Muovikassimies

Kansi: Myllylahti Oy

Hilkka Ravilosta vaahtosin jo äskettäin luettuani hänen romaaninsa Yö yllä viljan. Samassa lainauserässä tuli jo otettua kirjastosta myös Ravilon uusin, Muovikassimies.

Muovikassimies on tarina Tarmosta, miehestä joka elää naisten siivellä. Nimi on ironinen, sillä Tarmo on on tarmoton loinen. Ravilo johdatteleekin rinnastamaan auervaaran lapamatoon. Kumpikin porautuu uhrinsa sisuksiin ja hyödyntää haluamansa. Miksi nähdä vaivaa, kun tarpeensa saa tyydytettyä vähemmälläkin?

Tarmolle runsaat naiset ovat kirjaimellisesti runsaudensarvi, ruoan ja tyydytyksen lähde, josta hän itseoikeutettuna ammentaa. Joillekin kirjan naisista peli on yhteinen - he käyttävät Tarmoa hyväkseen melkein siinä missä hänkin heitä - mutta useimmilla on mielessään haave, halu olla haluttu ja rakastettu. Tarmo maksaa väärällä rahalla; hän on kiinnostunut omasta nautinnostaan ja edustaan eikä häikäile valehdella. Hän etsii ihannenaistaan, sellaista joka olisi oikean muotoinen ja näköinen, hivelisi hänen itsetuntoaan sopivalla keskustelulla, ja tietysti vielä elättäisi. Lapsia ei saisi olla eikä tulla.

Aamulla Tellervo syötti lastaan rinnasta. Vastenmielisyytensä peittääkseen Tarmo katseli muualle. Oli luonnollista, että mies pureutui naisensa rintoihin, mutta tuota oliota Tarmo ei pystynyt katsomaan. (s. 235)

Ehkäisy on naisen ongelma: miksi Tarmo siitä murehtisi, naisethan ne raskaiksi tulivat, tuumii Tarmo, ja väittää olevansa steriili samalla kun kylvää siementään pitkin ja poikin. Samalla hän pohtii, miksei naisille riitä sama kuin hänelle (Miksi naiset halusivat aina sitoa ja sitoutua?). Tarmo ei edes huomaa olevansa ammentaja, ottaja.

Tarmon ja hänen naistensa kautta kirjassa pureudutaan laajempiin nyky-yhteiskunnan teemoihin: itsekkyyteen, välineellisyyteen, kohtuuttomiin ulkoisiin vaatimuksiin, laihuuden standardiin. Tarmon saalistuspuuhat onnistuvat, koska hän jahtaa muhkeita naisia, jotka muuten jäävät painonsa tähden paitsioon. Kovin suorapuheisesti kuvataan myös yksinhuoltajan arkea.

"Mut mä rupeen silti laihduttaan", Kata itki.

"Sä oot laiduttanu monta kertaa", Pirjo tiuskaisi.

"Mut pakko sen on joskus onnistuu."

"Mä näin semmoisen televisio-ohjelman, jossa kerrottiin, että lihavuusgeeni on perinnöllinen", Pirjo sanoi. "Jos se on sulla perimässä, et sä sille mitään voi. Vaikka joisit kymmenen vuotta pelkkää vettä, et silti laihtus. Kuolisit, mutta kuolisit lihavana."

Pirjo nousi keittiön pöydän äärestä. "Sori etten jaksa olla kovin empaattinen. Mä oon surru miten pääsen eroon tästä roikkumahasta, mut nyt ois enemmänki tarpeen kolkyt kiloo vararavintoo, ei kuluis niin paljon rahaa ruokaan. Kun pitää yksin suoriutuu niistä laskuista, jotka ennen jaoin Kaitsun kanssa. Lankapuhelimen panin jo poikki, mut en haluis luopuu sähköpostista ja internetistä. Pornosivuilla on ainoot mulkut, jotka nykyään näen... ja laskut on niin kätevää hoitaa nettipankissa. Vuokra on pakko maksaa. Ja vesilaskut... ja kaikki." (s. 218)

Lihavuuden ongelmassa Tarmo näkeekin tienestimahdollisuuksia tavalla jos toisellakin. Kirjan positiivisin juonne on yksinhuoltajanaisten pyrkimys järjestää asiansa paremmalle tolalle yhteisvoimin. Arjen käsittämättömästä paineesta voi selviytyä joukkovoimalla, toinen toistaan tukien.

Mutta Muovikassimiehen ydin on Tarmo, ja Tarmo on oikeasti pelottava. Mitä enemmän häntä miettii, sitä enemmän värisyttää, sillä tavalla ikävästi. Mistä Tarmot tulevat? Sitä ei tiedä kukaan, vaikka lopuksi Tarmon isä puheleekin pojalleen näin:

(--) Uskon, että olet syntynyt pahaksi. En halua olla missään tekemisissä kanssasi. Kerron poliisille mitä ne kysyvät ja minkä tiedän, mutta minun kotiini sinulla ei ole enää tulemista. Mene minne menet, se ei minulle kuulu. Ja avaimet, kaikki avaimet jätät lähtiessäsi. Jos sinulle jokin avain jää, on turha tulla kokeilemaan. Tilaan lukkosepän sarjoittamaan lukot uudelleen." (s. 320)

Pahuus, ihmissuhteiden välineellisyys, itsekkyys, vastuuttomuus; ei mitään kevyttä lukemistoa. Jo alkujaksossa otetaan luulot pois (en viitsi spoilata mutta rankkaa tavaraa). Tähän kirjaan ei kannata tarttua viihdemielessä. Muovikassimies on myös vahvasti ajassa mukana. Kerronnallisista sivujuonteista löytyy yhtäläisyyksiä ainakin Päivi Alasalmen ja Kirsti Ellilän teoksiin.

Huomaan että kuvasin Muovikassimiestä paljolti lainausten kautta. Ehkä tuntuu ettei omia sanoja ole. Tämä kirja oli paljon epämiellyttävämpää luettavaa kuin vaikkapa Yö, sillä Tarmon näkökulma tekee ihmisistä järjestään kaameita. Yhtään mukavaa, onnellista ihmissielua ei ole. Kaikki ovat eläimellisiä. Yön Vappu oli paljon inhimillisempi kertoja, älykäs ja katkeruudessaankin lämmin ihminen. Muovikassimiehessä ei ole keventävää huumoria; Tarmo ei naurata. Lisäksi kirjan teki raskaaksi mutkikas naiskaarti, joka ei ihan pysynyt kasassa.

Vaikka Muovikassimies ei ollut ihan niin hyvä kuin Yö yllä viljan, en yhtään epäile aikomustani lukea loputkin. Nämä ravilot ovat syvyyspommeja. Ne jäävät pyörimään päähän. Kielellä ja tarinalla on pimeää imua. Molemmista lukemistani Ravilon romaaneista on täysin jäänyt puuttumaan sellainen sievistelevä ja hurskasteleva sivumaku, joka monessa elämän epäkohtia käsittelevässä kirjassa jälkeenpäin ajateltuna on. Ravilo ei sano: katsokaa millaista, eikö olekin väärin. Hän sanoo toteavasti: elämä on. Luettuaan on pakko kysyä itseltään - tämmöistäkö? Onko? (Apua!)

Hilkka Ravilo (2009). Muovikassimies. Suomussalmi: Myllylahti.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Etelä-Saimaassa
Me Naiset
Susan kirjasto