Musta timantti

Kuva/kansi: WSOY/Mika Tuominen

Kun liityin Pieneen esikoiskirjakerhoon, tiesin että kaikenlaista on tiedossa... Lupasivat sentään ettei enempää kuin yksi runokokoelma... Ei siis sovi valittaa kun postiluukusta putkahtaa novelleja. En ole täysiverinen novellirasisti, mutta novellikokoelmaan tarttuminen, varsinkin vieraan kirjoittajan, on aina työn takana.

Useimmiten olen käytännössä pitänyt novelleista - sitten olen saanut luettua ne - mutta aloittaminen on aina takkuista. Olen liiaksi ahmatti; tuntuu että novelli loppuu joka tapauksessa ennen kuin pääsee alkuunkaan! Kuitenkin tunnistan novellin kirjoittamiseen liittyvän ilon. Yksi idea, yksi purkaus, yksi kuva, sanoiksi ja se on siinä. Ja novelleja kirjoittaessa voi läiskäistä esiin erilaisia tunnelmia, tilanteita...

Mikään ei tietysti estä nauttimasta novellien lukemisesta samalla periaatteella. Ja nautinkin. Mutta väkisinkin romaani on minulle se ykkösmuoto. Romaanissa on tilaa, tilaa kiinnostua ja kiintyä ja kiihtyäkin.

Mistä päästäänkin Mustaan timanttiin. Taas olisin halunnut kuulla enemmän. Mooses Mentula, kirjoitapa seuraavaksi romaani.

Tuosta voi jo päätellä, että pidin Timantista. Vähän epätasainen se oli, niin kuin novellikokoelmat yleensä, mutta kaikkinensa silti mukava lukukokemus. (Okei, ei Verrosen normaalia elämää veroinen - mutta sitä onkin vaikea ylittää!)

Melkein kaikissa Mentulan tarinoissa oli sellainen hilpeä sävel soimassa tummanpuoleisen taustan alla. Elämä on järjetöntä ja järkevää yhtä aikaa, ja Mentula osaa heiluttaa arjen kaksiteräistä miekkaa. Miksei bodari puhuisi sillä mitä hänellä on, lihaksilla? Eikö jokainen vaivalla esiin kaivettu kivi ole timantti?

Lempparini tarinoista oli Huoltaja - ehkä siksi että nuorten naisten ongelmat aina satuttavat vähäsen - vaikka pidinkin arvossa Muuton ja Bodishown symmetriaa. Osa jutuista joko meni vähän yli hilseen tai oli liian äijäjuttuja meikäläisille. Tai ehkä tässä oli vielä sellaista näyttämisen makua, kun kyseessä on kumminkin esikoinen. Eipä silti, tälle luupäälle on joskus ihan hyväkin alleviivata, sanoa suoraan. Otankin lukunäytteeksi alkusanat novellista Mänty, jossa mies päätyy kusemaan kilpaa pihamäntynsä kanssa.

Saatana! Siinä se seisoi. Jökötti varmana, elettyjen vuosien merkitsemänä kuin vanhan miehen elin.

Läpimitaltaan lähempänä metriä kuin puolta oleva mänty keskellä pientä rivitalon pihaa. Aurinkotuoli piti lakaista puhtaiksi havunneulasista joka kerta ennen istumista. Kerran käpy oli pudonnut Paulin naamalle kesken päiväunien. Käpy oli pieni ja kevyt, mutta kun se tulee kymmenestä metristä poskipäähän, tarvitaan perkeleitä ja pakastimesta herne-maissi-paprikaa.

- Taasko sinä sitä mäntyä. Antaisit jo olla, Ulla sanoi. (s. 125)

Voi, tunnistan tuon "antaisit jo olla"!

Jäi hyvä maku suuhun, ainakin meikäläisen heikolla novellikokemuksella. Mentula ei haaskaa sanojaan vaan punnitsee joka ainoan. Vanhojen miesten elimistä en sano mitään... mutta kaikkiaan olen paljon tylsempiäkin tilityksiä paikkansa etsimisestä maailmassa lukenut. Jos Mentula kirjoittaa joskus romaanin, luen sen kyllä. Juurevaa tavaraa voisi olla tulossa.

Lopuksi kommentoin vielä PEKK:n jäsenetua, kirjailijan kirjettä lukijoilleen. Tein tällä kertaa sellaisen kokeilun, että jätin saatekirjeen lukemisen viimeiseksi. Hahaa - Mentula ihmettelee, että joku on löytänyt tarinoista huumoria! Onpas hyvä etten lukenut kirjettä ensimmäiseksi... No, enpä suostu ottamaan tuota ihan tosissani. Mutta kirjailijan toteamus "Luen kaiken aikaa" käy kyllä suoraan sydämeen.

Vähän OTT mutta pakko lisätä: sairaan hieno idea tämä esikoiskirjakerho :-)  En olisi eläissäni poiminut tätä kirjastosta tai kirjakaupasta - ja kumminkin oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Mooses Mentula (2011). Musta timantti. Helsinki: WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Kirsin Kirjanurkassa
EDIT 28.7.11: bongasin aamulla Hesarista Mervi Kantokorven arvion