Matti Alahuhta: Johtajuus - kirkas suunta ja ihmisten voima

Kuva/kansi: Docendo/Mikko Puranen

Kauppatieteiden populaaripuolella on tänä vuonna yksi kirja ylitse muiden. Kun Koneen ja Nokian johtopesteistä tunnettu Matti Alahuhta kertoo mistä johtajuudessa on kysymys, pitää itseään kunnioittavan suomalaisen liiketaloustieteilijän lukea kirja, käytännön johtajista nyt puhumattakaan. Alahuhdan ura - ja ennen kaikkea hänen luotsaamiensa yritysten tulokset hänen kausillaan - hakevat vertaistaan. Niinpä Johtajuus - kirkas suunta ja mielen voima on pakko lukea ihan vain varmuuden vuoksi. Jospa siellä paljastettaisiin globaalin kasvun salaisuus...? Ehkä miljardibisnes odottaa ihan kulman takana?

Minuakin kirja uteloitti sen verran, että kävin sen kirjakaupasta koppaamassa syyslomaviikolla. Hinta on vähän suolainen (34,90€) mutta sisältö oli siinä määrin kiinnostava etten koe tulleeni ryövätyksi. Antoisan kirjasta tekevät monet Alahuhdan lyhyet ja lakoniset kiteytykset käytännön havainnoistaan ja tietenkin Alahuhdan poikkeuksellinen positio. Jos tismalleen samat johtamisopit kirjailisi kauppoihin dosentti Antti Akateeminen, ei tuotoksesta varmaankaan otettaisi lisäpainosta parissa viikossa. Vaikka Johtajuudessa on melko paljon tarpeetonta toistoa, Alahuhdan henkilö ja hänen tekstinsä henkilökohtaisuus tekevät kirjasta hyvän.

Sanomassa ei ole varsinaisesti mitään kamalan uutta: selkeä tavoitteiden viestiminen, ihmisten kuunteleminen, suunnitelmallinen ja systemaattinen kehittäminen ja niin edelleen ovat melko peruskauraa nykyjohtamisessa. Tai ainakin johtamisopeissa.

Erikoisempaa on, että Alahuhta on niitä harvoja, jotka voivat omiin näyttöihinsä vedoten sanoa, että taantumakin on mahdollisuus ja lamassa voi menestyä. Silloinkin kun talous sakkaa, jotkut yritykset löytävät oikean fokuksen, kasvavat, tekevät yhä parempaa tulosta.

Miksi? Itse tulkitsin Alahuhdan keskeiseksi viestiksi sen, että toimiva organisaatio toimii vaikeissakin olosuhteissa erinomaisesti... ja siinä se tärkein niksi onkin. Firmaa on kehitettävä armotta niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Vaikka menestys on usein vähän tuuristakin kiinni, ei tuurista ole iloa jos ei ole valmiutta sitä hyödyntää. Tässä kirjassa organisaation valmius on ennen kaikkea ihmisten valmiutta. Siitä tykkäsin: Alahuhdalle johtaminen on tosiaan ihmisten johtamista.

Mukana on runsaasti opettavaista käytännön kokemusten kuvailua Koneen ajoilta ja monta lupaavaa muistilistaa. Nyt tiedän globaalin yrityksen johtamisen viisi kulmakiveä, esimerkiksi. Ja laadun kehittämisen neljä periaatetta. Koska maksoin niistä pitkän pennin, pidän ne itselläni, ja jaan sen sijaan kanssanne pari sitaattia loppuosasta, jossa Alahuhta tarjoaa ajatuksia seuraavan sukupolven vastuunkantajille.

Me tarvitsemme yhteisen näkemyksen siitä, mitkä ovat hyvinvoivan Suomen tulevaisuuden peruspilarit. Itse uskon siihen, että kantavimmat pilarit ovat koulutus, tutkimus ja jatkuva oppiminen. Koulutuksen tulee olla mahdollisimman laadukasta peruskoulun ensimmäisestä luokasta lähtien ammattikouluihin, lukiohin ja aina tohtoriopintohin saakka. Tämä tarkoittaa sitä, että koulutusta on uudistettava ja kehitettävä jatkuvasti. Kaikki, mitä ei kehitetä koko ajan aktiivisesti, alkaa ajan myötä hiipua. [--] (s. 188)

Nih. Taidan lähettää kirjan Juha Sipilälle. Koulutuksen ja tutkimuksen leikkaaminen ei ole fiksua.

Ja vielä:

[--] positiivisuuden voima vie aina pidemmälle kuin turhautuminen, oli tilanne kuinka vaikea tahansa. Positiivinen asenne avaa aina uusia mahdollisuuksia. Kyynisyys ja turhautuminen sen sijaan heikentävät niin ihmistä, organisaatiota kuin kansakuntaa. (s. 187)

(Tupla-nih. Taidan sittenkin pitää itselläni. Sipilä ostakoon oman kappaleensa.)

Voin vilpittömästi suositella Johtajuutta kaikille, joita aihe tai Alahuhta henkilönä kiinnostavat, ja tietysti kaikille, jotka haluavat olla kärryillä ajan ilmiöistä. Johtajuus on helppoa ja suoraviivaista luettavaa vaikkei lukija olisikaan alan ihmisiä.

Jos ajankohtaisuudella ei niin ole väliä, kannattaa odottaa tovi. Yleensä uutuuksien kanssa käy valitettavasti / onneksi niin, että puolen vuoden kuluttua kirjan saa puoleen hintaan ja vuoden kuluttua viitosella. Alahuhdan sanoman arvo ei laske yhtä nopeasti.

Muita arvioita:
Levoton lukija tykkäsi
Kauppalehti poimi hyviä otteita

Matti Alahuhta (2015). Johtajuus - Kirkas suunta ja ihmisten voima. 
Yhteistyössä Martti Häikiö ja Pekka Seppänen. Docendo. 978-952-291-202-2.

Carl Hiaasen ja muita syyskesän kirjakokemuksia

Pitkästä aikaa höpisen hetkisen kirjoista, tai jos tarkkoja ollaan, enimmäkseen dekkareista, sillä niitä olen viime kuukaudet enimmäkseen lukenut. Kahden duunin loukussa ei ole riittänyt virtaa vaativampaan, mutta viis siitä - eipä ole ensimmäinen kerta kun dekkarit kannattelevat vaikean kauden yli.

Sillä selväähän on, että jotain on luettava. Muuten kuolee.

Niistä dekkareista sitten. Ensimmäisenä pitää mainita Vera Valan Tuomitut, joka jatkoi Ariannan tarinaa kiinnostavalla tavalla. Olen tähän mennessä pitänyt kaikista Valan kirjoista, enkä kyllä näe syytä mielipidettäni korjailla tämänkään jälkeen. Nämä ovat iloisen kohtuuttomia ja erinomaisen viihdyttäviä romaaneja.

Tuomitut johdatti uusintakierrokselle Ngaio Marshin dekkareiden pariin, sillä Ariannan kohtaamasta lahkosta tuli mieleeni Spinsters in Jeopardy, jonka olin lukenut vuosia aiemmin. Spinsters jäi kuitenkin lukematta, sillä Marsh-pinossa on paljon houkuttelevampiakin niteitä...

Minusta Ngaio Marsh on omimmillaan teatterin parissa: hänen intohimonsa teatteriin maistuu teksteissä mukavasti. Nuorena tyttönä olin itsekin vuosia mukana harrastajateatterissa, joten takahuoneiden tohina tuntuu kotoisan nostalgiselta. Päädyinkin lukemaan kaikki Marshin teatteridekkarit, jotka kotihyllystä löytyvät: Light Thickens, Death at the Dolphin, False Scent, Opening Night ja Enter a Murderer. Tai no, tuosta taitaa puuttua ainakin Vintage Murder, mutta ehdin jo hieman hyydähtää.

Nyt luetuista romanttinen Opening Night on suosikkini, mutta Enter a Murderer taitaa olla murhamysteerinä parempi. Ja ikilempparini on ilman muuta himpun hupsu ja häpäilemättömän snobbaileva Surfeit of Lampreys.  Varmuuden varoiksi luin tällä kerroksella vielä yhden Marshin (Artists in Crime, jossa Roderick Alleyn tapaa Agatha Troyn: rakastan näitä englantilaisten hienostoetsivien kohteliaita romansseja!).  Joka tapauksessa - jos Marsh ei ole tuttu, kannattaa tutustua. Kirjat ovat vähintään yhtä tunnelmallisia kuin Christien ja yltävät paikka paikoin Sayersin tasolle.

Sitten ihan toiselle laidalle genreä.

Kesän löytö eli Carl Hiaasen ilmaantui ystävän kirjahyllystä kun kerjäsin jotain helppoa ja hauskaa luettavaa. Sitä sain. Näitä Hiaasenin kirjoja tuli luettua nyt useampi (Skinny Dip, Koirankuria, Pintaviiltoja, Basket Case, Strip Tease, Onnenkoukkuja, Nature Girl).

Hiaasen kirjoittaa ivallisen hillittömiä rikostarinoita, joissa paha saa palkkansa tai ainakin päätyy kiinteistövälittäjän hommiin. Tarinoissa ei pääse kiintymään hahmoihin, sillä jokaisessa kirjassa on oma henkilökaartinsa - ja siitäkin osa takuuvarmasti tapattaa itsensä ennen kuin sivut loppuvat. Ainoa pysyvämpi elementti on Florida ja sen luonto: suot, rannat, auringonlaskut ja tietenkin hervottoman hullunkurinen asujaimisto.

Kirjoille on yhteistä myös piilevä ekologinen asemasota ja tapahtumien hallittu kaoottisuus. Hiaasenin kirjoissa asiat puolihuolimattomasti ja kumman uskottavasti vain.... eskaloituvat. Tienpientareelle huolimattomasti viskatusta roskasta tai romanttiselta risteilyiltä mereen tipautetusta vaimosta voi seurata mitä vain. Tyylilaji on eräänlainen absurdi sarkasmi, jossa oikeuden voitto ei välttämättä toteudu sillä perinteisellä tavalla.

Näitä voisi suositella vähän ronskimmasta huumorista tykkääville. Todisteeksi sitaatti:

[--] että onnistuu pudottamaan jonkin nopean ja kauniin otuksen taivaalta, Maen isä selitti. Siinä on koko metsästyksen ydin! 

Nyt minä ymmärrän, Twilly sanoi. 

Ja samana iltana, kun Maen isän vuokrakone nousi ilmaan pieneltä Montgomeryn kentältä, joku läheisessä metsikössä piileskellyt ampuja tikkasi automaattikiväärillään siistin X-kirjaimen lentokoneen toiseen siipeen puhkaisten polttoainetankin, niin että kone joutui kääntymään takaisin ja tekemään hätälaskun. 

(Koirankuria, s. 71)

Mitäs muuta? Loppukesän mittaan tuli luettua myös mm. ensimmäinen Kate Atkinsonini (Eikö vieläkään hyviä uutisia, mutta siitä lisää myöhemmin) ja viimeinen  Jessie Burtonini (The Miniaturist, oli myös ensimmäiseni enkä vieläkään tiedä miksi luin sen loppuun).

Lisäksi luin vihdoin ja viimein loppuun jo pari vuotta sitten aloittamani William Uryn kirjan Myönteinen ei - kuinka sanoa toiselle ei ja päästä silti myönteiseen lopputulokseen.

Ei hullumpi. Vähän toisteinen, vähän ilmeinen... mutta Urylla oli kyllä hyviäkin huomioita. Jos kirjasta oli jotain apua, löydän varmaan paremmin aikaa myös bloggaamiseen tulevaisuudessa.

Kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

***

Jos tosiaan käy niin, että kunnat jatkossa saavat itsenäisesti päättää missä määrin kirjastoihin panostavat,  on vastuu kirjastojen kohtalosta entistä enemmän meidän tavisten käsissä. Kuntapäättäjät kuuntelevat kyllä kuntalaisia... mutta vain jos kuntalaiset pitävät meteliä. Tiukan talouden aikoina kaikki ei-laissa-pakollinen on karsintaharkinnassa.

Jos haluat, että sinulla on jatkossakin kirjasto, käytä sitä. Kerro kaikille käyttäväsi. Kerro erityisesti kotikaupunkisi päättäjille. 

***

Väitän ihan pokkana, että ilmainen, laaja-alainen ja asiantunteva kirjastolaitos on iso tekijä suomalaisten korkeassa osaamistasossa ja sitä kautta myös elintasossa. Nykyään paperinen kirja on vain yksi tiedon, taidon ja viihteen välitin, mutta se ei tarkoita, että kirjastot ovat käymässä turhiksi. Päinvastoin: tarvitsemme entistä tasokkaampia kirjastoja ja entistä enemmän informaatioalan ammattilaisia kirjastoihin, jotta pysymme muutoksissa mukana.

Jos tieto ei ole kaikkien saatavilla, siitä tulee harvojen etuoikeutettujen yksinoikeus. Jos kirjoja ei pääse lukemaan ilmaiseksi, ei kaikilla kohta ole mahdollisuutta lukea. 

Sitä paitsi kenelläkään ei ole varaa ostaa tarpeeksi kirjoja... 

***

Oma kotikirjastoni on Seinäjoen kaunis Apila.  Sen vieressä komeilee vastikään remontoitu Alvar Aallon vanha kirjasto. 

Molemmissa on töissä mukavaa ja avuliasta väkeä. 

***
Nautitaan kirjastoista. Pidetään niistä kiinni.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Kuva: CrimeTime

Tämän kirjan kanssa kävi raivostuttava juttu... Luin kirjan lähes kuukausi sitten ja kirjoitin heti isoimmat mietteet muistiin, koska tiesin, että tästä haluaisin blogata. Sitten hävitin luonnokseni jotenkin. Se siitä syvällisestä ja oivaltavasta jutusta sitten - sellaisiahan kadonneet tekstit aina ovat! - mutta laitan kumminkin lyhyen mainospalan.

Tyttö ja pommi ei ollut minusta absurdisti hauska niin kuin Särkyvää, se on sanottava alkuunsa. Pommi oli kumminkin vähintään yhtä inhimillinen ja etenee erittäin koukuttavasti. Se on osittain osittain dekkari, osittain toimintajännäri. Suurvaltaintressien asemesta vastakkain ovat omia pelisääntöjään noudattavat graffititaiteilijat ja heitä jahtaavat vartiointiliikkeiden miehet.

Pommissa yhden maalarin ja yhden vartijan välille syntyy syvenevän vihan kierre. Järvelä antaa vuorotellen äänen kummallekin. Ratkaisu osoittaa riipaisevasti, miten kaukana toisistaan ovat Metron ja Jeren maailmat - ja toisaalta niin lähellä, kosketusetäisyydellä. Metron ja Jeren vastakkainasettelu luo melkein pelottavan jännitteen, joka sai ainakin minut taas vaihteeksi miettimään, miten vaikea on nähdä näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia. Samassa maailmassa eletään ja silti nähdään se kukin omalta kulmaltamme.... Kuten usein elämässä, Pommin tarinassa pahiksia on vaikea nimetä; hyvä ja paha ovat auttamatta sekaisin.

Kirja toimii sekä dekkarina että romaanina. Suosittelen! Myös Kirsi ja Hanna ovat tästä tykänneet. Metron tarinalle on ilmestynyt myös jatkoa: Tyttö ja rotta. Sekin on aikomus lukea.

Jari Järvelä 2014. Tyttö ja pommi. CrimeTime. E-kirja. 9789522891648.

Graeme Simsion: Vaimotesti ja The Rosie Effect

Graeme Simsionin menestysteos on kait jäänyt kirjablogeja selatessa mieleen; Vaimotesti tuli napattua mukaan, kun 1) kirjakaupassa oli sellainen viettelevä nipputarjous pokkareista 2) minulla oli sattumoisin lahjakortti ja 3) halusin jotain hymyilyttävää.

Taisin tykätä, sillä työreissulla tulin vielä ostaneeksi lentokentältä jatko-osan The Rosie Effect.

Kirjojen kertoja on vakavista sosiaalisista rajoitteista kärsivä älykkö, joka kaipaa elämänkumppania. Donille ei ole kuitenkaan ihan helppoa löytää sopivaa naista, sillä kriteerit ovat tiukat eikä selvästi yhteensopimattomien kanssa seurusteluun ole mitään järkeä tuhlata aikaa. Keneltäkään ei varmaan Vaimotesti spoilaannu, jos mainitsen, että alkujaan täysin sopimaton Rosie osoittautuu lopulta täysin sopivaksi... ja että The Rosie Effect kertoo pariskunnan myöhemmistä vaiheista.

Molemmat kirjat olivat helppolukuisia ja viihdyttivät liiaksi pollaa rasittamatta. Pidin siitä, että humoristista romanssia tehtiin tässä vaihteeksi erilaisesta näkökulmasta. Don on kieltämättä vähän epäuskottava hahmo, mutta eihän chicklittiä voi lukea ollenkaan, jos uskottavuutta vaatii? Itse tykkäsin kovasti siitä, miten Don kirjan kuluessa oppii uutta itsestään ja muista.

Vaimotestin ydinjännite on rakkauden ja järjen ristiriidassa. The Rosie Effectissä siirrytään sitten enemmän käsittelemään vanhaa kunnon mikseivät-he-puhu-toisilleen -teemaa. Mutta vaikka jutut ovat tuttuja, tuo epäkonventionaalinen kertoja tarinaan uuden kierteen. Molemmissa kirjoissa on myös kivasti esillä kysymys soveliaasta ja epäsoveliaasta ajattelusta. Kun Don, joka ei hallitse sosiaalisia koodeja eikä osaa lukea ihmisiä, törmää itsestäänselvyyksiin, hän tulee samalla osoittaneeksi, miten ahtaita arkiset normimme usein ovat, ja miten vahvasti päivittäinen viestintämme perustuu erilaisiin sanattomiin sopimuksiin.

"Voi luoja", hän sanoi. "Minä tarvitse drinkin." 

En ollut varma, miksi hän kertoi tämän tiedon jollekulle, jonka oli tuntenut vasta neljänkymmenenkuuden minuutin ajan. Aioin itsekin nauttia alkoholia kotiin päästyäni, mutten nähnyt mitään syytä informoida asiasta Julieta. (s. 19)

Sitä paitsi, itsekin (vähän Donia lievemmin!) sosiaalisesti rajoittuneena oli hauska lukea hahmosta, jolla on vaikeuksia ymmärtää, miten ihmisten väliset keskustelut toimivat... En nyt ihan samaistunut mutta tiettyä empatiaa väkisinkin heräsi.

Minusta Vaimotestiä ja sen jatko-osaa voi suositella kevyen lukemisen nälkään melkein kenelle vain. Tiedän varmasti yhden miehenkin lukeneen Vaimotestin ja siirtyneen sitten myös jatko-osaan...

Hauska, romanttinen, pikkuisen ajatteluttava kirja, josta ei tarvitse ottaa päänsärkyä. Juonta on tarpeeksi ja sävy on kärjekäs mutta sujuva. Inka Parpolan suomennos toimi.

Graeme Simsion (2014). Vaimotesti. Otava/Seven. Suomentanut Inka Parpola. 978-951-1-28726-1.
Graeme Simsion (2014). The Rosie Effect. Michael Joseph/Penguin. 978-0-718-17948-9.

Arvioita:

Tästä tykkäsivät mm. Minna (Oota mä luen tämän loppuun) sekä Susa (Järjellä ja tunteella).
Vähemmän huvittui Ilselän Minna.