut, mutta odotukset ovat aika korkealla. :)
Maija, tosiaan, se Rowlingin dekkari. Kiinnostavaa, pitää varmaan koittaa pongata jostain!
PoistaLisään vielä sen verran, että tämä Paikka on ollut kirja, joka tuntuu paremmalta kun aikaa on vähän ehtinyt kulua. Heti tämän luettuani olin lopusta niin happamana, että en viitsinyt ruveta edes blogijuttua tekemään vaan lykkäsin…. harmitti kai kun olin pitänyt tarinaa ja hahmoja synkästi hauskoina, mutta sitten homma menikin ihan tragediaksi. Vaan parin päivän jälkeen huomasin, että kirja kieppuu mielessä sitkeästi - se on hyvän kirjan merkki. :-)
Inhorealistinen, masentava ja uskaltaako sanoa: ihmismielen pikkusieluisuudessa rypevä?
VastaaPoistaEn ole Pottereita lukenut, joten yllätyin romaanin pikimustasta värityksestä. Ja nimenomaan siitä, ettei kirjailija oikeastaan pidä yhdestäkään luomastaan henkilöstä. Joiden mielestä tämä tietysti on saavutus- voi olla, en kiistä.
Jotenkin tarinasta tulee mieleen joku 60-luvun englantilainen arkipäivää kuvaava filmi, jossa lohduttomuus oli pakenematonta.
Mutta ehkä mielentilani on nyt tällä viikolla ja näinä päivinä niin synkkä. Toisenlaisena hetkenä romaani olisi saattanut tuntua toisenlaiselta.
Kyösti, "ihmismielen pikkusieluisuudessa rypevä" kuvaa kyllä hyvin - sehän siitä niin realistisen teki! Se on minusta tavallaan saavutus, vaikka eihän se haittaisi jos kirjasta löytyisi edes joku perinpohjin sympaattinen hahmo. Ja tälllainen annos psykorealismia olisi mennyt paremmin alas makealla lopulla kuorrutettuna! (Heh, selvästikin haluaisin mittatilauksena kirjojeni juonet kun jaksan tuosta lopusta urputtaa…)
PoistaPottereissa se synkeä pohjavire jotenkin hautautuu eeppisen taistelun ja fantasiamaailman koomisten piirteiden alle.
Mutta olet toki oikeassa: oma mieliala vaikuttaa. Hyvässä ja pahassa.
Minä en ehtinyt löytää tämän huumoria - jos sitä oli - enkä melkein sadan sivun jälkeen keksinyt muutakaan kinnostavaa, miksi olisin jatkaa. Ankeaa oli, ja yksinkertaisesti tylsää. Kesken jäi. Kuten Kyösti sanoi ehkä oma mielentila ei ollut sopiva. Mutta olen jo kahdesti tämän aloittanut, samoin tuloksin.
VastaaPoistaArja, hih, kiinnostavan paljon ja kiinnostavalla tavalla tämä on ainakin jakanut mielipiteitä! Mutta näinhän se menee, kukin makunsa (ja mielialansa) mukaan…
PoistaMinusta siinä risteilevien tilanteiden verkossa oli komiikkaa, ja siinä ihmisten surullisessa pikkusieluisuudessa. Pagfordissa asuu joitain tuttujani ja taidan itsekin olla siellä vähintään vuokralla… :D Ehkä Paikka siksi kiinnosti minua alusta alkaen. Voi siis olla hyvä juttu ettet viihtynyt!
Heh, pahoittelut Ammalle ja Maijalle - teillä on varmasti ollut paljon paremmat syyt viihtyä Pagfordissa kuin minulla, joka tunnistan hahmojen käytöksessä omia pahoja ajatuksiani! ;-)