Pirjo Hassisen Sano että haluat tuli lainattua jo muutama viikko sitten, joululoman alla. Olin päättänyt tutustua Hassiseen osana projektiani löytää nykysuomalainen naiskirjailja, jonka naishahmot puhuttelisivat henkilökohtaisesti, sanoisivat ehkä jotain uutta elämästä sellaisena kuin se minulle näyttäytyy. Ihan täysosumaa ei ole vielä tullut; Alasalmen kirjoista olen pitänyt mutta lukemani kolme romaania ovat pyörineet omasta arjesta etäällä olevissa teemoissa.
Nostin Hassisen lukupinon päällimmäiseksi, kun Hesari listasi alkuviikosta 2000-luvulla apurahaputkeen päässeitä kirjailijoita (linkki lyhennettyyn juttuun tässä). Kirjallisen eliitin kaikkein konkreettisin arvostuksen osoitus – rahaa! – merkitsee varmasti jotain?
Salla tosin käsitteli taannoin blogissaan Elina Jokisen väitöstutkimusta kirjailijoiden apurahoista, ja joutui toteamaan, ettei suomalaisena himolukijana tuntenut monenkaan apurahoja saaneen kirjailijan teoksia. Eivätpä ole minunkaan lukemiseni kovin hyvin korreloineet apurahaputkien kanssa. Tämä on ensimmäinen Hassisen kirja minulle.
Sano että haluat pyörii kolmen päähenkilön ja muutaman sivuhahmon ympärillä. Tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Teksti oli minusta kaunista kieltä, oivaltavaa ja yllättävää. Romaanin asetelma on sekin ihan kohdallaan: miehen ja vaimon syvien, sensuellienkin unelmien sovittamaton ristiriita, jonka konkretisoi kolmas pyörä, joka yllyttää kokkimiestä haaveilemaan makujen satumaasta. Romaanin alussa kolmas pyörä, Essi, on kadonnut. Mysteeristä kasvaa ajan tasoja yhdistävä jännite. Tässä on selvästikin eväät sekä juoneen että syvyyteen.
Molempia löytyi. En silti juuri pitänyt tästä kirjasta. Jouduin oikein miettimään, mikä meni vikaan. Ehkä tämä on puhtaasti makuasia. En pitänyt kertoja-Laurasta henkilönä, vaikka tunnistan itsessäni osan hänen tunteistaan.
Tai sitten olen riittämätön lukijana. Tarina on kerrostettu siten, että koko ajan analysoidaan tietoisesti ja vähän teennäisesti jo tapahtunutta, tarkastellaan nähtyä ja koettua suhteessa myöhempiin tapahtumiin ja oman psyyken liikkeisiin. Tämä sopii keskeisen kertojan Lauran psykologin ammattiin, mutta en osannut sopeutua siihen. Laura voi kertoa kaikkitietävänä minänä omista tuntemuksistaan, mutta kuka on kaikkitietävä kertoja, joka Essiä selittää?
Vaikka lukiessa tunnetilojen syvä kuvaus välillä repäisi mukaan, etäännytti jokin kerronnassa. Oli kuin kirjailija olisi valmistellut jokaisen oivalluksen hippusenkin tässä romaanissa ilmitasolle. Saadakseni tästä kirjasta iloa minun olisi pitänyt pystyä murtautumaan syvemmälle älyn tasolle – tai kyetä eläytymään emotionaalisesti kirjaan – eikä kumpikaan onnistunut.
Sano että haluat ei silti jäänyt kesken. Intensiteetti riitti melkein loppuun asti. Makujen puhtaan nautintomaailman etsintä oli paikoin herkullista, äitiyden kokemus tuskaisen vahvaa.
Mahdollisesti tämä oli väärä kirja minulle mutta loistava monelle muulle. Otankin poikkeuksellisen pitkän näytteen antaakseni tekstille reilun mahdollisuuden vietellä...
Jokainen matkan varrelta silmiin tarttunut kuva riivasi häntä. Pensaat ja puut, katulamput jotka odottivat lasisen värittöminä heinäkuun lopun pimeitä iltoja jolloin ne viimein sytytettäisiin. Vesi kaupungin ympärillä velloikin hänen yllään koko iltayön: ”Minäkö vain vettä, jota pikkuiset jalat sotkevat äärieni niukoilla hiekkarannoilla…?” Essi yritti katsoa televisiosta nauhoittamaansa ohjelmaa, mutta se tukehtui yön pauhun alle.
Seuraavana iltana kun Essi oli jälleen kävellyt kotiin, hän istui kauan sängyllään hiukset kosteina ja antoi vierauden tunteen tulla koko voimallaan. Se, mitä hän aiemmin oli luullut omaksi elämäkseen, olikin ehkä ollut hengityksen pidättelyä. Edes romaaneja lukiessa tai elokuvia katsoessa hänen päässään ei ollut tapahtunut yhtä paljon. Essi käsitti ettei kyse voinut olla vain kaupungin halki kävelemisestä, siitä että asiat tapahtuivat ympärillä yhtä aikaa tuskastuttavan hitaasti ja hallitsemattomasti. Se, mihin hän tarttui kaikella uteliaisuudellaan, oli juuri uusi vierauden tunne. Se ei pelottanut häntä, vaan häntä pelotti se että ihmettely haihtuisi ja hän jonain iltana vain kyllästyisi ja palaisi entiseen. (s. 23-24)
Pirjo Hassinen (2009). Sano että haluat. Helsinki: Otava.
Terhi Anttilan arvio Keskisuomalaisessa on positiivinen, Heli Peltoniemeltä on tullut ylistävä arvio Turun Sanomissa. Raisa Mattila Hesarissa jäi jotain kaipaamaan.
Etsintäprojektisi on mielenkiintoinen. Mä muistelen maininneeni vain kahdesta bloggaamastani kirjasta, että tunnistan ne sukupolviromaaneiksi, jotka kertovat jotain olennaista juuri minulle. Ne ovat Laura Honkasalon Tyttökirja ja Riku Korhosen Lääkäriromaani. Tunnistamani "samanikäisyys" ei suinkaan edes ollut aina mitenkään mieltäylentävää, mutta tuttua ja sillä lailla puhuttelevaa kuitenkin.
VastaaPoistaPerskeles, TyttöKERHO siis...
VastaaPoistaKiitos loistavasta vinkistä Salla!
VastaaPoistaLaura Honkasalo meni ehdottomasti ehdokaslistalle. Heh, olemme ilmeisesti käyneet Honkasalon kanssa samaa lukiota osapuilleen samoihin aikoihin, ei tosin samalla luokalla. Pitänee valita ensimmäiseksi luettavaksi Sinun lapsesi eivät ole sinun, jossa käydään ilmaisutaidon lukiota :-) Jos ei muuta niin nostalgiaa luulisi löytyvän.
Hassisen teokset ovat jotenkin aina jättäneet minut lukijana kylmäksi, enkä tiedä mikä menee pieleen. Jotenkin se ihan viimeinen juttu puuttuu kirjoista. Hassisen esikoisteos Joel on jäänyt Hassisen parhaaksi omissa lukukokemuksissani. Ihastuin kirjaan jo silloin, kun se ilmestyi, joten aika monta vuotta olen odottanut 'sitä jotain'.
VastaaPoistaTäällä kans yks joka ei lämpene Hassiselle. Jotain vaan jää aina puuttumaan. Booksy, suosittelen sulle tosi lämpimästi Sinun lapsesi eivät ole sinun -kirjaa. Mun mielestä se on Honkasalon paras.
VastaaPoistaKiitos vertaistuesta Mari ja Susa :-) Oli jo vähän syyllinen olo kun en kyennyt tykkäämään teknisesti hyvästä kirjasta. Honkasaloa kokeilen!
VastaaPoista