Troikka

Runebergin päivälle sopiikin hyvin suomalainen. Tammikuussa luin Myyrän ja Ohranan, nyt oli vuorossa viimeinen osa tästä Tervon löyhästä trilogiasta. Troikka on ihan kunniakas lopetus hyvälle kokonaisuudelle. Ja kyllä, kaikki kolme kannattaa lukea.

Troikassa palataan Suomen sisällissodan päiviin. (Vai veljessodan, vapaussodan, punakapinan? Riippuu kuka puhuu ja missä seurassa, eikös?) Tappion kärsineet punakaartilaiset pakenevat lahtareita työläisen ainoaan oikeaan kotiin, mutta Venäjälläkin taistellaan sisällissotaa, eivätkä punapakolaisten päätä silitä edes kommunistit. Eljas Rossi, punakomentaja ja rauhallinen mies, yrittää selvitä hengissä ja noudattaa äidille annettua lupausta: ei saa tappaa ihmisiä. Suomessa odottaisi surmaamista arkkilahtari Mannerheim, jonka ikonisen charmin läpi näkee tarkkasilmäinen varatuomari Ellen Kataja, uranainen ennen aikojaan.      

Tässäkin kirjassa on minusta tervomainen sanoma, eräänlainen ihmisen ajopuuteoria: yksilö on toisaalta avuton ajelehtija historian virrassa, toisaalta omien tekojensa absoluuttinen monarkki. Eljas Rossiakin ajavat tapahtumat kuin poroa aitaukseen, mutta viime kädessä hän päättää itse, pienintä piirtoa myöten. Olosuhteet on jokaiselle annettu, mutta niin on myös mieli. Samaa viestivät kirjan naiset, puna-Juliska ja Ellen.

- - Ukko alkoi neuvottomuuttaan vetistellä. Pientä lasta voi lohduttaa, älä nyt, kaikki muuttuu hyväksi, mutta ei vanhaa miestä. Se tietää että sille valehdellaan. Se on itse valehdellut lapsilleen koko elämänsä. Yritettiin tyynnytellä ukkoa. Haimme Valppaasta proletaarista simaa ja leipää, ja tarjosimme niitä hänelle Hengellisen seminaarin kellarissa" punakomentaja Eljas Rossi kirjoitti vuosia myöhemmin.

Ukko teki ristinmerkkejä.

Te olette ihmisiä, ukko kiitti syötyään. (s. 121)

Niinpä, ihmisiä ollaan.

Mielenkiintoani Troikkaan lisäsi ennakkoon marskikytkentä, sillä Mannerheimin ura ja persoona ovat kiehtovia; myös Mannerheimin vankka symboliarvo ja sen moninainen käyttö erilaisissa suomalaisissa teoksissa ovat kiinnostavia. Tervo lunasti tässä suhteessa odotukset, sillä hänen tulkintansa Mannerheimista tunnistaa sekä ihmisen että tietoista imagotyötä tekevän historiallisen johtajan. Tervon marskissa ei ole minusta varsinaisesti aitoutta, mutta siinä luetaan älykkäästi Mannerheimia sellaisena kuin mitä hänestä loppujen lopuksi tuli, elämää suurempana, ja palataan myytin juurille.
  
Tervon osakkeet ovat nousseet silmissäni kohisten tämän kirjakolmikon myötä. Myyrän myötä jotenkin 'löysin' Tervon kielellisen rikkauden. (En ainakaan muista sen tehneen erityistä vaikutusta, kun tuhat vuotta sitten luin Tervolta... öh, mitähän minä luin? Ainakin Rautapään. Eikä kieli säväyttänyt Koljatissakaan, vaikka siinä olikin samaa hiipivää huumoria kuin tässä kolmikossa.) Ehkä uusi innostus kotimaiseen kirjallisuuteen, ja sen myötä tullut suomeksi lukeminen, on herkistänyt kielen vivahteille. Myyrän mutkikkuus myös pakotti lukemaan keskittyen, ja kyllähän paneutumisella on osansa lukunautinnossa.

Pohtiessani kirjakolmikkoa tulee mieleeni ihanan rapea, aromikas lehtitaikinasta tehty piiras. Ihan totta. Nämä ovat kuin suomalaisilla metsäsienillä täytettyjä piirakoita, joissa taikina on moneen kertaan käännetty ja kaulittu; päällekkäin tulevat ohuet kerrokset ovat vähän irrallaan mutta kuitenkin kiinni toisissaan. Niistä tulee yhdessä rapsahdellen suuhun lohkeileva kokonaisuus, jonka ydin on ainutkertaisesti suomalainen. Päälle tujaus venäläistä smetanaa. *nälkäinen*

En tosin voi olla miettimättä mahtoiko Tervo tietoisesti vähentää kerronnan kerroksellisuutta Myyrän jälkeen. Ehkä palaute Myyrän rakenteen haastavuudesta sai miettimään liudennusta - vähemmän vaativa romaani saattaa tavoittaa suuremman yleisön. Ohranassa ja Troikassa on tavallaan leivottu vähemmän; ehkä se vähentää teosten kulinaarista arvoa, mutta saattaa myös tehdä niistä helpommin sulatettavia.

Ohrana oli näistä kolmesta minulle eniten mieleen; ehkä siksi että Attila Rahja tuli niin lähelle. Miltäköhän maistuu näiden jälkeen erilainen Tervo, 90-luvulla kirjoitettu rikosromaani?

Off topic - lukulistalle päätyy myös Juha Seppälän Suomen historia. Onkohan Mannerheimin käyttöä kulttuurisena symbolina tutkittu? Luulisi Uralin perhosen inspiroineen jotakuta, mutta eipä sitä kai monikaan mieltänyt muuksi kuin henkilöön viittavaksi. Seppälä kuulema yrittää Mannerheimia ravistella.

Jari Tervo (2008). Troikka. Helsinki: WSOY.

Hannu Marttila arvioi Hesarissa, Hannu Waarala Savon Sanomissa.