Juha Seppälän Suomen historia hätkähdytti ennen kuin sitä avasinkaan. Noin pieni kirja, pokkarikokoa ja laiha kuin mikä, kehtaa kutsua itseään Suomen historiaksi? Nimi on provokaatio. Seppälä aloittaa lukijan härnäämisen ennen kuin ehtii lukemaankaan.
Lyhykäinen pienoisteos rakentuu kolmesta osasta ja introsta. Alussa Seppälä kuvaa (luultavasti) oman sukunsa historian. Ensimmäinen ja viimeinen osa koostuvat lyhyistä sivun tai parin välähdyksistä, joissa yleensä käsitellään yhtä ihmistä kussakin. Osassa välähdyksistä Seppälä tekee henkilön selväksi, osassa sai testailla veikkaustaitojaan. Vähän pikkunokkelalta peli välillä tuntui. Lukijalla saisi olla melkoinen yleissivistys täysin ymmärtääkseen mistä tekstissä on kyse.
Jäi tyhmä olo. En tiedä kuka kaatui juoksukilpailuissa ja voitti silti olympiakultaa, enkä tunne Saima Harmajan elämänvaiheita niin hyvin, että ymmärtäisin vitsejä hänestä punttisalilla.
Laajin osa kirjasta on keskimmäinen, Hovimarsalkka. Se kuvaa Mannerheimia minä-muodossa, väliin kertomuksenomaisesti, väliin kuvitteellisissa kirjeissä. Mannerheim-parka! Seppälä on totisesti ottanut myytin ja tehnyt siitä modernin version. Seppälän Marsalkka on kuin pahimpien juppivuosien uraohjus. Tulee melkein mieleen Ellisin American psychon epämiellyttävän minä-keskeinen keikari. Historian Mannerheim tosin ajattelee naimista enemmän kuin Ellisin Bateman - itse asiassa lähes aina kun ei ajattele uraansa tai viinaa. Mannerheimia kuvaavat jaksot on kirjoitettu osoittelevan modernisti.
Hän sai minut unohtamaan skitson olon, joka työelämän puolelta välillä pakkasi päälle. Ajatelkaas vähän: vuonna 1909 sain tehtäväkseni johtaa ratsuväen kontingenttia paraatissa, joka pidettiin Pultavassa ruotsalaisista saavutetun voiton 200-vuotismuistoksi. Yritin hukuttaa häpeän ratsasteluun ja hässimiseen. Siinä touhussa prinsessa oli kiukkuinen ihminen. Se ymmärsi sotilaan päälle, kun minä illalla koko päivän ulaaneja äkseerattuani, hikisenä ja pölyisenä palasin kämpille. Kyllä Puolassa tuli sokkeli tottavie kivitettyä. Prinsessa oli rotutamma. Monilla kentillä olen elämäni varrella kulkenut, sodan ja rauhan töissä, mutta se on sanottava että suurin ilonaiheeni, elämänvoiman lähteeni ja pitkän ikäni salaisuus on ollut reva. Rakkaudesta en mene sanomaan mutta tavaraa riitti. (s. 51)En tiedä mitä tästä kirjasta ajatella; ainakaan äkkiseltään en oivalla ideaa. Seppälä kirjoittaa todella hyvin ja kieltämättä hauskasti, mutta mitä ihmettä hän yrittää sanoa? Suomen historiassa tehdään kansakunnan ikonista nykyaikainen sotateollisuuden pätkätyöläinen, joka ei muuta mieti kuin vittua ja viinaa. Oliko tarkoitus osoittaa miten paljon maailmamme on muuttunut - vai todistella sen olleen aina samanlainen? Tai osoittaa konkreettisesti, että kirjoitamme historiamme uudestaan ja uudestaan, jokainen sukupolvi omiin tarkoituksiinsa?
Tuntuu kuin olisin törmännyt taiten sommiteltuun arvoitukseen, joka jäi ratkaisematta. Sipilä on niin taitava sanankäyttäjä, että täytyihän tällä olla jokin muukin idea kuin todistaa että Mannerheimmillekin saa jo nauraa. En vain osaa sanoa mikä. *nolo*
Mutta ehkäpä ikonille nauramisessa on ideaa tarpeeksi. Maassa, jossa hyökätään Gay Pride-kulkueen kimppuun kaasulla, ei ole vielä opittu antamaan kaikkien kukkien kukkia.
Juha Seppälä (1998). Suomen historia. Porvoo jne.: WSOY.
Arvioita:
Jaako Lyytinen Ylioppilaslehdessä
Lasse Kähäri Agricolan kirja-arvosteluissa
Morren maailma
Mä olen lukenut tämän joskus sikakauan sitten. Muistan että nauratti. Nyt lukiessani mielipidettäsi mietin, että näinköhän tästä tuntuisi jo aika ajaneen ohi, jos lukisi uudestaan?
VastaaPoistaHyvä huomio! En ajatellut loppuun saakka tuota asiaa - 12 vuotta on pitkä aika nykyään. Voi olla että tämä kirja olisi ollut ihan erilainen lukukokemus, puhtaasti rohkeuttaan loistava, silloin kun se alunperin ilmestyi. Nyt siitä jotenkin puuttui tuoreutta.
VastaaPoistaEhkä se on aiheesta kiinni. Pyhiesi yhteyteen oli ihan tuore vaikka oli yhtä vanha.
Tätä kirjaa käsiteltiin lyhyesti tänään nykykirjallisuuden luennolla. Suomen historia oli esimerkki postmodernismin dominantista, jossa on korostettu historia arvonihilistisessä sävyssä. Teos edustaa "pätkiksiä", joiden kerronnallisissa jaksoissa ajalliset suhteet on rikottu.
VastaaPoistaNykyhetken tulkintaperspektiivi painottuu ja kulttuurin, politiikan ja kirjallisuuden merkkihenkilöt menevät useassa ajassa sekaisin. Korkeakulttuuri elää kansankulttuurin kanssa rinnakkain.
Teoksessa ei kuvata perinteisin keinoin Suomen historiaa, vaan halutaan pitää avoin, sattumanvarainen ja leikkivä rakenne ja menneen kautta reflektoida omaa aikaa.
Nämä asiat nostettiin tänään esiin, mutta en ole itse vielä lukenut teosta. Meillä oli vain tekstipätkä Mannerheimista, joka nauratti ehkä juuri sen takia, että siinä oli laitettu Mannerheimin suuhun nykykieltä.
Vau! Hyvä ajoitus. Ja iso kiitos, mahtavaa että kommentoit: on hauska kuulla mikä on virallinen linja kirjallisuuden opettajilla. Toivottavasti joskus luet kirjan, olisi jännä nähdä mitä itse siitä tuumit tuolla pohjustuksella!
VastaaPoistaSen voin allekirjoittaa että teos reflektoi omaa aikaansa. Arvonihilismi menee yli hilseen... ja postmodernismin dominantti kuulostaa kalifornialaiselta sadomasoklubilta :-D
Taidan itse vielä leikkiä siellä kansankulttuurin puolella hiekkalaatikkoa *evil grin Seppälän suuntaan*
Postmodernismin dominantti kuulostaa kyllä juuri tuolta. Piti ihan kirjoittaa itselle selityksiä, että mitäköhän tässä nyt ajetaan takaa. :D
VastaaPoista