Parantaja

Kuva/kannen suunnittelu: Helsinki-kirjat/Jussi Kaakinen

Tuomaisen Parantaja pujahti lukulistalle Kirsin kirjanurkan kautta. Niin huonosti näemmä seuraan yleisiä tiedotusvälineitä, että Vuoden Johtolanka -palkittu olisi jäänyt väliin - onneksi on kirjablogit! Scifin ja dekkarin yhdistelmä on luonnollisestikin ohittamaton meikäläiselle. Parantaja oli juuri sellainen kuin toivoinkin: ahdistava mutta vetävä, toimintaa täynnä muttei tunteeton.

Tarinassa Tapani etsii ekokatastrofin hiljalleen hautaamassa Helsingissä kadonnutta vaimoaan Johannaa. Johanna on toimittaja ja Parantajaksi kutsutun sarjamurhaajan jäljillä. Tapanin etsintä kuljettaa häntä ympäri aidosti monikulttuuriseksi muuttunutta kaupunkia, lukkojen takana toimivalta yliopistolta kirjaamoksi kutistuneelle poliisilaitokselle ja yksityisten vartiointiliikkeiden vartioimille pihoille. Varakkaimmat ovat jo paenneet pohjoiseen; rautatieaseman täyttävät etelämpää saapuneet, joista ei enää tiedä ovatko he matkalla jonnekin vai asuvatko siinä sijoillaan.

Kirjassa kuvattu dystopia on ikävän uskottava, ja vaikkei Tuomainen minusta tyylin tai näkemyksen puolesta vedä Verroselle vertoja, Parantajan maailmassa toteutuu sama inhimillisen älyttömyyden tarkastelu varsin mallikkaasti. En ihmettelisi vaikka Parantajan kuvaus olisi monelle helpommin lähestyttävä kuin Verrosen; minä-kertoja on avoimempi hahmo eikä ihan niin niukka sanoissaan. Tuomaisen henkilöissä ei ole sellaista syvää oivallusta kuin Verrosen, mutta lämpö on ilmeisempää.

- Toivottavasti sä löydät Johannan, se sanoi.

Tajusin, että se oli ainoa asia maailmassa mitä toivoin. Ymmärsin sen kirkkaudella, joka läpäisi minut kuin lämpö tai kylmyys ja sai muistamaan kaiken hyvän, minkä saattaisin menettää. Pala nousi kurkkuuni, minun oli päästävä ulos.

- Mä toivon, että te viihdytte Norjassa, sanoin. - Ja että asiat siellä järjestyvät. Varmasti ne järjestyvätkin. Vuosi on pitkä aika, te saatte töitä ja tienaatte. Hyvin se menee.

Sanoistani puuttui jotain. Eikä sisältö ollut suurin puute. Minusta tuntui, että me kaikki kuulimme ja ennen kaikkea tunsimme sen. (s. 43)

Tekstinä Parantaja ei ole mitenkään maailman paras. Juonessakin on dekkariksi joitain puutteita (miten ihmeessä kaikki tuntevatkin kaikki, loppujen lopuksi - ei Helsinki nyt ihan kylä sentään ole!) Mutta pienet vajavaisuudet antaa anteeksi, sillä  fiilis on kirjassa vetävä. Tapanin suhde vaimoonsa on hellyttävä kontrasti kylmälle maailmalle.

Parantajan innoittamana vähän maailmanparannusta. Menee ehkä OTT näin sitoutumattomalle kirjablogille, mutta tällainen ajatus heräsi: sekä Verrosen että Tuomaisen tarinoissa korporaatioiden hallitsemalla turvabisneksellä on rooli katastrofien ylläpitämisessä ja pahentamisessa. Itse kunkin sietäisi pysähtyä miettimään mistä syntyy se turvattomuus, joka mahdollistaa ja tekee tarpeelliseksi yksityisen turvabisneksen kasvun. Toisaalta pelko syntyy ehkä liiasta tiedosta.... mutta epäilen myös tuloerojen kasvulla olevan merkitystä tässä kierteessä. Jos Tuomaisen kirja kauhistutti, kannattaa vihreän kirjallisuuden lisäksi harkita tutustumista Wilkinsonin ja Pickettin kohukirjaan tuloeroista (The Spirit Level) tai, jos sen saama osittain aiheellinen kritiikki mietityttää, ihan kotoisan Tilastokeskuksen tuotoksiin.

Ai niin - hesalaisille miljöö on hieno bonus tässä kirjassa! Ainakin minä nautiskelin tulevaisuuden stadista täysin siemauksin kun kuljin mielessäni niin muuttuneita katuja.

Antti Tuomainen (2010).  Parantaja. Helsinki-kirjat.

Arvioita:
Pertti Avola Hesarissa
Seppo Kämäräinen Pohjolan Sanomissa