Melominen

Ihan ite otin kuvan :) Huom. tyylikkäät nenäliinanpalakirjanmerkit.
Pahus kun ei ole vielä kustantamon sivulla kuvaa lainattavaksi.

Useampi kuin yksi kirjabloggaaja on innostunut liittymään Pieneen esikoiskirjakerhoon; konsepti on kiinnostava. Ja nyt se alkoi - ensimmäinen kirja tuli. Salla jo ehtikin todeta, että paketin mukana tuli esikoiskirjailjan viesti jäsenille - kiva säväys. Kokonaisuudesta tuli hyvä fiilis jo ennen kuin alkoi lukea.

Miten sitten itse kirja? Melominen on kuvaus yhdestä arkipäivästä siistiä sisätyötä tekevän perheenisän elämässä. Univelkainen yhteyspäällikkö Arto Jaakkola osallistuu fyysisesti toimiston palavereihin, mutta onko hän oikeasti paikalla - onko kukaan? Yövalvomisen sumentamassa mielessä tanssivat oudot kuvat, menneet ja tulevat unet. Paljon tapahtuu, eikä kuitenkaan mitään.

Melominen ei oikeastaan vastannut ennakkokäsityksiäni. (Tästä romaanista olikin poikkeuksellisen vahva odotelma; kirjakerhokuumeessa luin sekä Majanderin jutun Hesarissa että Sallan arvion, vaikka olin jo kirjaa aloittamassa.) Odotin siis suurta toimistoromaania. Ajattelin jotenkin kirjaimellisemmin että toimistoromaani tarkoittaa romaania toimistosta, työelämästä.

Minulle tämä oli paremminkin romaani toimistosta poissaolosta. Jaakkolalle toimisto on toissijaista todellisuutta; enimmäkseen hän ei ole läsnä. Ei voi, eikä ehkä tahdokaan. Väsymys herpaannuttaa keskittymiskyvyn ja vapaaksi karkaava ajatus välkkyy puroina pois, milloin minnekin.

En taida enää koskaan katsoa ketään kokouspöydän yli ihan samalla silmällä kuin ennen.

Hmmm - ehkä olen hätäinen kun sanon ettei Melominen kertonut Toimistosta. Tarkemmin ajatellen näennäisellä työllä vailla merkitsevää sisältöä on suurehko osuus varmaan jokaisen toimistoduunarin hommissa. Ja pätkähtely, ajan jakautuminen pienen pieniin tekemisen hetkiin, loputtomien keskeytysten välisiin rakoihin, se on ainakin kovinta realismia. Ja ontosti kumahtelevat tittelit, joihin sisältyvistä odotuksista ei pirukaan ota selvää, saati sitten selviydy. Ja kokoukset... työryhmät... seurantapalaverit... ikuisesti itseään uudelleen käynnistävä tietokone. Ehkä siitä oli sittenkin kysymys, siis että mahtuuko ihminen ylipäätään toimistoon.

Mutta - ei ihan mitä kuvittelin. Silti Melominen oli minusta erinomainen lukukokemus. Pidin nimittäin kovasti kirjan kirpeän suloisesta lapsiperheen arjen kuvauksesta. Tuli vahvoja déjà vu -elämyksiä. (Hei parvisängyt on kivoja paitsi oksennustaudissa ja kuka hemmetti on keksinyt että jaffa muka auttaa mahakipuun?)

Tässä tavoitettiin hyvin se maitolaikkuinen ja legojen täplittämä kuristuspyörre, tuhannen pikkuriikkisen katastrofin sarja, päättymätön episodielokuva joka tunnetaan teattereissa nimikkeellä Elämää Lapsiperheessä. Ei ole aina kivaa, mutta elämää se ehdottomasti on. Tietenkin yhteyspäällikkö Jaakkolan sankaruus on tuhoon tuomittua; kahdenkeskiset munakoisoiltapalat päätyvät aina kompostiin. Ja se on silti ihan okei, enimmäkseen, lopulta.

Aitousvaikutelma oli niin vahva että teki mieli lähettää telepaattisia tukiaaltoja: kyllä se siitä. Ennemmin tai myöhemmin ne alkavat nukkua yöt. Omassa sängyssään.

Nautin myös siitä miten Jaakkolan tajunnanvirran sirpaleet ottavat kimmokkeita pään ulkopuolelta ja kiertyvät toisinaan takaisin todelliseen.

Kun hiljaa virtaa ajatusten Don sisällämme kaiken aikaa, joskus tulee hermostunut olo pelkästään siitä kun se vaan virtaa ja virtaa eikä pysähdy. Tai jos meinaakin pysähtyä niin kohta tulee kuin radiolähetyksenä päähän jonninjoutava laulunrenkutus tai muu katkeamaton filminauha, huonosti sovitettuja loppusointuja, jotka ohimoiden välissä nilkuttaessaan aiheuttavat pistelyä ja kiristystä otsanahassa. Silloin maito voi kiehua hellalle ja leipäveitsi tipahtaa lattialle ja jäädä pystyyn tärähtelemään. Haarukalla voi kokeilla samaa ja huomata että yllättäen hyvin erilaiset keittökapineet saa tarttumaan lattiaan kun on voimaa, taitoa ja tahtoa... Joskus saattaa ajatella että kun ehtisi pullon olutta aukaista ja kiireesti hörpätä niin vielä paremmin sujuisi ikuinen keittöurakka, pehmeämmin, mutta onkohan sitä jääkaapissa yhtään vai onko unohtunut ostaa, yksi pullo saattaisi olla saunan eteisessä, kukahan ehtisi hakemaan? (s. 129-130)

Näissä pätkissä ja niiden bysanttilaisessa moninaisuudessa on jotain hohdokasta, ei voi kieltää. Minulle tällainen tajunnanvirtakirjoittelu ei yleensä toimi ollenkaan. Tässä se suorastaan soi. Unettomuus, uupumus, juuri tuollaista surrealismia se tuottaa.

Mutta hauskaksi en tätä kirjaa kutsuisi. Siinä on tummaa huumoria ja kieli on notkean terävää, eläväistäkin. Silti siitä jäi minun lukemanani puuttumaan sellainen itseironia, joka vapauttaisi nauramaan mukana. Tai sitten olin vain liiaksi vauva-aikojen muistoissa saadakseni naurusta kiinni. *värähtää*

Vaikuttavaa, vakuuttavaa. Kovan luokan avaus esikoiskirjakerholta. Itse asiassa luettuani tämän palikat helisivät jonkin aikaa sekaisina päässäni, enkä heti saanut jäsennettyä mitä Melomisesta edes ajattelin. Parin tunnin tauonkin jälkeen pintaan nousi vain karkea kolmijako ja yksi vähän pelottava ajatus.

Melomisessa on kolme erilailla kallellaan olevaa maailmaa: toimiston, kodin ja mielen. Toimiston maailmaa raamittavat tyhjät pelit ja absurdi puuha ei-minkään myynnissä. Koti on kaaos jonka pintavaahdossa surffataan, vedetään lipat, nykäistään pää pintaan ja taas mennään. Mieli ajelehtii leijana irrallaan molemmista, vain ohuella liekanarulla kiinni suorittavan tason miehessä. Pidin näiden kolmen palapelistä; siitä syntyi särmä joka kannatteli kokonaisuutta. Mutta olin iloinen ettei mieli päässyt enää toisessa osassa ilmavirtoihin. Tajuntaosuuset olisivat jossain vaiheessa käyneet ärsyttäväksi.

Ja se ajatus. Nolo juttu, mutta sain melkein identiteettikriisin kun yritin miettiä miksi tykkäsin tästä kirjasta. Ihan totta - tässähän ei tapahtunut paljon mitään, enkä oikein pitänyt henkilöistäkään, vaikka tilanteisiin samaistuin. Ja äskettäin ihan sama juttu Haahtelan Elenan kanssa. Ei istu minäkuvaan. Mitä seuraavaksi - alan tykätä James Joycesta? Alastalon salissa rokkaa? Ovatko ilkeät avaruusolennot korvanneet minut korkeakirjallisemmalla kloonikopiolla?

Onneksi juolahti mieleeni yksinkertaisempi selitys: ehkä Leikas vain osaa kirjoittaa poikkeuksellisen hyvin ja osaa lopettaa ajoissa. Ja Haahtela samoin. Koitan pitää tästä kiinni. Enkä lue Joycea.

Antti Leikas (2011). Melominen. Helsinki: Siltala.

Arviot vielä koottuna:
Antti Majander Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Kirsi kirjanurkassa