Pakko myöntää: en pitänyt Kostostakaan mitenkään erityisesti. Se oli, oikein tappavaa ilmausta käyttääkseni, ihan hyvä kirja. Sen pidemmälle en pääse.
Raiskaus ei ole KOSKAAN raiskatun vika. On hyvä, että Oates sanoo sen tavalla, jonka mahdollisimman moni tuntee munaskuitaan myöten. Siinä mielessä olen iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Koston pitäisi kaiken järjen mukaan olla myös minulle järisyttävän merkittävä kirja, sillä tarina painelee kaikkia tehonappeja: teini-ikäisen tytön kasvua ja äitisuhdetta, yhteiskunnallisen ja yksityisen oikeustajun kysymyksiä, median roolia, naiseutta ja naiseuden epäreiluja vaaroja, sodan vaikutuksia sotilaisiin...
Silti en kyennyt vaikuttumaan Kostosta. Reaktio on niin vaistomainen, että sain kaksin käsin etsiä syytä - mikä ihme mättää? Samanlainen fiilis jäi Blondista. En keksi muutakaan selitystä kuin että jokin kerronnassa vieraannuttaa minut, ja todennäköisesti se jokin on ainakin Koston kohdalla Oatesin käyttämä sinä-kertoja.
Et saa nukuttua jos äiti ei nuku. Et saa syötyä jos äiti ei syö. Et hymyile jollei äitikin hymyile turvonneella, revityllä suullaan.
Käytöksesi taantuu lapselliseksi, haluat vain kömpiä sänkyyn äidin viereen, haluat päästä kainaloon. Vaikka äidin voimat eivät riitä halaamiseen tai lohduttamiseen, eivät edes suukottamiseen jollet työnnä kuumeisia kasvojasi ihan lähelle, vasten hänen haavoittunutta suutaan.
Ja sinun käsivartesi! Krunts, se oli riuhtaistu sijoiltaan niin että kuvittelit kuulleesi rusahduksen. Nyt se on vedetty paikoilleen mutta silti siihen sattuu suurimman osan ajasta, koko käsivarsi tuntuu hyödyttömältä, kuin kuolleen kädeltä. Silmäsi ovat punaiset itkusta. (s. 53)En ilmeisesti osaa eläytyä johonkuhun joka on "sinä". Myös tiheä tason vaihtelu jotenkin jysäyttää ulos tarinan virrasta. Valitsin tämän lukunäytteeksi, koska juuri tässä kohdassa huomasin miettiväni mitä sanoja alkuperäistekstissä käytetään: saman "sinän" sisälle eivät tunnu yhtä aikaa sopivan sanat taantuu ja krunts. Kirjoittiko Oates regresses ja cruntch? Tietenkin kertojahan se tässä laittaa sanoja 12-vuotiaan suuhun, eikä siis kyse ole sikäli uskottavuusrikkomuksesta; "sinä" ei ole kahdentoista. Silti, en vain pääse tyylilajin makuun.
(En enää muista käyttikö Oates myös Blondissa sinä-kertojaa paikka paikoin, lukemisesta on jo aikaa. Odotin siltä kirjalta aiheen takia paljon, ja olin vähän pettynyt kun en pystynytkään siitä pitämään. Ei se huono toki ollut, mutta ei kyllä innostanutkaan erityisesti; loppuosa meni jo melkein suorittamisen puolelle.)
Joyce Carol Oates (2010). Kosto: Rakkaustarina. Helsinki: Otava. Suomentanut Kaijamari Sivill.
Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Joonas Säntti Turun Sanomissa
Minulle tämän kanssa on käynyt se ilmiö, että blogihehkutus on herättänyt jo vastareaktion - ei tee mieli tarttua tähän kirjaan ainakaan heti. Tämähän on täysin järjenvastaista, koska juuri totesin että blogikehut auttavat minua lukuvalinnoissa. :)
VastaaPoistaPerustelujasi oli kuitenkin mielenkiintoista lukea, kiitos niistä!
Itsekään en osannut oikein haltioitua tästä kuten muut. Kuitenkin hänen kirjansa houkuttavat - hyllyssäni onkin perjantaina ostettu pokkari Haudankaivajan tytär. :) Saas nähdä, mitä siitä pidän. Tosin lukemisen aloittamiseen saattaa mennä kauan, kun on paljon muutakin luettavaa.
VastaaPoistaMulle kävi sama juttu Harjukaupungin salakäytävien kanssa: sitä oli kiva lukea, eikä kirjassa ollut mitään vikaa sinällään, mutta kun jokaisessa blogissa oltiin hehkutettu kirjaa, niin jotenkin kaipasin sellaista kirkastavaa elämystä kirjaa lukiessa. Mutta sitä ei tullut ja kirja pysyi tasolla ihan kiva. Vieläkin, vaikka se siis oli hyvä ja kiva. Mutta ei siinä ollut mitään maailmoja mullistavaa.
VastaaPoistaEn tiedä, oliko Oatesin kirjoissakaan mitään elämää mullistavaa. Luin Putouksen ja Koston melkein yhtäkyytiä ja ehkä luin ne vähän samana kirjana. Eniten minua näissä kirjoissa kiehtoi se, miten niissä (molemmnissa) se kosto kietoutuu elämään salavihkaa ja samalla tavalla kosto kietoutuu myös kirjan sivuille: sitä ei oikeastaan edes huomaa, kunnes yhtäkkiä ymmärtää, että kosto onkin jo menossa.
Samalla aloin miettiä sitä, miten olemme tavallaan lampaita omassa elämässämme, kun 'uskomme', että oikeus tapahtuu. Ja samalla pidämme hirveän keskiaikaisena silmä silmästä -oikeutta ja kauhistelemme kovia rangaistuksia.
Blogien lukeminen on tosiaan vaarallista ennakko-odotusten hallinnan suhteen - ettei odottaisi kehutuilta liikaa tai tyrmäisi haukuttuja jo ennakolta. Minulla on juuri kesken Riikka Pulkkisen Raja, ja täytyy sanoa, että Pulkkisesta on kohkattu niin paljon, että ennakko-odotukset tuppaavat häiritsemään lukemista. Luulen, että jos olisin vain sattunut poimimaan kirjan kirjaston hyllystä ilman mitään ennakkotietoja, olisin ollut paljon ihastuneempi. Nyt sitä odottaa jotain aivan maailmaamullistavaa. No, enpä sano enempää, ennen kuin olen lukenut loppuun!
VastaaPoistaEn oikeastaan usko, että ennakko-odotukset olivat liian korkeat Koston tapauksessa :-) ajattelin vain että ehkä kannattaa ennakkoluuloista huolimatta kokeilla. Ja kyllähän minä siitä enemmän pidin kuin Blondista...
VastaaPoistaJälleen oli kyllä vaikea olo kirjoittaa, että nyt taas vähän eri mieltä kuin moni ihailemani bloggaaja; pitkään epäröin, että linkitänkö kirjasta innostuneiden arviota ollenkaan, ettei tulisi sellaista vaikutelmaa, että väitän vastaan... Lopulta tulin siihen tulokseen, että on vain reilua antaa kirjasta kiinnostuneille tilaisuus löytää myös ne innostavammat viestit :-D
Sitä paitsi, kuten täälläkin on kommenteissa joskus todettu, erimielisyys on hyvästä. Olisi todella outoa jos kaikki tykkäisimme samoista kirjoista yhtä paljon. Kun lukukokemus on jokaiselle oma, täällä on onneksi tilaa tuhansille totuuksille. Erilainen kokemus kirjasta ei siis ole logiikkani mukaan väite, että toinen oli väärässä, vaan ainoastaan erilainen kokemus kirjasta. Kuten joku fiksu on todennut, "Sometimes a cigar is just a cigar"...
Kiitos linkityksestä!
VastaaPoistaTosiaan itse pidin valtavasti niin Kostosta kuin Blondista. Tuo erityisesti Kostossa käytetty "sinä-muoto" hämmensi minuakin aluksi, mutta sitten se jotenkin toimikin ja tykkäsin.
Vaikka minä pidin noista kahdesta tosi paljon, on silti rikastuttavaa lukea vähän toisenlaisiakin lukukokemuksia, ehdottomasti! Ja niinhän se on elämässä monessa muussakin asiassa; toinen tykkää jostain asiasta tai ilmiöstä tosi paljon kun taas toinen ei oikein tajua, mistä moinen hehkutus :)
Blogisavut ovat kyllä vähän pirullinen juttu, suorastaan! Tiettyyn rajaan asti se toimii innoittavana tekijänä, mutta yli mennessään se saattaa jotenkin viedä oman pohjan lukukokemukselta ja jättää sen vaisuksi. Ja vain siksi, että alitajunnassa on blogisavujen aiheuttamat voimakkaat ennakko-odotukset.
Minun mielestä on vaan mielenkiintoista lukea arvioita, joissa toinen ei ole ollenkaan innostunut samoista asioista kuin itse. Esimerkiksi Kostossa minä pidin nimenomaan tuosta kerrontatyylistä! :D Ymmärrän kuitenkin, että on aika vaikea kirjoittaa ihan ok-arvio kun kaikki muut ovat ylistäneet kirjaa loppumattomin sanoin. Minulla on ollut vähän sama tilanne Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. En innostunut siitä niin paljon kuin moni muu. Puolestaan Hirvosen uusin sitten jo innosti ja kovasti. Minä tunnun olevan myös suuri poikkeus dekkarien suhteen, en vaan voi ymmärtää niiden hohtoa ja hekumaa! Tästä avaudun blogissa varmana kutakuinkin silloin kun olen saanut Agatha Christen kirjan luettua :D
VastaaPoistaMutta tätä me ihmiset ollaan, ja keskustelu mielipiteiden ja kokemusten eroavaisuuksista on vain mielenkiintoista, ihan kuten itsekin totesit!
Minäkin jähmetyn, jos kirjaa kehutaan tai tuodaa esille kaikkialla. Näin melkein missasin Harjukaupungin salakäytävät...onneksi Susan teksti herätti minut.
VastaaPoistaSaatoin olla yksi ensimmäisiä joka teki Haudankaivajantyttären ja se olikin viime vuoden toiseksi paras kirja yli sadan luetun joukosta. Myös Kosto:Rakkasutarinan sain kustantajalta vauhdilla ja silloin jätin kaiken muun. Naiskijailijoissa mun ykköset ovat nyt Siri Hustvedt ja Joyce Carol Oates.
Minä taisin tehdä sen ensimmäisten joukossa, hehkuttaa tämän kirjan.
VastaaPoistaPidin kirjasta ja myös kerrontatavasta. Koin sinäkertojan keinona, jona lukija asetettiin uhrin rooliin. En tiedä, oliko se tarkoitus, mutta minuun se tehosi.
On hienoa, että jokainen voi kirjoittaa juuri oman kokemuksensa lukemisesta. Muutoinhan tämä olisi yhtä hymistelyä :).
Yritän vältellä blogitartuntaa, jättää lukematta niiden kirjojen arvioita, jotka tiedän lukevani aivan lähiaikoina. Muutaman kirjan kanssa on käynyt niin, että saavat odotella aivan rauhassa, jotta pöly laantuu. Sitten on helpompi koota omat ajatukset.
Kiitos kaikille sympatioista ja kommenteista :-)
VastaaPoistaSuhtautuminen tuohon kerrontatyyliin on varmasti makuasia. Uskon että Valkoinen kirahvi on oikeassa, ja kyse on uhrin rooliin asettamisesta. Minulle se muodostui eläytymisen esteeksi, ja päädyin lukemaan kovin ulkokohtaisesti tarinaa, joka olisi pelannut paremmin tunnekokemuksena.
(Pulkkisen kirjat olen muuten laittanut odottamaan juuri siksi, että odotukset ovat kasvaneet liikaa... esikoinen tuli hommattua Akateemisen kirja-alesta, mutta annan laineiden tasoittua jonkun aikaa.)
Booksy, en tosiaan usko, että on olemassa oikeaa tahi väärää, kun kysymys on lukemisesta ja tulkinnoista. Nämä erilaiset ajatukset tuovat aina itsellekin lisää ajateltavaa!
VastaaPoistaMinullakin on käynyt esimerkiksi Haahtelan kanssa sama juttu. Lukeminen tyssähti siihen, että koin juonen ulkokohtaiseksi ja kikkailevaksi.
Valkoinen kirahvi: olen samaa mieltä; ainakin amatöörilukija saa onneksi tulkita ja kokea miten lystää :-)
VastaaPoistaMutta siis, kuvittelisin Oatesin tarkoittaneen tuon kertojamuodon toimimaan juuri siten kuin kuvasit, asettamaan uhrin lukijan paikalle. Kuulostaa järkeenkäyvältä ja uskottavalta selitykseltä ainakin.