Predictably irrational

Dan Ariely on tutkija kuumalla alalla jolla on kamala nimi: käyttäytymistieteellinen taloustiede (behavioral economics). Käyttäytymistaloustiede ei kuulosta juuri paremmalta. Mutta ei se mitään - ensimmäinen Nobel on jo alalle saatu (psykologi Daniel Kahneman vuonna 2002). Epäilemättä sopiva suomennoskin vielä löytyy.

Oikeasti kyse on melko vallankumouksellisesta ajatussuunnasta, joka alkaa hiljalleen lyödä itseään läpi taloustieteen valtavirran hinkatessa ankarasti vastaan. Irrationalistit nimittäin tönivät parhaansa mukaan nurin taloustieteen suurinta pyhää: Rationaalista Ihmistä. Adam Smithin ajoista lähtien on uskottu markkinoiden näkymättömään käteen, täydelliseen kilpailuun ja hyötyjään maksimoivaan kuluttajaan. Ei tietenkään kirjaimellisesti, mutta teoreettisena ideaalina täydellinen kilpailu ja siinä toimiva hinnanmuodostus porskuttavat edelleen, peruskoulusta alkaen. (Tiedän tämän koska Neiti A pakotti kuulustelemaan yhteiskuntaopin läksyt.)

Irrationalistien viesti on yksinkertainen: ihminen ei toimi rationaalisesti. Siispä taloustieteen rakentaminen rationaalisen käyttäytymisen oletukselle on yhtä hölmöä kuin tähtitieteen mallien perustelu taivaankappaleiden sosiaalisilla tarpeilla. Arielyn vuonna 2008 julkaisema Predictaly irrational saikin tiettyä potkua sanomalleen viimeisimmän rahoituskriisin myötä. Jos Alan Greenspan, perinteisten taloustieteilijöiden suojelupyhimys, joutuu myöntämään malliensa pettäneen, on ilmassa suuren kumouksen tuntua. Ihankohan taloustieteissä oikeasti alettaisiin myöntää, että markkinoilla toivat vajavaiset ihmiset?

Rationalisuuden oletuksiin pohjaavien talousmallien kritiikki ei sinänsä ole uutta, mutta kieltämättä Arielyn kollegoineen tekemät kokeet demoavat hauskasti ja tehokkaasti useita inhimillisen päätöksenteon järjettömyyksiä. Enimmäkseen todellisen elämän käytännön tilanteissa tehdyt kokeet mm. osoittavat kuinka vaikea on arvioida minkään arvoa ilman vertailukohtaa, kuinka yliarvostamme sellaista minkä jo omistamme, ja kuinka järjettömän sitkeästi uhraamme selviä etuja epäselvien mahdollisuuksien säilyttämiseksi.

Tekstinä Predictably irrational on tyypillistä hyvin avattua populaaritiedettä ja ihan mukavaa luettavaa. Vahva amerikkalainen säväys ärsyttää välillä. Ariely on sisällyttänyt kirjaansa erilaisia suosituksia siitä miten yhteiskuntaa kannattaisi ehkä muuttaa ennakoitavan irrationaalisuuden haittojen vähentämiseksi, ja tietenkin esimerkit ovat varsin kulttuurisidonnaisia. Perussanoma on kuitenkin yleispätevä: jos olet ihminen, sinulla on todennäköisesti taipumus tiettyihin järjettömyyksiin. Ariely arvelee, että voimme oppia välttämään päätöksenteon ansoja - ainakin välilä - jos tulemme niistä tietoisiksi.

Yksi minua kiinnostaneista osuuksista kirjassa käsittelee eroavaisuuksia markkinaehtoisen ja sosiaalisen vaihdannan välillä. En ole varma voiko Arielyn tuloksia ja päätelmiä suoraan siirtää kulttuurista toiseen. Omien kokemusteni perusteella väittäisin että ainakin osittain voi: sosiaalisista syistä teen paljon sellaista työtä, jota en maksusta tekisi. Sosiaalisten normien mittapuulla kannattaa lähteä kahvinkeittäjäksi turnaukseen - markkinanormien mittapuulla lauantaipäiväni ei olisi edes kaupan. Sama ilmiö näyttää pätevän muuallakin.

A few years ago, they studied a day care center in Israel to determine whether imposing a fine on parents who arrived late to pick up their children was a useful deterrent. Uri and Aldo concluded that the fine didn't work well, and in fact it had long-term negative effects. Why? Before the fine was introduced, the teachers and the parents had a social contract, with social norms about being late. Thus, if parents were late - as they occasionally were - they felt guilty about it - and their guilt compelled them to be more prompt in picking up their kids in the future. (- -) Now that the parents were paying for their tardiness, they interpreted the situation in terms of market norms. In other words, since they were being fined, they could decide for themselves whether to be late or not, and they frequently chose to be late. (s. 76-77)

(OTT: Järjellä ja tunteella -blogissa käydyssä vilkkaassa keskustelussa sivusin kysymystä sosiaalisista ja markkinanormeista kommentoidessani, mutten osannut selvästi selittää mitä tarkoitin. Minusta tuntui että tästä on osittain kysymys: onko lukija sosiaalisessa vai markkinasuhteessa kirjailijaan? Jälkimmäisen suhteen voi jättää huomiotta ja nauttia vain "asiakkaana" "tuotteesta". Edellinen on mutkikkaampi juttu. Kuvittele vaikkapa tilannetta, jossa palkkaat kesätöihin ystävän jälkikasvua. Kakara osoittautuu veltoksi tampioksi. Mitä teet? Markkinanormien mukaan tulee kenkää koeajalla, mutta todellisuudessa olet pahassa välikädessä. No joo, ehkä vertaus on huono, mutta arvelisin kirjan olevan kirjailijalle hyvin henkilökohtainen asia, niin kuin lapset ovat vanhemmilleen.

Mutta silti. Syntyykö kirjailijuuden korostamisesta kirjan asemesta vaikkapa kirjailijablogissa kvasi-sosiaalinen suhde lukijoihin? Ja missä määrin voi olettaa sen sitovan lukijoita? Jos "tuotepakettiin" katsotaan kuuluvaksi kirjan lisäksi kirjailija, voiko kirjaa enää kritisoida kritisoimatta kirjailijaa henkilönä? Apua!

Loppujen lopuksi, Sallan lukupäiväkirjassa käyden keskustelun jälkeen, päätin että saa. Kaikki kommentit kirjoista ovat asiallisia tai asiattomia vain omilla ansioillaan. Jos ennakkokäsitykset kirjailijasta vaikuttavat lukemiseen ja kommentointiin, se on kommentoijan oma häpeä. Ja jos kirjailja ei pysty erottamaan lukukokemukseensa syystä tai toisesta tyytymättömän "asiakkaan" valitusta henkilökohtaisesta loukkauksesta, se on kirjailijan oma häpeä. Netin näennäinen intiimiys ehkä tässä sekoittaa päätämme sosiaalisen ja markkinaehtoisen vaihdannan rajanvedosta.)

Olen viime vuosina lukenut liudan käyttäytysmistaloustiedettä sivuavia kirjoja, ja lopuksi on pakko todeta: Predictably irrational on hyvä ja viihdyttävä kirja, mutta se ei ole paras valinta, ainakaan jos aikoo lukea vain yhden. Taloustieteiden arkisovelluksista kiinnostuneelle Tim Harfordin hauska The Undercover Economist on parempi, samoin Freakonomics (Steven Levitt & Stephen Dubner). Järjettömyyden tutkailuun puolestaan Stuart Sutherlandin Irrationality tai Brafman & Brafmanin Sway ovat toimivampia introja, varsinkin Irrationality on kutkuttava.

Onko näiden järjettömyyttä ja taloutta luotaavien opusten lukeminen auttanut toimimaan fiksummin tai tienaamaan enemmän? Ei ole. Mutta minulla on paljon enemmän hupia hölmöilystäni.

Dan Ariely (2009). Predictably irrational. Revised and expanded edition. London: HarperCollins.

Arvioita:
New York Times
Bloomberg Businessweek