Narkissos ja Kultasuu

Narkissos ja Kultasuu valikoitui luettavaksi puhtaasti Lukupiirin takia. Saksalaisen kulttuurialueen kirjat eivät ole kuuluneet suosikkeihini koskaan. Mutta lukipiirien hupi onkin siinä, että luetaan jotain sellaista mikä muuten jäisi lukematta.

Tällä kertaa melkein jäi lukematta. Ensimmäinen sivu oli kukistaa minut. Jouduin lukemaan sen neljään kertaan. Näin jo väläyksenä itseni lukemassa tätä kirjaa ikuisesti; lapset muuttavat kotoa, Pohjois-Korean diktatuuri kukistuu, Sagrada Familia valmistuu - ja minä luen Narkissosta.

Hessen yli satasanaisella pelinavauksella oli kuitenkin sellainen hyvä puoli, että seuraavien sivujen teksti tuntui suorastaan railakkaan luistavalta alkuun verrattuna. Ja rehellisyyden nimessä, lukukokemus parani muutenkin harppauksin sitä mukaa kun tarina eteni. Lopussa olin jo valmis myöntämään, ettei Hessen Nobel ehkä perustunut täysin poliittisiin syihin (toim.huom.: puhtaasti vuosilukuihin perustuvaa spekulaatiota). Alku saa osittain merkityksensä lopun kautta; tämän kirjan lukeminen vain puoleen väliin olisi hukkaan heitettyä aikaa.

Juonta rankasti tiivistäen Narkissos ja Kultasuu kertoo kahden miehen vastakohtaisuudesta, heidän elämänkuluistaan ja ystävyydestään. Narkissos edustaa järjen ja ajattelun mallia, enemmän sivutilaa saava Kultasuu aistien, tunteiden ja luovuuden mallia; ihmisinä jonkinlaisia ääripäitä siis kumpikin. Narkissos on yksinäinen ilman viettelevää, esteettistä mutta pohjimmiltaan amoraalista Kultasuuta. Kultasuu taas on kykenemätön hallitsemaan itseään ilman Narkissoksen älyllistä ja kurinalaista henkeä. Hän on "kaikille myrskyille altis, yhtä hurja kuin hellä, intohimojen ikiaikaisesta verenperinnöstä viisas".

Nykyään älyä ja tunnetta ei enää käsitetä yhtä usein toisilleen vastakkaisina kuin ennen. Varmasti Hessen kaltaisilla molempien välttämättömyyden osoittaneilla kirjailijoilla on muutoksessa osansa siinä missä filosofeilla ja uudella psykologisella taloustieteelläkin.

Omassa lukukokemuksessani toistan kuitenkin vanhaa älyn ja tunteen vastakohtaisuuden kaavaa. Älyllisesti nautin Hessen taitavasta asetelmasta, siitä miten Narkissos kaivelee jokaisen sisuksissa piilevää jännitettä ajattelijan ja aistijan välillä, mutta tunne-elämyksenä tästä jäi tympeä maku ja piikit pystyyn kuin vihaisella siilillä. Molemmat päähenkilöt vaikuttivat äärimmäisen itsekeskeisiltä. Nimistä päätellen oli tarkoituskin. Mutta ne naiset! Esineitä ja arkkityyppejä joka ainoa. Kultasuu kaataa naisia kuin keiloja - ei tarkoita pahaa, muttei myöskään piittaa muusta kuin omasta tuntemuksestaan.

Tässä kirjassa miehet ovat ihmisiä, jotka naisista nauttiessaan tekevät syntiä tai äidistä erotessaan kokevat tuskaa. Hessellä tämä tuntuu olevan ihan normimeininkiä. Ero vaikkapa Valtosen samoihin aikoihin kirjoittamiin romaaneihin on järkyttävän suuri.

Kerran, syvästi punastuen ja tahtonsa ponnistaen, Kultasuuta ilahduttaakseen, hän näytti toisen rintansa, veti puvun alta esiin pienen valkean hedelmän, ja Kultasuun polvistuttua ja suudeltua sitä hän peitti sen huolellisesti ja hehkuen yhä punaisena kaulaansa myöten. He myös puhelivat, mutta uudella tavalla, ei kuten ensimmäisenä päivänä, keksivät toisilleen lempinimiä, Lydia kertoi mieluisasti lapsuudestaan, unelmistaan ja leikeistään. Usein hän puhui myös siitä, että teki väärin rakastaessaan, koska ei voinut mennä naimisiin Kultasuun kanssa, puhui siitä surullisena ja alistuneena, koristi rakkautensa tällä salaisella surulla kuin mustalla hunnulla.

Ensi kerran Kultasuu tunsi naisen paitsi himoitsevan myös rakastavan häntä. (s. 127)

Hessen kuvaukset ovat monin paikoin kauniita, ja kirjassa oli ajattelevaiselle ajateltavaa. Mutta tuskin luen Hesseä tämän enempää. Sisäinen telaketjufeministini ei tarvitse tällaista yllytystä.

Herman Hesse (1974, alkuperäinen 1930). Narkissos ja Kultasuu. Helsinki: Weilin+Göös. Suomentanut Kai Kaila.